Sivut


sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Iloleipurin erehdys

Kuopuskin totesi perjantaina, että onpa ihanaa, kun on viikonloppu. No niin on! Esikoinen vietti taas perjantai-illan nuoristotalolla ja minä valvoin silmät ristissä ja odotin häntä ja ystäväänsä palaavaksi. Jäivät vielä valveille ja pelaamaan kun minä jo kömmin pehkuihin. Teineillä on teinien kujeet.

Lauantaina puolestaa kuopuksella kävi kaveri leikkimässä ja esikoisen oli tarkoitus leipoa vähän omenapiirakkaa. Hänen musiikinopettajansa oli tuonut meille liikaa satoa tuotavasta puustaan kassillisen omppuja. Eikös se ennen mennyt toisinpäin - että opettajia lahjottiin omenoilla? Pieni ajatuskatkos leipurilla, ja totesimme, että taisi tulla vähän enemmänkin tuota evästä. Teimme sitten vuoallisen mustikkapiirakkaa ja pellillisen omenapiirakkaa.


Osa omenapiirakasta päätyi ystävälleni, jonka luo jo aikuiset lapset olivat kaikki tulleet viikonlopun viettoon. Esikoinen tekee tällä lailla pientä bisnestä ja tienaa viikkorahojen päälle ylimääräistä. Mustikkapiirakanpuolikas lahjoitettiin toiselle ystävälle, jonka rahatilanne toivottavasti pian kohenee.

On se kyllä luksusta, kun kotona tuoksuu leipomukset, ja ne ovat jonkun muun käsialaa. Täytyy pitää varansa, että mahtuu ovesta ulos, jos tätä menoa jatketaan. Ei vaiskaan, mahtavaltahan nuo myös maistuivat, luomujäätelön kera, ja viikonloppuna minusta pitää voida vähän höllätä ja nauttia. Nautimme lisää; saunoimme ja katsoimme Avaraa luontoa, sitä tavallista ja rauhallista siis. Illanpäälle sytyttelin kaikki mahdolliset kynttilät, nautiskelin pari lasillista punaviiniä ja löhösin soffalla. Ah tätä elämää!

Tänään olisi vuorossa siivous(plääh)- ja pizza(jee)päivä!

lauantai 29. syyskuuta 2012

Koruoksa

Olen esitellyt teille korunaulakkoni, mutta en ole koskaan tainnut näyttää, miten säilytän korvikseni? Olen sumeilematta varastanut tämän idean jostain. En tietenkään kuolemaksenikaan enää muista mistä, mutta omani se ei ole. Ja minusta se on nerokas, saa vapaasti kopioida. Aika monta paria mahtuu yhteen raastinrautaan, kun käyttää molempia puolia hyväkseen. Ja jos tykkää enemmän ajan patinomasta, kirpparilta löytyy varmasti kohtuuhintaan oiva koruteline.



Tämä tuli mieleeni siitä, että ystävä toi minulle kaupunkikäynniltään koruoksan. Sormuksilleni. Nyt kaikki koruni ovat mukavasti esillä ja käsillä eikä tarvitse etsiskellä tai ihmetellä, missä mikäkin killutin on.



Sitten jotain aivan muuta. Puutarha näyttää kamalalta, mutta en oikein jaksa tehdä sille mitään. Syyskukat ovat ostamatta ja taitavat jäädäkin. Parit kesäkurpitsat sieltä vielä löysin. Luulen, että piilotan ne pihveiksi fetan ja porkkanan ja sipulikeittoaineksen kanssa. Edelliset päätyivät porkkanan kaverina hilloksi, ja jos aiempi versio oli hyvää aprikoosin kera, niin täytyy sanoa, että maistuu tämäkin. Maustamattoman luomujogurtin kanssa. Nam.

Tekisi kyllä mieli istuttaa parit kukkasipulit, mutta kas - dilemma! Istutanko tänne vanhaan ja ilahdutan niillä uusia asukkaita, jos pääsemme muuttamaan? Vai käynkö illan pimeydessä salaistuttamassa uuden asunnon edustalle parit odottamaan josko niitä ihailisimme ensi keväänä? Teenkö molemmat vai jätänkö kokonaan senkin tältä syksyltä? Hmmm. En osaa päättää! Ehkä viikonvaihteeksi luvattu sateinen sää tekee päätöksen puolestani.

Tai sitten odotan ainakin ensi viikonloppuun. Taidan nimittäin päästä ensi viikolla katsastamaan himoitsemaani asuntoa. Pitäkää peukkuja oikein todella. (Jännittää!)

perjantai 28. syyskuuta 2012

286 euroa ja yhtä monta tekstiä

Tässä tulee kuulkaas vuosi blogia täyteen ennen kun huomataankaan. Uskomatonta, miten aika kuluu. Minulla on ollut niiiiin rattoisaa teidän kanssanne ja toivottavasti toisinpäin myös. Iloitsen ihan jokaisesta kommentista - niitä tippuu välillä harvakseltaan, välillä tiheämmin. Vaikka kommentit ovat tämän bloggaamisen suola, saa toimia niidenkin suhteen juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Niin minäkin teen.

Ja tein eilen kaupungissa. Käväisin ennen iltavuoroani keuhkosairauksien erikois-lääkärillä, joka muuten on aivan mahtava veikko. Hän näyttää Soininvaaran ja menninkäisen risteytykseltä mutta on rautainen ammattilainen. Suomen paras, suorastaan. Hän myös hämmentymättä ja hämmentämättä riisuu keuhkoja kuunnellessa rintaliivit jos ne itse on jättänyt päälle (tuli muuten siinä seistessä mieleen, että on aika pitkän aikaa siitä, kun joku muu on riisunut kyseisiä vaatekappaleita minulta, käääks). Samoin nostaa kursailematta tissin stetoskoopin edestä pois, jos se sattuu keuhkon kohdalla roikkumaan. Aika monella varmasti sattuu?!? Siis roikkumaan.

Näitä syötiin suolaisella ja makealla täytteellä


Sain shuht koht norrrmaalin paperit, ja muutenkin oli ihan mahtava reissu. Säästin 286 euroa! Olen miettinyt oranssin takin ostamista, ja kun lääkärin ja bussinlähdön väliin jäi juuri sopiva shoppailun mentävä kolo, katselin sellaista. Ihastuin Marimekossa palavasti yhteen, mutta 319€ takista tässä tilanteessa tuntui, hmmm, aika pahalta. Minulla on ikävän kallis maku. Katselin kaikki kaupat läpi ja halvempiakin löytyi, mutta mikään niistä ei miellyttänyt. Löysin kompromissiksi viitan vanhan takkini päälle ja vaikka periaatteessa 33€ viitasta voisi tuntua kovalta hinnalta, naisen logiikalla tunsin vaan, että tulipahan säästettyä!

Iltavuoro oli pitkästä aikaa oikein vilkas ja istahdin sen jälkeen hyvillä mielin ystävän kanssa siemaisemaan lasillisen punaviiniä, vaihtamaan kuulumisia ja syömään esikoisen tekemiä tuulihattuja. Minä en ikinä tähän ikään mennessä ole tehnyt tuulihattuja. Liekö edes syönyt? Tästä on hyvä jatkaa viikonlopun uusiin koitoksiin.

Että säästeliästä viikonvaihdetta vaan teillekin!

torstai 27. syyskuuta 2012

Mrs Bean


Minä olen kyllä ihan toivoton jakkupukujohtaja. Viikolla oli lähikaupungissa kokous, johon kokoontuivat kollegani maakunnastamme puimaan ajankohtaisia asioita ja hankkeita. Päätin kerrankin pukeutua asianmukaisesti, ja kaivoin kaappien kätköistä vissiin ainoan jakkuni. Pojat ristivät sen heti rokkotakiksi, joten täplikkäänä lähdin tartuttamaan entisiä kollegoitani edustamaan kuntaamme entiseen työpaikkaani. Kaikki meni hyvin ruokailuun asti.




Ravintolassa tapasin yllättäen ja ilokseni erään rakkaan ystäväni ja entisen työtoverini todella pitkästä aikaa ja saimmekin hät'hätää kuulumiset vaihdettua. Mitä nyt syödessäni ja vuoden tapahtumia (mm. avioero) tiivistäessäni tiputin ruokaa mustille housuilleni. Ei lähtenyt servietillä eikä paperipyyhkeellä, joten ruokailun jälkeen suuntasin vessaan.

Käsipyyheautomaatin pyyhettä koitin kaikessa hiljaisuudessa, kun olin yksin lavuaareilla. Aika korkealla se oli. Yritin kostuttaa pyyhettä hanasta roiskimallani vedellä ja nostella reittäni kohti korkeuksia, ja samalla hinkata tahroja pois. Huonolla menestyksellä. Pelkäsin koko ajan, että a) joku tulee kopista ja näkee epätoivoisen jumppani, b) jalka juuttuu mystisesti kiinni pyyhkeen mutkaan ja jään jumiin, pyyhe rullautuu ylös JA joku näkee minut siinä. JA joudumme kutsumaan vahtimestarit avuksi, jotka nekin ovat entisiä kollegojani ja hyvinkin huumorimiehiä. Joo ei.

Kuva täältä

Pidin siis ruokailun jälkeen oman ajankohtaiskatsauksen sen näköisenä kun joku olisi - hmmm - tahrinut housuni nivusten kohdalta jollain epämääräisellä ruoalla. Pisteet taas kotikuntaani, kyllä meillä osataan!

Olen ennenkin esitellyt teoriaani niistä tyypeistä, joilla on aina jokainen karva ojennuksessa ja kaikki viimeisen päälle siistiä ja silitettyä. Ja sitten on meitä homssuja. Huokaus.

