Sivut


torstai 27. syyskuuta 2012

Mrs Bean


Minä olen kyllä ihan toivoton jakkupukujohtaja. Viikolla oli lähikaupungissa kokous, johon kokoontuivat kollegani maakunnastamme puimaan ajankohtaisia asioita ja hankkeita. Päätin kerrankin pukeutua asianmukaisesti, ja kaivoin kaappien kätköistä vissiin ainoan jakkuni. Pojat ristivät sen heti rokkotakiksi, joten täplikkäänä lähdin tartuttamaan entisiä kollegoitani edustamaan kuntaamme entiseen työpaikkaani. Kaikki meni hyvin ruokailuun asti.




Ravintolassa tapasin yllättäen ja ilokseni erään rakkaan ystäväni ja entisen työtoverini todella pitkästä aikaa ja saimmekin hät'hätää kuulumiset vaihdettua. Mitä nyt syödessäni ja vuoden tapahtumia (mm. avioero) tiivistäessäni tiputin ruokaa mustille housuilleni. Ei lähtenyt servietillä eikä paperipyyhkeellä, joten ruokailun jälkeen suuntasin vessaan.

Käsipyyheautomaatin pyyhettä koitin kaikessa hiljaisuudessa, kun olin yksin lavuaareilla. Aika korkealla se oli. Yritin kostuttaa pyyhettä hanasta roiskimallani vedellä ja nostella reittäni kohti korkeuksia, ja samalla hinkata tahroja pois. Huonolla menestyksellä. Pelkäsin koko ajan, että a) joku tulee kopista ja näkee epätoivoisen jumppani, b) jalka juuttuu mystisesti kiinni pyyhkeen mutkaan ja jään jumiin, pyyhe rullautuu ylös JA joku näkee minut siinä. JA joudumme kutsumaan vahtimestarit avuksi, jotka nekin ovat entisiä kollegojani ja hyvinkin huumorimiehiä. Joo ei.

Kuva täältä

Pidin siis ruokailun jälkeen oman ajankohtaiskatsauksen sen näköisenä kun joku olisi - hmmm - tahrinut housuni nivusten kohdalta jollain epämääräisellä ruoalla. Pisteet taas kotikuntaani, kyllä meillä osataan!

Olen ennenkin esitellyt teoriaani niistä tyypeistä, joilla on aina jokainen karva ojennuksessa ja kaikki viimeisen päälle siistiä ja silitettyä. Ja sitten on meitä homssuja. Huokaus.

***

Ja muuten vaan pöljiä: paluumatkan bussissa käytin puhumalla mykkään puhelimeen. Tietysti minun viereeni parkkeerasi se pakollinen puhelias matkamies, joka alkoi muistella entisaikojen elämää. Kaikki oli paremmin. Paitsi, ettei ollut kännyköitä, joiden voi anteeksipyydellen viittilöidä muka soivan, ja sitten puhellakin loppumatkan luuri korvalla kuvitteellisten ihmisten kanssa. Minä teeskentelin sujuvasti juttelevani esikoisen, nuoriso-ohjaajamme sekä pomoni kanssa. Hitsi, että oli muuten skitso olo!

4 kommenttia:

  1. Oi Marjaana :-D Kiitos näistä hetkistä blogisi äärellä! Tunnen usein sukulaissieluisuutta, myötätuntoa, iloa, ihmetystä... Jep, tänäänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, että Ms Beaneja on muitakin. Ja sukulaissieluja! Jatketaan harjoituksia, palautteesi lämmitti mieltäni taas kovasti!

      Poista
  2. Minä olen pessyt mm. valkoista puuvillapaitaa yleisessä vessassa, koska onnistuin toisella hihalla ryykkäämäään suklaalähteestä eväitä myös kotiin. Sitten painoin saman hihan rintaani vasten ja katastrofi oli aika lailla siinä.


    Vietin n ½ h naisten vessassa ensin pesten suklaakastiketta ja sitten kuivaten paitaa. Kollega totesi, ettei minun kannata valkoiseen pukeutua. Edelleen uhmaan sitä manausta valkoisten farkujen kanssa, koska ne ovat ihanat jalassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii, minullekin valkoiset vaatteet ovat kauhistus. Joskus kesällä koitan aina, mutta huonostihan siinä käy. Ihanaa, että on kohtalontovereita, mulla yleensä suklaa kuitenkin vaan suupielissä!

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana