Sivut

torstai 31. tammikuuta 2013

X ja Y



Luin Helsingin sanomista kolumnin, joka sai aikaan ajatusmyrskyn. "Miesten on helpompi olla välittämästä perheestä liikaa." Tuossa käsiteltiin Yhdysvaltain ulkoministeriön suunnitteluosaston ensimmäisen naisjohtajan Anne-Marie Slaughterin Atlantic-lehteen kirjoittamaa artikkelia Why women still can't have it allHesarin kolumnisti totesi, että kirjoitus jäi vaivaamaan häntä kuin tikku ihon alle. Samat sanat. Kerrottakoon taas, taustaksi, että jaoimme kuopuksen isän kanssa kotityöt ja lapsenhoidon tasan, lyhensimme molemmat työpäiväämme ja hoidimme näin kuopusta pitkään kotona. Päivähoidon aloittamisenkin jälkeen jako oli pitkään fifty-fifty.

Kuopuksen isän uran ollessa siinä vaiheessa, että reissutyöt tulivat kuvioon, tasajakoa olikin jo vaikeampi toteuttaa. Minulle tuli usein se tunne, että työ on etusijalla, perhe vasta jossain sen jälkeen. En pitänyt siitä tunteesta lainkaan. Ymmärrän, että miehinen suhtautumistapa perinteisesti on se, että töitä tehdään perheen vuoksi, perheen parhaaksi ja elatukseksi. Vaikka vaimo sanoisi, että niukempikin elintaso riittäisi, mikäli yhteistä aikaa olisi enemmän. Että tällä menolla ei kohta ole perhettä jota elättää. Paitsi elatustukien muodossa.


Hmm, mies ja nainen?


Tämä artikkeli kiinnosti minua siis myös hyvinkin subjektiivisessa mielessä. Jutussa todetaan, että asetelmamme on tyypillinen. Naiselle lapset ja perhe tulevat aina ensimmäisellä sijalla. Että meillä äideillä ei aikuisten oikeasti ole edes valinnanvaraa, jos keikautamme asetelman toispäin. Ajatellaanpa, että nainen tekee uraa ja mies todella tukee sitä. Jos nai oikean tyypin, se voi olla mahdollista, hetken aikaa. Mutta annas olla, jos lapselle tulee vaikkapa vaikea murrosikä, kuten tässä Slaughterin tapauksessa. Tai mikä tahansa tilanne, joka perheessä vaatii akuuttia läsnäoloa, paneutumista, omistautumista. Onnettomuus, sairastuminen, sopeutumisvaikeuksia, mitä vaan. Da, valinta on tehty. Jo valmiiksi.

Slaughter on sitä mieltä, että ainoa tapa saada tämä vaativa työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen toimimaan, on, että nainen on omien (työ)aikataulujensa herra. Lisäksi asiaa toki auttaisi perinpohjainen asennemuutos: naisten ei voi olettaa omaksuvansa miehisiä ajattelumalleja vaan yhteiskunnassa on ruvettava arvostamaan perhettä, sitä, että perhe asetetaan etusijalle. Eikä uran tarvitsisi kärsiä siitä, ei miehellä eikä naisella. Utopiaa. Tällä saralla on vielä runsaasti ristiriitoja: toisaalta arvostamme perhearvoja mutta niitä voi olla käytännössä vaikeaa itse noudattaa jos luo aktiivista (vaikkapa poliittista) uraa.

Minä olen sitä mieltä, että asenteiden on totta totisesti muututtava. Kaksi esimerkkiä elävästä elämästä: kun teimme molemmat puolikasta työpäivää sattui yksivuotisneuvola sellaiseen ajankohtaan, että kuopuksen isä oli hoitovuorossa ja minä töissä. Neuvolan-täti kiitteli vuolaasti, että "oletpa sinä rei pas isä". Kun tuo lapsen neuvolaan? En hetkeäkään usko, että minä olisin saanut vastaavia kehuja... Lisäksi minä sain usein kuulla ja tuntea olevani huono äiti, kun tein puolikasta työpäivää, kun kuopus oli alle puoli vuotta. Hänen isänsä taas oli hyvä isä, kun teki puolikasta työpäivää. Grrrrrr, 2000-luvun Suomessa!?!

Olisi kiinnostavaa tietää herättääkö tämä Sinussa ajatuksia - ja jos, niin millaisia.


keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Kiitosta ja kunniaa

Nyt kuulkaas tunnustusta ja haastetta pukkaa. Ensin sain Puskissalta (äh, miten se taivutetaan?) tällaisen Kaunis blogi -plakaatin. Sen myötä täytyy kertoa kahdeksan asiaa itsestään. Mitähän te ette jo tietäisi, tunnette minut jo kohta läpi kotaisin. Ja heti seuraavana päivänä kolahti Konnadonnalta Lempiasioita -haaste, jonka tekemiseen joudun varaamaan vähän enemmän aikaa. Olen aivan tohkeissani moisesta huomiosta, kiitos kumpaisellekin!