***

Ja muuten vaan pöljiä: paluumatkan bussissa käytin puhumalla mykkään puhelimeen. Tietysti minun viereeni parkkeerasi se pakollinen puhelias matkamies, joka alkoi muistella entisaikojen elämää. Kaikki oli paremmin. Paitsi, ettei ollut kännyköitä, joiden voi anteeksipyydellen viittilöidä muka soivan, ja sitten puhellakin loppumatkan luuri korvalla kuvitteellisten ihmisten kanssa. Minä teeskentelin sujuvasti juttelevani esikoisen, nuoriso-ohjaajamme sekä pomoni kanssa. Hitsi, että oli muuten skitso olo!

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Sitruuna-aromia

Tässä eräänä päivänä havahduimme esikoisen kanssa siihen, että ikkunaan koputettiin. Tai ainakin se kuulosti siltä. Hiippailin epäröiden katsomaan, ja kas - harakka kuopsutti tuoksukynttilää nokallaan niin, että se kopsahteli ikkunalautaa vasten. Tässä tulos:




Tulikin eläinten ystävälle dilemma: antaako jatkaa vaiko viedä kynttilä pois kaverin ulottuvilta? Pähkäilin, sitten, ettei välttämättä sitruuna-aromista huolimatta kovin terveellistä tuo steariini ole. Ehkä säästin herra harakan suolitukokselta tai sitten en. Kuka tietää!

Sitten sujuva siirtymä ruoanlaittoon: minä olen aivan koukussa sitruunaöljyyn. Sääli, etten ole vielä löytänyt sitä luomuna, koska käytän sitä nykyään ihan kaikkeen. En ole aikoihin käyttänyt mitään muuta salaatinkastiketta. Loraus tuota ja vähän Herbamarea päälle, niin hyvä tulee. Tai jos teen kermaviilikastikkeen, maustan senkin samaisella öljyllä. Myös kalan paistamiseen on aivan oivallista, samoin halloumin. Nam!




***

Tämä ei liity sitruunoihin mitenkään, mutta nyt on meidänkin perheeseen kotiutunut ensimmäinen älypuhelin. Ei minulle vaan esikoiselle, perheemme älykkäimmälle jäsenelle. Minä perin hänen vanhan kosketusnäyttöisen puhelimen (mutten ole vielä jaksanut perehtyä sen toimintaan) koska "Nokia on nykyään ihan kuraa". Uusi ihme on Samsung-merkkinen. Esikoinen on taivaassa. Hän värkkäsi uutta puhelintaan ja kyseli retorisesti itseltään, että "kuinka mä saan tän Appsin asennettua". Kuopus ehdotti, että "jos vaikka painamalla nenästä".

Hyvä vinkki. Piiip!

tiistai 25. syyskuuta 2012

Mater Ludens

Minä olen kertonutkin, etten ole ollenkaan sellainen leikkivä äiti. Luen kuopukselle, pelaan poikien kanssa mielelläni lautapelejä ja joskus intoudun askartelemaankin, mutta leikkimään en oikein taivu. Eilen kuitenkin yritin, ja huonostihan siinä kävi. Aloitimme kuopuksen kanssa legoilla rakentelulla - siihen suostun toisinaan - ja jotenkin se sitten karkasi käsistä.

Toiveena oli talo Pekalle. Pekka on legoukko, jolla on parta, ja sillä on esikuva elävässä elämässä. Talo valmistui, samoin pihapiiri puineen, puutarhapöytineen ja tulisijoineen. Sitten koittikin joulu sekä pihapiirin eläimille että itse Pekalle. Tarkkasilmäinen huomaa koristeita talon katolla. Ja lahjoja pihalla. Ne ovat joulupukin tuomia. Pekka sai mm. skeittilaudan, päässään komeilevan silinterihatun sekä muita vaatteita. Koirat saivat makkaroita ja luurangon käden.



Joulupukki puhui jostain syystä todella omituisella äänellä. Siinä vaiheessa, kun ukkeli ilmestyi ehkä kymmenennen kerran säkkeineen ja kimitti "toin sinulle komean pähkinänruskean peruukin", sain aivan tahattoman hysteerisen naurukohtauksen, jolle ei meinannut tulla loppua. Viimeisenä näin kyyneleiden läpi, kuinka nuotiopaikan liekit olivat päätyneet pukin säkkiin ja kuulin tyrskähdysteni lomasta, kuinka pukki huusi "apua, apua, säkkini on tulessa!". Ei minusta ole leikkimään, ei sitten millään.


Peruukki säkissä ja säkki olalla


Komea pähkinänruskea peruukki? Voi hyvät hyttyset!

(Tosielämän Pekka on kalju, mutta en tiedä, liittyikö lahjaksi saatu peruukki saati hillitön kohtaukseni lainkaan tähän tosiasiaan.)

maanantai 24. syyskuuta 2012

Voi tätä onnea!

Oli muuten rentouttava irtiotto arjesta. Sen ei tarvitse olla tuon kummempaa: hotelliyö lähikaupungissa, hyvää seuraa, ruokaa ja juomaa. Ja sitten onkin taas kuin uusi ihminen. Meillä siis oli mitä mainioin lauantai. Veimme esikoisen mummille ja suuntasimme ystävän kanssa uuden uutukaiseen hotelliin. Täytyy sanoa, että luksusta oli paitsi homeettomat tilat (!) myös tyylikkyys ja erinomainen palvelu.

Aloitimme kuohuviinillä ja trubaduurilla, jotka meille tarjosi hotelli. Oikein tunnelmallinen alku. Jos eilen olin nettitreffimietteissäni ajassa ennen kuopusta, trubaduurin matkassa pääsin aikaan ennen esikoistakin. Edwyn Collinsin Never met a girl like you before on nykyään enää harvoin kuultu mutta saa aina nostalgiset tunnelmat aikaiseksi. Musiikki tuo mieleen tietyt ihmiset, tilanteet, tunteet. Eikä myöskään Daven Pieni ja hento ote jätä minua koskaan kylmäksi. "Turhanpäiväinen älykkyys syö ihmistä rotan lailla." Hmmm.


Minulle tulee näistä ystävän kasvattamista tomaateista tissit mieleen...


Kävimme vähän kaupungilla ja palasimme sitten hotellin italialaiseen ravintolaan illalliselle. Ah ja voih, onnistuimme syömään itsemme herkullisista pastoista ja jälkiruoista asiaankuuluvine viineineen niin tainnoksiin, ettei puhettakaan iltariennoista kaupungilla. Olimme osanneet vähän tähän varautua - näin on nimittäin käynyt ennenkin - ja siemailimmekin sitten suosiolla viiniä hotellihuoneessa. Ihailimme järvimaisemaa ja luonnon meille järjestämää mahtavaa valoshowta: seurasimme ukonilmaa ja salamointia aitiopaikalta kahdeksannesta kerroksesta.

Aamulla ahdoimme itsemme toistamiseen täyteen aamupalalla, joka oli ehkä parempi kuin missään aiemmin. Osaan arvostaa, kun käytetään mahdollisuuksien mukaan luomutuotteita, lähiruokaa ja pieniä paikallisia tuottajia. Myös huoneen suihkusaippua ja shampoo olivat ympäristömerkittyjä. Tulen hyvälle tuulelle näistä pienistä asioista, vaikkei niillä maailmaa kokonaan parannetakaan. Mutta se on hyvä alku.

(Tämä menisi melkein maksetusta mainoksesta, mutta kun minä oikeasti nautin täysin siemauksin kaikesta...)

Tästä on hyvä jatkaa uuteen viikkoon!

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Nettitreffeille?

Nollavaimo tässä vast ikään kertoi pohtineensa nettitreffailua. Voi huokaus sentään. Tuli ihan elävästi mieleen aika ennen kuopuksen isää - siltä ajalta nimittäin ovat minun ainoat kokemukseni tästä lajista. Eikä koskaan enää! Ei varmasti. Ja vielä väärin-käsitysten välttämiseksi: emme tavanneet kuopuksen isän kanssa nettitreffeillä vaan ihan elävässä elämässä. Minä olin töissä asiakaspalvelussa ja hän bongasi minut sieltä.

Kun sinkkuäitinä suunnittelin muuttoa Helsingistä kotiseudulleni, keksin, että nettitreffailu voisi olla hyväkin keino tutustua jo ennakkoon joihinkin potentiaalisiin miehenketaleisiin. Kävin tasan kolmilla treffeillä ja totesin, ettei se sittenkään ole minun hommaani. Ensimmäisen treffikumppanin tapasin äitini luona niin, ettei äitini tietenkään ollut kotona. Hänet meinasi silloin neljä vuotias esikoinen pelästyttää jo kättelyssä, kun kysyi, että "oletko sä täällä vielä aamullakin?"

Meillä ei todellakaan käynyt miesvieraita hänen nähtensä niin, että moiselle utelulle olisi ollut tarvetta, mutta jostain hatusta se osasi tuon nolon kysymyksen kaivaa. Tarkoitus oli, muuten, että esikoinen olisi jo ehtinyt nukahtaa ennen numero ykkösen saapumista, mutta tietäähän sen, etteivät nämä asiat mene niin kuin suunniteltu on. No, ei mennyt muutenkaan. Mies oli kyllä ihan mukava, mutta puhui vain ja ainoastaan itsestään, uudesta kamerastaan, autostaan jne. Kun sitten treffien jälkeen sain häneltä sähköpostia, totesi hän, että oli oikein mukavaa ja meillähän synkkasi kivasti. Minä olin eri mieltä ja kerroin sen (kauniisti) ja se Herra numero ykkösestä.

Pitääkö olla supermies?

Herra numero kaksi oli sitten ihan päinvastainen tapaus: tapasimme kahvilassa ja hän ei koko tunnin aikana saanut oma-aloitteisesti sanaa suustaan. Oli varmaan niin häkeltynyt uskomattomasta kauneudestani tai älykkyydestäni tai (yksipuolisista) keskustelutaidoistani tai kaikista näistä. Tai jotain. Ainoiksi jäivät siis nekin treffit, herra numero kakkosen kanssa.

Mitä Nollavaimon mainitsemaan kirjalliseen lahjakkuuteen tulee, se oli kyllä mainio tapa karsia ehdokkaita. Snobi kai sitten, mutta minä en vaan voi kuvitella seurustelevani ihmisen kanssa joka kirjoittaa, että söin ilta palaksi reikä leipää. Myös huumori tuli näppärästi esiin lukuisia viestejä vaihtaessa, koska asustelin silloin vielä Helsingissä eikä treffejä voinut ihan heti aina järjestää. Mutta minulle tuli kyllä aika nopeasti juurikin se ajatus, että naamakkain sen sitten kuitenkin oikeasti näkee synkkaako. Ulkonäöstä viis, mutta se, kulkeeko juttu välillämme jouhevasti, on oleellista. Tai osaako toinen kuunnella. Tai puhua.

Herra numero kolme olikin sitten ihan hyvä kuuntelija, supliikkimies ja luomuviljelijä (!) Jonkinlainen suhteenpoikanen siitä hetkeksi kehkeytyi, mutta aika pian ymmärsin, ettei meillä ollut juuri mitään yhteistä. Minulle on aina ollut tärkeää, että olemme miesten kanssa vähintäänkin tasavertaisia älyllisesti ja mieluusti vielä vähän haastettakin saa tällä saralla olla. Herra numero kolmen kanssa koitin, josko voisin madaltaa kriteerejäni tässä suhteessa, koska yhdessäolo oli leppoisaa ja seksi satumaista (uuups, anteeksi äiti). Mutta ei. Pahus vie, ei onnistunut.

Ja tässä sitä nyt ollaan.

Mutta uutta profiilia en luo!

lauantai 22. syyskuuta 2012

Armotonta menoa

Juuri kun pääsin eilen valittamasta, että vapaata on välillä luvattoman vähän, järjestyi sitä oikein tuplasti tähän viikonloppuun. Jo torstaina esikoinen luuhasi nuorisotalolla iltakahdeksaan ja sain tulla iltavuoroni jälkeen hiljaiseen ja rauhalliseen kotiin. Siirtymät töistä kotiin ovat minulle usein vaikeita - kaipaisin vaikka ihan pientäkin omaa hetkeä orientoituakseni ja muuttuakseni virkanaisesta perheenäidiksi. Nyt sen sain ja olipas se ihanaa!

Meloni Cannonau di Sardegna


Ehdimme esikoisen kanssa nähdä torstai-iltana vain hetken ennen kun minä jo painuin pehkuihin. Eilen kävin lähikaupungissa kokouksessa ja asioilla. Otinpa sielläkin omaa aikaa ja söin salaatin ja nautiskelin lasillisen roseeta. Ennätin juuri ja juuri kotiin ennen kun esikoisen piti taas olla jo menossa nuopparille pizzaperjantaihin. Sieltä oli vielä sopimus mennä kaverille yöksi ja tänään onkin sitten mummivierailun aika. Totesin esikoiselle, että mähän en näe sua enää juuri ollenkaan. Siihen tuli kipakka toteamus takaisin: No mä oonkin teini!

Teinin äiti vietti sitten hulvattoman perjantai-illan yksikseen: loikoilin sohvalla, luin hömppäromaania ja siemailin sivistyneesti uutta sisilialaista punaviiniä. Vilkuilin välillä televisiota ja sitten vielä saunoin Luomu-Keisarin seurassa. Että näin hurjaa! Tänään on sentään tarkoitus elää vähän, lähikaupungissa, uudenuutukaisessa hotellissa, italialaisessa ravintolassa ja saa nähdä missä vielä. (Ainakin hotelliaamiaisella huomenna, se on ehkä melkein parasta näissä irtiotoissa. Hidas, viipyilevä aamiainen. Oih!)

Live-a-Little Etelä-Afrikasta


P.S. Kuka vielä muistaa Sepi Kumpulaisen?

perjantai 21. syyskuuta 2012

Etanan vauhdilla

Poikien kanssa on kyllä ihan mahtavan hauskaa. Esikoisen kanssa huumori kukkii ja käkätämme milloin millekin - yleensä huonoille jutulle. Kuopuksen jutut taas ovat ihan omaa luokkaansa ja saan tämän tästä purra poskeen ja kieleen yhtä aikaa, ettei ajattelisi, että nauran sille itselleen enkä sen selostuksille.

Alkuviikolla eskarimatkalla olemme bonganneet etanoita ja kyselleet seuraavan päivän säästä. Eilen aamulla kuopus hihkaisi heti ulos päästyään, että etana oli oikeassa, tänään on pouta. Lupailivat poutaa täksikin päiväksi. "Se on vähän niinkuin sääennustus" kuopus totesi. Mietimme osaavatkohan täkäläiset etanat ennustaa Helsingin säätä. Kuopus suunnisti sinne isänsä kanssa eilen eskaripäivän jälkeen.




Vaikka on mukavaa, joskus alkuviikosta tuntuu, että aika kulkee etananvauhdilla. Hyvin innokkaasti odotan torstaipäiviä. Kun kuopus on tullut puolitoista viikkoa sitten sunnuntaina isältään pitkän viikonlopun vietosta ja käynyt siinä välissä yhden yön torstaista perjantaihin isällään, minulla on ollut tänä aikana reilu kolme tuntia vapaata ja omaa aikaa. Se siis torstai-aamupäivällä, kun olen vienyt pojat touhuihinsa ja menen itse töihin vasta iltavuoroon. Se ei aina ihan tunnu riittävän.

Melkein tuuletin eilen, kun starttasin auton esikoulun pihalta. Juhuu, vapaata! Sekä aamupäivä, että sitten vielä lauantaina ihan kunnolla, kun esikoinenkin menee äidilleni. Olemme pyrkineet tälläämään nämä mummivierailut samoille viikonlopuille kun kuopus on isällään, ja tämä aika - jota siis on joka toinen viikonloppu - on minulle kultaakin kalliimpaa, huomaan taas. On ihanaa istahtaa rauhassa koneelle, huolehtia vain itsestään, syödä eineksiä, tehdä mitä mielii. Tänä viikonloppuna menemme ystävän kanssa lähikaupunkiin, olemme varanneet ihan hotellihuoneen. Aiomme nautiskella hyvästä seurasta, ruoasta ja juomasta ja rentoutua kunnolla.




Eilen kotiin tullessani tapasin vielä parkkipaikalta tuon kymmensenttisen niljakkeen. En ole ikinä ennen nähnyt Ukkoetanaa (eikä kyllä olisi ollut niin väliksi nytkään, yäääääks). Sekin lupasi poutaa.

torstai 20. syyskuuta 2012

Mistä näitä juttuja oikein tulee?

Joskus miettii, että mistä sitä jutunjuurta oikein riittää. Rakkaan ystävän kanssa tapaamme monta kertaa viikossa eikä koskaan ole tullut sellaista tunnetta, ettei olisi mitään sanottavaa. Päin vastoin. Kuopus huutelee joskus sängystään että "mä en saa unta kun te kälätätte niin kamalasti". Esikoinen tietää liueta paikalta jos kaksi tai useampi ystävääni tulee meille iltaa viettämään. "Mä en kestä sitä metelin määrää." Ehdottelen välillä kuulokkeita tai korvatulppia.

Terassi alkusyksystä

Toisen ystävän kanssa tapasimme tässä viikolla ensin päivällä ja vielä illalla päätimme teen merkeissä jatkaa. Yli kolme ja puoli tuntia lipitimme teetä ja paransimme maailmaa. Jutustelimme milloin mistäkin. Aiheet vaihtelivat lastenkasvatuksesta argeologiaan ja homeongelmista suomalaisuuden syvimpään ytimeen. Niin virkistävää! (Paitsi, että seuraavana aamuna väsytti ja eilen piti mennä tosi tosi ajoissa nukkumaan saadakseen univelat kuitattua.)

Maailmaa voi parantaa niin monella tavalla. Mitäs sanotte tästä: Costa Ricassa on lepokoti laiskiaisille. Tieteen kuvalehdessä oli vastustamaton artikkeli naisesta, joka pelasti hylättyjä laiskiaisenpoikasia ja stressaantuneita aikuisiakin lepokotiin rauhoittumaan. Se tulee olemaan minun seuraava matkakohteeni, heti Kreikan reissun jälkeen. Ja koitan tietysti päästä sinne nimenomaan asiakkaaksi, en työntekijäksi.


Eikös ole aika söpöliini? Kuva täältä.

Niin, ja yksi maailmanparannustapa lisää. Voi blogata tärkeistä asioista, kuten Noora Kemikaalicocktailin puolella. Katso vaikkapa e-koodiaiheinen kirjoitus Turvallinen muttei terveellinen.

***

Kuopus: "Eikö niin, että omaa kieltä ei voi nuolla?"

Hmmm. Kokeillaanpa...

(Eikös filosofitkin paranna maailmaa?)

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Edelleen puolinainen

En minä, en, en. Olen ihan kokonainen, kaikilla mahdollisilla mittareilla, uskokaa pois. Mittareita voivat olla tässä tapauksessa vaikka älykkyysosamäärä, vaaka, sukupuoli ja erosta selviytyminen näin äkkiä muutamia mainitakseni. Otsikko on muka-hauska väännös Lisa Genovan kahdesta suomennetusta teoksesta Edelleen Alice ja Puolinainen. Onko kumpikaan tuttu?



Minä rrrrakastin tuota Edelleen Alice -kirjaa, jossa käsitellään äärettömän kauniisti varhaisiän alzheimerin tautia. Kertojana kirjassa oli itse tautiin sairastunut Alice, ja se toimi vallan mainiosti. Todella kiinnostavaa "päästä" Alzheimerin tautia sairastavan ihmisen päähän. Kirjan tunnelma oli raskaasta aiheesta huolimatta todella lämmin ja koskettava.

Samalta tuntuu nyt luvun alla oleva toinen kirja, Puolinainen, jossa liikutaan vähän samankaltaisilla vesillä. Päähenkilö saa aivovamman, joka estää häntä näkemästä, kuulemasta, tajuamasta tai hahmottamasta mitään, mitä tapahtuu hänen vasemmalla puolellaan. Vakava aihe, mutta tragikoomisia tilanteita, ja jälleen niin lämmin käsittelytapa. Kirjoittaja on neurotieteiden tohtori ja tietää näin, mistä kirjoittaa.




Minulla tämä jälkimmäinen kirja on vielä kesken, mutta uskallan silti suositella jo sitäkin. Nuo ovat oikein sellaista sohvannurkkaan ja vällyn alle -lukemista. Punaviinikin sopii kuvaan ja kynttilät myös. Kynttilöistä puheenollen, jos kausi alkoi elokuussa, nyt se on päässyt toden teolla käyntiin. Sytyttelen maanisesti kynttilöitä aamupalapöytään - illasta puhumattakaan. Valosta saa voimaa.






Hyviä lukuhetkiä. Lukeminen kannattaa aina (möreällä tiedät-kyllä-kenen äänellä)!

***

Paitsi akkainlehtien parissa. Uusimmassa Kauneus ja Tervehdys-lehdessä oli järisyttävä otsikko ihan kannessa asti. Ringa Ropo: "Olen ilman miestä ja onnellinen".

Whohow! En usko. Ei ole totta. Oikeasti. Ei voi olla totta! Miten se sen oikein tekee?

tiistai 18. syyskuuta 2012

Omituisten otusten kerho

Legot ovat kova sana. Ja legoukkelit. Ninjagot, poliisit sun muut. Minä katson silmät ymmyrkäisinä kuopusta joka kehittelee mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä. Välillä jään keittiön puolella kuuntelemaan sitä mäiskettä, pärinää ja pauketta, jota hänen huoneestaan kantautuu. Lapsi leikkii. Syventyy, on omissa oloissaan. Kyllä lapset voivatkin olla erilaisia.



Esikoinen ei leikkinyt juuri lainkaan. Hän on enemmän pohdiskelija, järjestelijä. (Meillä on esimerkiksi suvussamme huvin aiheena yksi sellainen kuva, jossa esikoinen ehkä pari-kolmevuotiaana järjestää joidenkin bileiden jälkeen tyhjiä olutpulloja siistiin riviin.) Rakensimme duploilla yhdessä, pelasimme ja teimme palapelejä mutta yksin hän ei leikkinyt. Niinpä katselen kuopusta kummissani: leikkivätkö lapset oikeasti? Ja ihan itsekseen, ilman, että tarvitsevat äitiä? Ehkä esikoinen oli vaan niin äidin tarpeessa, kun olimme kaksin ja minä välillä hyvin väsynyt? Tai sitten ovat vaan luonteeltaan niin erilaisia.

Esikoinen on kyllä erikoinen muutenkin: se on ollut jo vuosia suunnattoman kiinnostunut leipomisesta ja puutarhanhoidosta. Ja muistan, kun hän neljä vuotiaana käänsi palapelin väärinpäin ja teki sitä harmaa puoli ylöspäin. Kuvapuolessa ei enää ollut haastetta. Kuopus taas koittaa jatkuvasti tunkea palapelin reunaan sellaista palaa, josta töröttää ulokkeita ulospäin. Ei hahmota, ei sitten millään. Tai hahmottaa kuten tavanomainen lapsi. Minä olen vain tottunut tuohon erityiseen esikoiseen. Se on minun mallini tavallisesta lapsesta, ja joudun aina muistuttamaan itseäni, etten vertaisi muita esikoiseen. Tai häntä muihin. Verrata ei toki pitäisi muutenkaan.




Kuvituksena olevaa omituisten otusten kerhoa teemme välillä yhdessä ja välillä kuopus värkkää itsekseen.

Meillä asuu kyllä muutenkin oikea omituisten otusten kerho!

maanantai 17. syyskuuta 2012

Terassi- ja keittiöelämää

Voi mikä mahtava ilma eilen oli! Päiväkahvit joimme ulkona ystävän kanssa, ja melkein säälitti heittää hyvästit puutarha-kalusteille, mutta teimme sen kuitenkin. Purimme ne esikoisen kanssa yhdessä ja säilöimme seinustalle ja ulkovarastoon. Jännitän, kokoammeko ne taas ensi keväänä täällä vai myymmekö pois jos pääsemme keväällä muuttamaan havittelemaani asuntoon. Pienen istuskelupaikan jätin vielä, nuo nyt on helppo pistää kasaan ja varastoida myöhemminkin. Sen verran optimistia minussa kuitenkin vielä tämän syksyn suhteen on!




Eikä päivässä muutenkaan ollut valittamista. Minä olin koko päivän yllättävän pirteä ja aikaansaava. Johtuneeko siitä, että pitkästä aikaa teimme lauantaina siskonpetin kuopuksen kanssa ja minä nukahdin melkein samaan aikaan kun kuopus? Yöllä käväisin kerran vessassa ja mietin, että nyt käy taatusti niin, että kun olen jo nukkunut viisi tuntia umpiunta, jään kieriskelemään valveille. Ei puhettakaan, posotin toiset viisi yhtä onnellisena. Jo kelpasi siis herätä uuteen aamuun 7.20 ja värkätäkin kaikenlaista päivän aikana!


Oi nam!

Kuten keittiöhommia (mm. perunamuusia ja pannukakkua). Esikoinen teki juurimenetelmällä (!?!) kotitaloustunnilla oppimiansa solmusämpylöitä. Nesteeksi tuli omenamehua ja sämpylät olivat aivan mielettömän hyviä. Minusta on mahtavaa häärätä kolmisin keittiössä. Kuopus auttoi pannukakkutaikinan teossa. Esikoinen survoi perunamuusin. Yhdessä pyörittelimme sämpylätaikinan pötkylöiksi ja solmimme sämpylöiksi. Ihan parasta yhdessäoloa.

Illalla vielä katsomme esikoisen kanssa leffan, kun kuopus oli saatu pehkuihin. Mission: Impossible, tällä kertaa. Ei ihan minun genreäni, mutta menetteli hyvässä seurassa ;-)

Tervetuloa arki, kuitenkin!

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Hyvä paha karma

Mikä on karma, kysyi kuopus. En osannut selittää tuota kuusi vuotiaalle. Mutta olkoon tämä taas opetuksena minulle siitä, että lapset todella kuulevat kaiken. Sain perjantaina tietää, että eräällä tuttavallani on aivan katastrofaalinen rahatilanne. Ensin asia meni toisesta korvasta ulos ja toisesta sisään. Kun tilipäivän kunniaksi rupesin setvimään omia raha-asioitani, palautui se mieleeni. Totesin, ettei minulla ole mahdollisuutta auttaa rahallisesti, mutta ruoka-apua varmasti löytyisi.



Kaivelin kaapit ja pakastimen ja pakkasin pari kassillista kaikennäköistä. Kirjoitin myös lapun mukaan. Kerroin, että olen saanut aivan mahdottomasti tukea ja apua omilta ystäviltäni, ja toivoin, että saisin laittaa hyvän kiertoon. Pyysin, että vaikka vaan omia karmapisteitä nostattaakseni ottaisi pakaasini vastaan. Halasimme ja vähän itkeä tihrustimmekin oven suussa, kun toimitin kassit perille. Sain vielä tekstarin kiitokseksi: "Kyllä olet kultainen! Ei ole sanoja, mutta mieli on kepeä. KIITÄN ja toivotan piiitkää ja leppoisaa viikonloppua." Hyvä mieli molemmilla!

Muutakin jännittävää sattui perjantaina: esikoinen lähti ensimmäistä kertaa nuorisotalolle. Äiti valvoi ja odotti, ja kotiinhan se pääsi, hyvässä järjestyksessä. Mutta tätä tämä nyt varmaan on, teinin äitinä. Huokaus. Jos eilen mietin, saako lapsi traumoja, voi tietysti myös kysäistä, miten on äidin laita. Henki kulkee, toistaiseksi.

Lauantai meni vanhalla kaavalla (sauna, Avara luonto) mutta sitä ennen menimme Sherwoodin metsään, tällä kertaa kuopuksen kanssa kahden. Minä sienestin ja Robin Hood jahtasi Nottinghamin seriffiä jousipyssyn kera. Suppiloista piti kotiin palattua vääntää piiras. Esikoinen intoutui tekemään kesäkurpitsamarmeladia, kun me puolestamme olimme saaneet kaksi valtavaa kesäkurpitsaa Konnadonnalta. Voi jessus, miten hyvää siitä tuli. Voin kyllä suositella kaikille - tähän voi piilottaa ne isot jo vähän puisevat yksilöt, joista ei enää tee mieli laittaa ruokaa. Pirkka-sarjassa on ihania kuivattuja luomuaprikooseja, suosittelen niitäkin paitsi tuohon marmeladiin, myös ihan sellaisenaan makeannälkän.



Tänään olisi tarkoitus purkaa paviljonki ja laittaa puutarhakalusteet talviteloille. On se. Syksy.

***

Tiedättehän sen ihanan Röllilaulun "Minä olen hirmuinen Rölli, on mulla metsässä tölli"? Meillä on siitä oma, nykyaikaistettu ja päivitetty versio: "Minä olen hirmuinen zombi, on mulla metsäss' katakombi". Se soi päässä. Grrr.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Osta hupsu äiti. Halvalla.

Saakohan tuo esikoiseni minusta traumoja, kun kuitenkin on aika herkässä iässä juuri nyt? Vanhempainillassakin todettiin, että kahdeksas luokka on etenkin pojille kovin vaikeaa aikaa. Pitäisi keskittyä opintoihin, jotka alkavat jo olla kovastikin haastavampia kuin aiemmin. Läheskään kaikki edellisvuoden arvosanat eivät paljoa paina tulevassa päästötodistuksessa ja hormoonitkin hyrräävät jo melkein yhtä kovaa kuin mopot koulunpihalla. Niin ja se mopo, saako sitä vai ei?




Meille oli ilmestynyt jääkaapinoveen kyseinen teksti. Olisikohan tässä nyt syytä huolestua? Tai pitäisiköhän minun muuttua vähän normaalimmaksi? Pukeutua ja käyttäytyä hillitymmin? Eilen tosin oli melkein normaalit vaatteet töissä - mitä nyt pienet silmälasit kaulassa ja suonikohjusukkahousut jalassa. Lupaan, muuten, ettei tästä päivän nasu- jutusta tule perinnettä. Nyt vaan on pari kertaa tehnyt mieli räpsäistä kuva ja jakaa teidänkin kanssanne. Ja ihania kommentteja olen saanutkin.



Käyttäytymisestä vielä, että olen nyt viherpipertänyt ja puhdistautunut ja pitänyt (melkein) paastoa punaviinistä jo puolet syyskuusta. Taidan jatkaa vielä itsesuomintaa. Meni nimittäin taannoin pikkuveli- ja Frederik -viikonloppuna hieman, hmmm, liiallisuuksiin nautiskelu. Miten sitä aikuinen ihminen voikin olla niin turkasen tyhmä, että kuvittelee pysyvänsä itseään 10 kiloa painavamman pikkuveljensä tahdissa? Tai että edes tarvitsisi pysyä. Gnnjääääh. (Huomaatteko, aika kauan meni, että pystyin tämän edes teille tunnustamaan. Morkkis morkkis morkkis vaivaa edelleen!)

Tänään alkoholitonta olutta saunassa. Ja alkoholitonta siideriä saunan jälkeen.

***

P.S. Nyt löytyi voittaja jopa tälle iranilaiselle painonnostajalle tai siis hänen nimelleen.
Vai mitä olette mieltä tästä kirjailijasta: Shams ad-Dîn Muhammad Ibn ‘Uthmân adh-Dhahabî?

Siunattu copy-paste.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Koulukirja

Minulla on ollut luettavana kaksi todella mielenkiintoista ja ajankohtaistakin opusta. Maarit Korhosen Koulun vika? ja Marjatta Kallialan Lapsuus hoidossa. Voin suositella kumpaistakin todella lämpimästi, varsinkin, jos omat lapset vielä ovat päiväkoti- tai kouluikäisiä. Muutenkin ovat ajatuksia herättävää ja yleissivistävääkin luettavaa.

Korhosen pamfletin hotkaisin yhdessä illassa ja täytyy sanoa, että pureskeltavaa jäi pidemmäksikin aikaa. Olemmeko me vanhemmat todella niin kamalia? Niin hukassa oman vanhemmuutemme kanssa? Oppivatko nykynuoret alkeellisimpiakaan käytöstapoja? Onko koulu oikeasti muuttumassa painajaismaiseksi työpaikaksi? Toivon hartaasti, että kirjan esimerkit ovat hivenen kärjistettyjä, ja uskon vakaasti, että ainakin täällä meillä maalla meno olisi hivenen järjellisempää. Tiedä sitten häntä.

Vaikka joskus kadehdin opettajien lyhyempää työpäivää ja pitkiä lomia, en tämän kirjan luettuani enää lainkaan yhtä paljon. Kuunnelkaapa tätä:
"Kerran illalla soi kännykkä.
- Hei, täällä Bedijaketin äiti. Anteksi minä soita näin myöhä, mutta minä haluaisi puhua sinu kanssa meidän Bedijaketin pipeli.
Keskustelimme hetken äidin huolesta, että seuraavan viikon uimaretkellä luokan muut pojat saattaisivat kiusata ympärileikattua poikaa."

No, tämä oli vain humoristinen esimerkki, mutta kirja on karmaisevaa luettavaa kadotetusta vanhemmuudesta ja puuttuvista käytöstavoista. Onko oikeasti jonkun mielestä ok lähettää ala-asteikäinen kouluun ilman, että itse herää auttamaan vaikkapa aamupalassa? Tai olemaan vaan läsnä. Toisaalta herää se iänikuinen kysymys rajoista. Miten voi olla niin vaikeaa laittaa rajoja lapselle? Minä tunnen itseni hirveän vanhaksi (ja väsyneeksi) kun taivastelen, minne tämä maailma on menossa.





Korhonen puuttuu myös ohimennen yhteen suureen kysymykseen: erityislahjakkaiden lasten asemaan peruskoulussa. "kaikki istuvat tunnilla niin kauan, että ovat oppineet. Jos ei opi, pääsee tukiopetukseen, erityisopetukseen, pienryhmän tai erityiskouluun. Pääsee myös psykologille, joka tutkii miksei opi. Mutta jos lapsi oppii oikeastaan jo ennen kuin opettaja on ehtinyt opettaa, mitä silloin saa? Mitä saavat lahjakkaat lapset suomalaisessa koulussa? ... tasa-arvoa olisi se, että kaikki saisivat itselleen sopivan tasoista opetusta. Oppimisvaikeuksista kärsiviä autetaan, lahjakkaita tuetaan ... Missään koulussa en kuitenkaan ole nähnyt, että lahjakkaisiin lapsiin olisi resursoitu mitään." (Kaikki yllä olevat lainaukset siis Maarit Korhosen kirjasta Koulun vika?)

Tämä on meillekin kovin tuttua: esikoinen on matemaattisesti poikkeuksellisen lahjakas. Koko viime vuosi meni odotellessa, eikä opettaja halustaan huolimatta saanut antaa lisäopetusta koulun jälkeen. Tai olisi saanut, mutta ilman korvausta jota saa antaessaan tukiopetusta. Tänä syksynä odottelemme henkilökohtaisen oppimissuunnitelman tekoa ja sillä aikaa opettaja koittaa matematiikan tunneilla eriyttää esikoista kun muut tekevät tehtäviä. Muutosta odotellessa. (Kyllä, minä tunnistan olevani myös yksi hankala vanhempi, joka vaatii lapselleen erityiskohtelua.) Niin, sanoinko jo, että odotamme?

***

Täytyy vielä lopuksi todeta, että Korhosen kirjan lukemista seuraavana aamuna, kun olin vienyt kuopuksen koulun tiloissa toimivaan eskariin, yksi oppilas avasi minulle oven ja piti sitä kohteliaasti auki.

P.S. Kallialasta täytyy kertoa joku toinen kerta, ettei veny aivan määrättömiin tämä teksti.

P.P.S. Että tällaista kevyttä viikonlopun alkajaisiksi... Hyvää viikonloppua, rakastakaa toisianne!

torstai 13. syyskuuta 2012

Iloinen aamu

Tässä sateisessa surkeudessa on aika harvinaista, että aamuisin naurattaa niin, ettei meinaa kehdata kylillä vapaana kulkea. Hulluksi pian luulevat... Minulla on jotenkin vaan ollut niin onnellinen olo siitä, että poikien kanssa on mukavaa ja menee mukavasti. Varsinkin arkiaamujen sujuminen ilahduttaa suunnattomasti. Voisi melkein lauluksi pistää.

Eilen oli oikein superaamu. Paljon muuten on tohinaa aamupalapöydässä: syömisten ja vitamiinien lisäksi yksi Vihainen Lintukin on päässyt paikalle. Pussissa on porkkanasämpylöitä, jotka esikoinen vei kouluun syötäväksi, kun eivät meillä tehneet kauppaansa. Tuossa vielä kuopus lukee Super Mario -lehteä (aika vauhdikkaasti), esikoisella taas on kasvion teko näköjään vielä viimeistelyä vaille.




Aamupalan jälkeen laitoimme pukemista vauhdittamaan lastenlaulut soimaan. Tällä kertaa soittovuoroon pääsi suuri suosikkibiisimme Pentti Rasinkankaan ja Ohilyönti-orkesterin Pupulaarimusiikkia -levyltä. "Lehmiä on puolitoista miljardia, sählyä ne pelaavat ja biljardia." Etenkin kohta "höyry nousee kahvista ja höyry nousee lehmistä" kirvoitti taas mielenkiintoiset mietteet. Miksi niistä lehmistä nousee höyry? Korvistako? Vai onko se savua ja ne on syttymässä palamaan? Yhtä aikaa esikoisen kanssa hihkuttiin että "joo, ne lehmät on varmaan palamassa poroiksi, hahhahahhahaaaa". Mahtavaa, kun huumorintajut natsaa!

Pihalla piirsimme viivan hiekkaan merkiksi, ettemme ajaisi lieron päältä. Kun kiersin viivan ja madon kaukaa, kuopus totesi, että "nyt luontoäiti varmaan kiittää meitä". Toivottavasti. Esikoinen ei kiittänyt, kun huusin erotessamme kovalla äänellä unohtamani hyvän koulupäiväntoivotuksen niin, että ohikulkenut opettajakin kääntyi katsomaan. Huikkasin sitten hänellekin samaiset toivotukset. Teiniltä sain murhaavan mulkaisun. Se on nyt pari sateista aamua koittanut kulkea eri puolella katua, kun olen sonnustautunut violetti-vihreään kirpparilöytööni. Jotenkin tuo yhdessä räikeän violetin kukallisen tunikani ja keltaisen hameen kanssa on ollut hänelle liikaa. Outoa!



Lisäksi vielä kävimme, kuten joka aamu, kuopuksen kanssa tervehtimässä Kalervo-kukkoa. Se on kyllä mahtava alku päivälle kuin päivälle.

Mahtavaa päivää teille myös!

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Syksy ja sadonkorjuu

Viikonloppuna oli ohjelmassa paitsi pakollinen siivouspäivä, myös terassin syyskuntoon laittamista. Vielä en raaskinut ostaa syyskukkasia, mutta muutama samettiruusu jatkaa kukkimistaan niin nätisti, että niillä mennään ainakin hetki. Kynttilälyhtyjäkin - tietenkin - tälläsin paikoilleen. Satoakin saimme: yksi pieni ja  suloinen kesäkurpitsa vielä löytyi. Se pääsikin sitten pihviksi porkkanan ja fetan kanssa. Tein pihvit tämän reseptin mukaan ja oikein maukkaita olivat.




Meillä oli eilen mukavaa kahdenkeskistä aikaa kuopuksen kanssa, kun esikoinen kävi viettämässä iltapäivän ja illan kuopuksen isän kanssa. Esikoisen kanssahan meillä on säännöllisesti omia hetkiä, mutta täytyy myös kuopuksen kanssa ottaa tavaksi ja keksiä jotain mukavaa tekemistä. Nyt se oli kiireetöntä oleskelua koulun pihalla kiipeilytelineessä ja leffan katsomista sitten kotosalla. Kävimmepä ostamassa leffaherkutkin, ruissipsejä ja vähän jopa irtokarkkeja. Karkin syöminen on todella poikkeuksellista viikolla ja siitä riitti riemua.




Minusta on hienoa, että kuopuksen isä pitää esikoiseenkin yhteyttä ja heillä tuntuu olevan mukavaa kahdestaan. Poika ainakin oli intoa täynnä, kun yhdeksän aikaan illalla palasi kotiin. Täytyy vielä sanoa toinenkin positiivinen sananen samaisesta herrasta: nielin ylpeyteni ja kysäisin tässä rautakatastrofin keskellä, josko haluaisi osallistua kustannuksiin. Kuulemma onnistuu. Arvostan. Etenkin näin tilipäivän alla!

Kovin on  syksyn tuntua ilmassa ja bongasin jo kauniin vaahterankin sieltä kiipeilytelineen vierestä. Haikeaa, mutta toisaalta syksy on aina tuntunut minusta uuden alulta. Mitähän kaikkea jännää tässä keksisi?

(Hehheh, itseni tuntien innostumiseni on etanan luokkaa ja ohimenevää. Loppujen lopuksi lojun kotona vällyn alla kynttilöitä ihaillen. Ihan kelpo puuhaa tosin sekin.)

tiistai 11. syyskuuta 2012

Pupun ja nallejen ruokaa

En tiedä olenko harvinaisen huumorintajuton tai hölmö, mutta minun oli aivan pakko lähettää palautetta Kotitakka -lehdelle. Uusimman numeron etusivulla kun komeili otsikko "Pupunruoka pelasti nelikymppisen Villen".

Minä ihan oikeasti ajattelin ensimmäisenä flunssan sumentamilla aivoilla ja kauhulööppeihin tottuneena, että Ville-parka on joutunut johonkin pulaan eli kiipeliin ja on hädissään saanut käsiinsä vain lemmikkipupun appeet. Sitten vasta älysin mistä on kyse. En voi uskoa, että mikään itseään kunnioittava lehti 2000-luvulla kutsuu kasvisruokaa taikka kasviksia pupunruoaksi. Jos haastateltava näin sanoo, se on ok jutussa ja sisäsivulla, mutta kannessa tuosta tulee sellainen olo, että tämä on lehden virallinen linja.

Olen ollut kasvissyöjä yli puolet elämästäni, kohta 24 vuotta. En mielestäni ole mikään tiukkapipo enkä saarnaa muille omista valinnoistani - jokainen tehköön kuten itselleen parhaaksi näkee. Mutta että pupun ruokaa?


Nektariinia pieninä palasina


Ruoasta puheenollen... Meidän perheessä on sellainen sanonta, että kukaan ei ole niin kekseliäs kuin äiti. MOT, kuunnelkaapa vaikka! Maanantai-aamuna varttia vaille seitsemän pieni angstinen esikoululainen rutisti nallepussukkaansa sängyssä ja ruikutti, ettei jaksa tulla aamupalalle eikä halua mennä tarhaan. Jätin hänet vielä lepäilemään siksi aikaa kun valmistin aamiaista. Sekä itselleni, pojille, että nalleille. Jotenkin aika sutjakkaasti lähtivät aamuhommat sujumaan, kun olin kertonut, että nalleillekin on aamiainen katettuna. Pääsipä siinä pari huolinukkeakin apajille.

***

Kuopus samana aamuna ulkona, kun oli ollut ensimmäiset yöpakkaset:

Äiti, nenähengitys tuntuu superraikkaalta!
Tuntuuko sulla?

maanantai 10. syyskuuta 2012

Lakritsaa ja loikoilua

Viikonloppu vierähti mukavasti flunssasta huolimatta. Uskaltauduin lauantaina jopa pienelle visiitille lähikaupunkiin. Vein esikoisen mummille, täydensin luomuvarastojani ja kävin ystävän kanssa nauttimassa caecarsalaatin. Sitten nautinkin hiljaisesta ja rauhallisesta kodista koko illan. On se muuten mahtavaa, kukaan ei tarvitse, ei ole mitään vailla eikä vaadi mitään. Vain minä, kynttilät, kutimet, kaukosäädin ja kirja. Ah!



Niin, ja luomulakritsi, uusin löytöni, ihan käden ulottuvilla ja näkyvillä, eikä siitäkään kukaan kärtä osinkoja. Pussin takana lukee "Säilyy parhaiten kuivassa paikassa pussi hyvin suljettuna". Juu, kyllä varmasti olisikin säilynyt, mutta kun piru vie menin avaamaan pussin, kuten kuvasta näkyy. Se olikin sitten menoa se. Eikös lakritsilla ollut joitain ööö... terveysvaikutuksiakin?!? Vilustumista parantavaa ja sen sellaista?

Sunnuntaina sain heräillä rauhassa ja paitsi "uusia aamuja" rakastan myös sitä, kun voi herättyään jäädä sänkyyn lueskelemaan. Ihan niin pitkäksi aikaa kun huvittaa. Ystävä ehti käydä päiväkahvilla ennen poikien paluuta. Luksusta on sekin, kun voi jutella keskeytymättä ja sensuroimatta, ilman pieniä ja vähän isompia korvia. Iltapäivällä olinkin jo sitten ihan valmis ottamaan pojat kotiin. Vähän oioimme siivouksessa, koska kuopuskin oli ollut hieman sairaana isällään. Enimmäkseen siis vietimme rauhaisaa aikaa. Pääsemme kuitenkin kaikki arkiaskareisiimme kiinni jo tänään.

(Ette muuten arvaa... rautakatastrofi jatkuu. Kuopuksella oli ollut lievä vatsaflunssa ja nyt ei pysty syömään niitä purutabletteja, koska oli sellaisen jälkeen tullut oksennus. Plääh. Tilasin sitten vanhan kunnon Kräuterblutsaftin, johon minun olisi ihan ensimmäisenä pitänyt tukeutua. Se on tuttu jo esikoisen varhaisvuosilta. Kasvissyöjinä varmistelimme raudansaantia kuuriluontoisesti ottamalla tuota "rautamehua" pari kertaa vuodessa, syksyisin ja keväisin. Ajattelin - väärin - että tällä kertaa mennään ihan lääketieteen eikä hörhöilyn keinoin.)

***

Kuopuksen tarhassa oli viime viikolla käynyt hammashoitaja. Liimasimme häneltä saadut hampaidenpesuohjeet vessan seinälle. Kuopus katsoi kuvaa ohjeita antavasta Hamsu-hiirestä, jolla näkyi kaksi isoa etuhammasta, ja totesi: "Tuon hampaidenpesu on kyllä epävaivaista".

Ilmeisesti hänen versionsa siitä, kun joku ei ole vaivalloista tai on vaivatonta.

Että epävaivaista alkavaa viikoa vaan meille kaikille!

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Jos minulla joskus on oma koti

...keittiö ja tiskipöytä hohtavat aina puhtauttaan.
...pyyhin ruokapöydän heti ruokailun jälkeen.
...opettelen pesemään jääkaapin ja imuroimaan sen taustan.
...keittiön tasoille ei - eikä minnekään muuallekaan, sen puoleen - keräänny tavarakasoja.
...heitän/myyn/lahjoitan ennen muuttoa kaiken, ihan kaiken tarpeettoman tavaran pois ja uusi koti on aina siisti ja suloinen.
...opettelen siivoamaan kerran viikossa perusteellisen viikkosiivouksen.
...tyhjennän puhtaan pyykin narulta suoraan kaappeihin enkä anna niiden kerrostua niin, että alimmat voisikin sitten suosiolla jo pestä uudelleen.
...opettelen silittämään muutoinkin kuin pakon edessä. Tai sitten luovun kaikista vaatteista jotka vaatisivat silittämisen - aika monta jo myin kesällä kirpparilla.
...vaihdan lakanat useammin kuin nyt.

Ja muita itsepetoksia...


...tai pilvilinnoja


Paitsi jos minä tosiaan aion änkeä meidät kaksioon, osa noista uusista taidoista on ehkä mielenterveydellisistä syistä pakko oppia ja omaksua. Tai sitten psyykkaan itseni olemaan haluamatta muuttoa ja muutosta: aika hirveä urakkahan siitä tulee ja saan olla koko ajan kotihommissa. Hmm?!

Minä OLEN onneton martta, suurin osa noista lienee ihan peruskauraa jokaiselle vähänkään itseään kunnioittavalle kotihengettärelle. Mutta minun mottoni onkin Anna Wahlgrenin Lapsikirjasta: onnellinen on se vauva, joka ei elä liian kliinisessä kodissa. Aina löytyy jotain jännää suuhunpantavaa lattialta, harjoittelukappaleita pinsettiotteelle ja vastustuskykykin kehittyy. Sovellettavissa vapaasti myös vähän isompiin lapsiin vaikkapa muodossa onnellinen on se lapsi, jonka äiti ei käytä jokaista valveillaolo hetkeään kodinhoitoon vaan löhöää sohvalla leikkialustana, ehtii lukea tai välillä vaikka vaan olla ja keskustella.

***

On pakko pitää siivouspäivä. Plääh!

lauantai 8. syyskuuta 2012

Positiivista huilailua

Sairaslomapäivähän siitä eilisestä sitten tuli. Käväisin terveysasemalla ja kaupassa ja loppupäivän lepäilinkin vaan rauhassa kotona. Mutta päivä oli lievästä lämmöstä ja tukkoisuudesta huolimatta aivan oivallinen. On ihanaa vetää villasukat jalkaan, piiloutua potkupukuun ja peiton alle, torkkua ja lueskella.

Voi vaikka iloita siitä, että ystävä heti aamulla kysyy tekstiviestillä vointia ja tuo sitten kasan akkainlehtiä sairaspäivän ratoksi.

Tai siitä, että on mukava uutuusdekkari luettavana ja määrättömästi aikaa. Rakastan "uusia aamuja", eli sitä, kun painuu asiat hoidettuaan aamupäivän puolella pehkuihin ja lukee kunnes nukahtaa. Siitä kun sitten herää henkiin - kahden ja puolen tunnin unien jälkeen, tällä kertaa - on ihan uusi aamu. Voi syödä uuden aamupalan ja juoda taas ämpärillisen kahvia toetakseen.

Ok, ja tehdä viherpiperryspirtelön. Minun kahvinjuonnin vähentäminen on vähän niin ja näin, mutta ainakin olen aamullisen sitruunamehulasillisen lisäksi surautellut joko smoothien taikka omena-porkkanamehun joka päivä. Ja lisännyt molempiin vehnänorasjauhetta. Se ei muuten ole hyvää, phtyih! Tänään puolilta päivin tein mustikka-banaani-lakka-smoothien luonnonjogurttiin ja ripottelin sekaan myös hampunsiemeniä (hyviä rasvahappoja, Omegaa jne), oluthiivahiutaleita (B12-vitamiinia) ja vehnä- ja kauraleseitä (kuituja, olen huono syömään leipää).

Toinen ystävä soitti kysyäkseen vointiani ja kollegalta sain paranemistoivotukset myös. Minulla on ihania ystäviä!




Lohtusuklaa se vasta parasta on. Uusi K-kauppiaamme on tilaillut toivelistaltani tuotteita (mm. tuon kuvassakin pienesti näkyvän vadelma-valkosuklaan) ja paljon muuta. Rakentelee par'aikaa luomuhyllyä. Mahtavaa palvelua!

Villatakkikin etenee pitkästä aikaa. Se on nyt hihansuita ja kaulusta vaille valmis. Ja tietenkin päättelyä. Josko sen saisi jo ensi viikon automatkoille lämmikkeeksi?

Kynttilät ja niiden valo ilahduttavat, ne on ihan pakko sytyttää joka ilta.
Mustukoon seinät ja katto...

Hupaisa höpöleffa illalla. Nauruterapiaa ja mukavaa yhdessäoloa teinin kanssa.


***

Aina on jotain positiivista. Kuluva viikko oli muuten positiivisuusviikko. Tämä postaus olkoon sen kunniaksi - tuli kyllä vähän niin kuin vahingossa.

Positiivisuutta on niin monenlaista, vaikkapa tämä Positiivarien Ajatusten aamiaisen Arjen vinkki:

Kun huomaat unohtaneesi housujen vetoketjun auki juuri kun olet aloittamassa sadan hengen edessä luennon, nykäise vetoketju kiinni, katso suoraan yleisöösi ja sano: ”Se oli tarkkaavaisuustesti.” Sitten jatkat normaalisti.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Polttaa, polttaa

Tänään on määrä esikoisen kanssa juhlistaa kahdenkeskisen viikonlopun alkamista kasviscurrylla. Ostin jo viikolla poikkeuksellisesti tuoretta chiliä, koska tarvitsin sitä avocadopastaani. Yleensä käytämme mausteena valmista currytahnaa, ja nyt muistan miksi. Vaikka tein pastan päivälliseksi, vielä illallakin saunassa huulia ja nenää kihelmöi, kun erehdyin hieromaan niitä sormillani, vaikka olin toki pessyt kädet chilin käsittelyn jälkeen. Montakin kertaa. En ehkä riittävän hyvin, kuitenkaan.




Kun satun tietämään, että (ainakin) yksi nimeltämainitsematon lukijani rakastaa vessajuttuja, kerron, ettei tämä ollut vielä mitään verrattuna siihen, miten kuopuksen isälle kerran kävi... Teimme vieraitamme varten chilipitoista ruokaa, muistaakseni marokkolaista kasvistaginea. Kuopuksen isän tehtävänä oli pilkkoa kasvikset ja chili.

Kun vieraat olivat jo tulleet, ihmettelin, kun silloinen aviomieheni näytti kovin vaisulta ja olo oli selvästikin tukala. Ja vessassakin hän hyppäsi tämän tästä. Kohottelin kysyvästi kulmiani ja jossain välissä hän vaivaihkaa kuiskasi minulle käyneensä...hmmm pissalla ilman, että oli chilin pilkkomisen jälkeen pessyt riittävän hyvin käsiään. Kuinka ollakaan, polte siellä oli kuulemma aika kammottava.




Mitä teki kelpo vaimo? Koitti koko loppuillan pidätellä nauruaan. Vieläkin hihityttää, kun vaan muistankin tilanteen. Minun empatiakyvylläni on rajansa ja se taisi juuri tuossa tulla vastaan ;-)

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Oikein rattoisaa viikonloppua ihan joka ainoalle!

(Se tuleekin tarpeeseen, minulla on ollut perehdytyksen lisäksi kaksi vanhempainiltaa tällä viikolla. Ja flunssa tai homeoireita - kuka tietää - eli nokka tukossa ja ääni aika mahtava whiskybasso. Lämpökin nousee sopivasti viikonlopuksi.)

P.s. Kuvan tomaatit ovat täysin syyttömiä kerrottuihin tapahtumiin. Sattuivat vaan pahaa aavistamatta paikalle samaan aikaan chilin kanssa.

torstai 6. syyskuuta 2012

Piikittelyä

Meille muutti viiime jouluna eräs piikikäs kaveri. Ystävällä ja hänen miehellään on tapana ilahduttaa naapureita, tuttavia ja kylänmiehiä pienellä lahjalla. Koska aktiivisella ja paikkakunnallamme hyvin tunnetulla pariskunnalla näitä kaikkia riittää, pääosassa on usein pikemminkin idea ja oivallus kuin itse lahjus. Tässä oli mukana kortti, jossa "Virtaset" tarjoavat terävät joulun kunniaksi. Olkaa hyvä, ystävät:


Herra Hammastikkuteline


Aidolla ja alkuperäisellä herralla oli päässään mikäs muu kuin punainen tonttulakki. Keväällä kuopuksen kanssa katselimme jouluista kartonkia sillä silmällä ja vaihdomme sen kesäisempään. Nyt oli kuulemma aika vaihtaa kesähattu syyslakkiin. Joulua odotellessa... luultavasti palaamme taas autenttiseen tonttulookiin. Meillä ollaan aika ahkeria askartelijoita: tämä kaikki yhden ainoan vuoden aikana! Kuulenko aplodeja? Ai en? Ehkä kuitenkin siitä syystä, että opin (vihdoin) käyttämään Picasan kollaasi-toimintoa? Tai siis osasin sen yhden illan ajan, seuraavan kerran kun koitin, ei enää ihan heti onnistunutkaan. Hmm, minä taidan olla todellakin aika tumpelo.


***


Aplodeja tai ei, voin silti kertoa, että on ollut mielenkiintoinen viikko. Kolme päivää on opeteltu uutta pienessä työyhteisössämme. Uusi työntekijämme talon tavoille ja me "vanhat" taas uuteen tilanteeseen. Mukavasti tässä olemme varmaan kaikki päässeet uuden alkuun. Ei se muutos aina niin kauheaa ole ;-) Mutta kyllä perehdyttäminen voimia vie, huomaan, että skarppina oleminen, opettaminen ja ylipäätään läsnäolo vaatii veronsa. Aika aikaisin on petiin päädytty meidän suunnalla. Ei ainakaan vielä ole puhdistuskuuri tuonut uutta energiaa - ehkä pikemminkin päin vastoin.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Aurinkoa elämään

Aika mukava keli eilen! Minun mieleni ainakin piristyy, kun aurinko pilkistää taivaalta sen syksyyn saumattomasti kuuluvan sateen ja harmauden keskeltä. Harmautta on ollut ihan vähän ilmassa muutenkin, kun esikoinen on ollut hiukan huonossa hapessa. Minulla on niin tuoreessa muistissa kaikki homeoireet ala-asteelta, kotiopetukset ja taistelut ystäväperheen kanssa, että koitan aktiivisesti työntää mielestä epäilystä siitä, josko hän nyt olisi ruvennut oireilemaan yläasteellakin. Viime vuosi meni hyvin, ehkä kevättä lukuunottamatta ja nyt olisi kyllä ihan kamalaa, jos kahdeksasluokkalainen ei voisi koulussa käydä. Toivotaan oikein porukalla, että kyse on jostain muusta.




Sitten jotain piristävää: minä jännitin ehtivätkö nämä tänä vuonna avautua ollenkaan, mutta yksi sinnikäs ainakin ennätti. Tässäpä teillekin aurinkoa elämään.




Vuodet eivät todellakaan ole veljeksiä. Viime vuonna meillä oli oikea auringonkukka-
metsä terassilla ihailtavana. Tänä vuonna on vain tämä yksi auennut, mutta siitä nautin sitten sitäkin enemmän. Täksikin päiväksi vissiin on ihan kelpo keliä odotettavissa. Otetaan näistä säteistä kaikki ilo ja energia irti, eikös!

***

Millä planeetalla tuo kuopus oikein elää?

- Eikö niin, että meillä roikottaa vähän niinkun makkara suusta?
- Ai miten niin?
- No kieli on vähän niin kun makkara...
- ?!?
- Miksei me saada näyttää sitä makkaraa?
- Öö - se ei kuulu hyviin tapoihin.
.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Välit kunnossa

Onpas hienoa huomata, että meillä menee poikien kanssa vallan mukavasti. Yhteinen viikonloppu takana ja useammankin kerran taas huomioin, miten hauskaa tämä elo sittenkin on. Kuopus on ihana ja kipittää aamulla herättyään minun huoneeseeni ja kainalooni. Saatamme köllötellä näin puolikin tuntia. Välillä kuopus puskee päätään minun kaulakuoppaani ja rutistaa. Minä taas en voi pitää näppejäni erossa siitä syötävän suloisesta pojasta päivälläkään. Meillä halataan, sylitellään ja silitellään paljon.

Esikoinen ei enää - ymmärrettävistä syistä - niin syliin kömmi, mutta muuten tuntuvat välit olevan kunnossa. Ainakin toistaiseksi. Katselemme yhdessä leffoja, minä saan huoltaa rastoja ja olla lähellä. Kahdenkeskiset saunasessiot silloin, kun kuopus on jo untenmailla taikka isällään ovat aivan parasta keskustelu- ja kuulumistenpäivitysaikaa. Huumoriakin löytyy, vaikka esikoinen on aina ollut vähän tosikko. Nyt iän myötä alkaa pikku hiljaa pilkettäkin löytyä silmäkulmaan ja meillä on aika samanlainen huumorintaju.

Äitini tuomat ulkovalot...

Yhtenä iltana viime viikolla esikoinen kysyi, tuleeko meille vieraita huomenna, johon totesin, etten vielä tiedä. Ja sitten hoksasin, että hänhän on itse yökylässä joten totesin, että ei kai se sua paljon haittaa vaikka tulisikin. "Vaikka mulle tulisi tänne joku mies!?!" Esikoinen virnisti ja vakavoitui sitten. "Äiti mä en halua enää isäpuolta." Osui ja upposi. Lupasin siltä istumalta, ettei tule sellaista saamaan, että ymmärrän saaneen sitä lajia ihan riittämiin.

Olen tätä miettinyt itseksenikin ja päättänyt jo aiemmin, nyt se vaan tuli kerrottua. Esikoisen ja kuopuksen isän välit olivat loppuaikana aika hankalat. Esikoinen koki tulevansa kohdelluksi epäreilusti. Hänen mielestään kuopus oli aina etusijalla. Minä olin välillä hänen kanssaan samaa mieltä. Toki osa siitä, että kohtelu oli erilaista, johtui poikien isosta ikäerosta, mutta osa oli kyllä biologian sanelemaa ja siten kohtuutonta. Tuntuu, kuin esikoisessakin olisi vapautunut hurjasti positiivista energiaa ja hän todella viihtyy kotona nyt.

...ovat jo iltaisin tarpeen.

Minä haluan ihmissuhteen joskus, mutta haluan kahden aikuisen ihmisen suhteen, en enää uusioperhettä. Sen verran tuo ylläkerrottu vaikutti parisuhteeseenkin. Ja minuun, leijonaäitinä. Minä voin treffailla ja rakastaakin, jos niikseen tulee, mutta isäpuolta en enää esikoiselle hanki.


***

Kuusivuotias kuopus auton takapenkiltä maanantai-aamuna (!):

Onko strategia vähän sama kuin suunnitelma?

?!?


Tässä on aivan selvää kunnanjohtaja-ainesta.
(Meidän kunnanjohtajamme on armoitettu visionääri, on strategiat, visiot ja missiot tulleet minullekin tutuksi. Mutta että jo esikouluiässä...)

Kyllä pojasta polvi paranee!

maanantai 3. syyskuuta 2012

Metsän antimia

Vähän oli kosteanlaista ja edellinen epätoivoinen yritys melko tuoreena muistissa, mutta päätimme silti uskaltautua metsään. Saappaat jalkaan, huput päähän hirvikärpäsiltä suojaamaan ja menoksi. Esikoiselta puutui kasviosta sudenmarja ja minulta siis piirakallinen mustikoita. Kaikki tarvittava löytyi ja lisäksi vähän muutakin: suppilovahveroita ja kanttarelleja.

Kuopuksen marjanpoimuri

Täytyy muuten tässä välissä todeta, että minä kyllä pääsen helpolla tuon esikoisen koulunkäynnin kanssa. Ja osaan arvostaa sitä! Hän hoitaa täysin itsenäisesti kaiken, en edes muista milloin olisin kysynyt "onko läksyt tehty". Kasvioasiatkin hän on hoitanut alusta loppuun ihan itse, kuivaamiset ja kaikki. Palautuspäivä on kuun lopulla, joten sudenmarjakin ehtii kuivua hyvin ennen sitä. Hyvästä muistista ja järjestelmällisyydestä on paljon apua.

Kotosalla sitten teimme saaliistamme sekä sieni- että mustikkapiirakkaa, joista jälkimmäisen söimme luomuvaniljajäätelön kanssa. Esikoinen teki taikinan molempiin ja minä - nooh, oikeastaan pääsin aika helpolla. Tässä Laiskan emännän sienipiirakka: käytä lapsityövoimaa taikinan tekemisessä tai osta valmiina kaupasta. Paista sienet ja sipuli ja levitä taikinan päälle jahka ovat vähän jäähtyneet. Sekoita kermaviili ja kanttarellinmakuinen Creme Bonjour ja kaada komeuden koristukseksi ja paista.



Viikonloppu oli kaiken kaikkiaan rento ja rentouttava. Juuri niin kuin olla pitääkin!

***

P.S. Jännää, meille tulee tänään uusi työntekijä. Pääsen perehdyttäjäksi.

P.P.S Taisinpa tuossa epähuomiossa viikonloppuna varata meille ja ystävälleni viikon Kreikan matkan ensi kesäkuun alkuun. Hups - ja ei kun säästämään!

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Rautaepisodi päättyi sittenkin onnellisesti. Kuopus pureskelee suklaanmakuisia tabletteja (melkein) mukisematta ja hörppää taas päälle lempimehuaan. Kyllä asiat aina järjestyvät, kuitenkin. Sen kun jaksaisi muistaa siellä alhon pohjallakin. Toisaalta ikionnellinen elämä ilman vaihteluja olisi varmaan pitemmän päälle tylsää sekin. Eikä varmasti osaisi arvostaa samalla tavalla sitä, kun arki sujuu ja on onnellinen.

Ajattelin tässä eräänä aamuna viikolla miten hienosti kaikki todella sujuu, vaikka jokainen meistä on vähän väsynyt ja puolituinen aamulla. Poikien kanssa on hauskaa ja helppoa. Sanoinkin sitten sen heille, koska uskon niin vakaasti sekä positiivisen palautteen voimaan, että siihen avoimuuteen lasten kanssa.


Minun ja esikoisen versio


Viikonlopun olemme jälleen viettäneet leppoisissa merkeissä. Perjantaina kävimme pizzalla, niin sain vähän vapaata ruokavastaavan tehtävistä. (Ai miten niin muka ristiriidassa eilisen puhdistuspostauksen kanssa?!?) Esikoinen lähti yökylään kaverilleen ja kuopukselle oli luvattu pelipäivä. Minulla käväisi ystävä istahtamassa illalla, mutta hillitysti, hyvin hillitysti. Lauantai olikin perinteinen pyjamapäivä. Vötkistelimme, saunoimme, katsoimme Avaran luonnon. Emme pistäneet nokkaa ulos kodista, emmekä edes päivävaatteita päälle. 


Tänään olisi tarkoitus mennä metsään kurkistamaan sekä sieniä että marjoja. Esikoinen on lupautunut tekemään mustikkapiirakan jos minä vaan kerään marjat. Hänellä on itsellään projektina kasvio kouluun - muutama kuulemma vielä uupuu. 

ystäväni Päivin versio illemmalla.


***

On se luonto ihmeellinen muuallakin kuin televisiossa.
Kuopus (taas) vessasta:

"Voiko kukko mennä kananlihalle?"
"Ööö, joo? Ainakin sen jalat voi..." (Mistä minä näitä oikein revin?)
Katselee jalkojaan. "Okei, mä olen sitten kukko."
"Ei kun mä olenkin mieluummin kana kun voi tulla kurkku kipeäksi kiekumisesta."
KOT?