Otetaanpa ne kahdeksan tosiasiaa koulumaailmasta, kun eilen tuli muisteltua teini-ikää:

Olen lukenut pitkän venäjän, mutta unohtanut kyrillisiä aakkosia lukuunottamatta suunnilleen kaiken. Todella noloa, ja harmillista myös, mutta kun kieltä ei kuule, se ei vaan pysy aktiivisena.

Tosin kielten käyttämisen suhteen ole kyllä kaiken kaikkiaan varsin passiivinen. Olen sitä sukupolvea, että arastelen (turhaan, tiedän) suuni avaamista ja kielioppivirheitä, karkeaa ääntämystäni ja mitä milloinkin. Ihailen esikoista, joka luettuaan puoli vuotta saksaa, käytti innoissaan Frankfurtin lentokenttähotellissa 25 sanan sanavarastoaan.

Koululiikunta tappoi kaiken liikunnallisen kipinän elämästäni. Tai sitten sitä on hyvä syyttää kun vaan on niin laiska ja epäurheilullinen.

Olen vasenkätinen, ja tästä johtuen päädyin puukäsitöihin, tai nykyaikaisemmin vissiin tekniseen käsityöhön. Viihdyin niin hyvin poikien joukossa, että otin sen vielä valinnaiseksikin. Nämä tunnit olivat varsin valaisevia, mitä poikien sielunelämään tutustumiseen tuli. Taisinpa kokea ensi-ihastumisetkin juuri käsityön tunneilla. Ah!

Yläasteella meillä oli matematiikan opettaja, joka oli oman aikansa nörtti. Kuria se ei saanut pidettyä lainkaan. Yksi tyttö piinasi häntä oikein urakalla, varasti silmälasit ja pisti ne omaan päähänsä. En ikinä unohda sitä miesopettajan lannistunutta ja epäuskoista ilmettä.

Otin lukiossa valinnaiseksi psykologian, mutta kesken jäi, koska sitä opetti uskonnonopettaja. Olin itse elämänkatsomustiedon tunneilla ja tämä harras daami kävi hermoilleni niin, että opiskelusta ei tullut mitään.

Elämänkatsomustieto sen sijaan oli aivan mahtavan hauskaa. Opin siellä elämää varten ehkä enemmän kuin koko lukioaikana muutoin. Meillä oli opettajana filosofianlaitoksen henkilökuntaa ja voi sitä aivomyrskyä tiedostavissa teiniaivoissani. Ja niitä keskusteluja!

Tiedostavien teiniaivojeni kanssa liftailinkin sitten ympäri Suomea ja saatoin jonain päivänä tulla samoilla silmillä kouluun joltain kaukaisemman paikkakunnan keikalta. Oi rokkiaikoja, oi!

***

Alas. Tänne alas kirjaan taas yhden niistä kuopuksen kuolemattomista:

Kuopus: Mitä on raittius?
Minä (miettien kuumeisesti mistä nyt tuulee ja kuinka tarkasti näitä asioita voi ja pitää 6-vuotiaan kanssa käydä läpi. Ja mitä se ylipäätään aiheesta ymmärtää...):
Öö, se on sellaista, ettei juo lainkaan viinaa.
Kuopus (varsin valistuneena): Tai viiniä, tai olutta. Tai syö kirsikoita.

Selkis: meillä on kuunneltu Eemeliä ja näköjään myös sitä tarinaa, kun Eemeli ja Possu-ressu syövät käyneitä kirsikoita.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Kasvukipuja

Kasvaminen on kuulkaas vaikeaa. Minä todistan sitä juuri tällä hetkellä teini-ikäistä esikoistani katsellessa ja kuunnellessa. Ei, hänellä ei ole sitä meluisaa, ärsyttävää angstivaihdetta päällä vaan alakulo, itkuisuus ja halipula. Istuu kainalossa, tuhertaa, ei oikein osaa kertoa mikä ahdistaa. "On vaan outo olo." On vaan niin vaikeaa olla teini. Olo ei ole fyysinen, sen tietysti selvitin ensimmäisenä, mutta ei raukka osaa ihan tarkkaan kertoa mikä surettaa. Kyselen ja etsimme yhdessä syytä. Olemme saaneet paikannettua sen pään ja sydämen tienoille. Teini virnuili, että siellä jossain välissä ja diagnosoimme jo angiinan ;-)

Olemme jutelleet paljon. Luultavimmin kyse on sosiaalisista kuvioista, epävarmuudesta, kaikesta sellaisesta. Kaveripiirissä ei kuulemma ole tapahtunut mitään ihmeitä, mutta esikoinen on joutunut nyt olemaan vähän useammin koulusta pois ja ehkä porukoissa pysyminen ja niihin takaisin pääseminen tai soljahtaminen alitajuisesti huolettavat. Vertasi oloa siihen, kun loman jälkeen "jännittää" mennä takaisin. "Tekisi vaan mieli koko ajan olla kavereiden kanssa eikä nyhjätä kotona." Niin ymmärrettävää. Ja niin hankala auttaa. "Voi kun tää olo menis pian pois." Sitä minäkin toivon!




Lisäksi miettii jo nyt kesälomaa, tulevia opiskelukuvioita, sitä, kuinka kaikki muuttuu yhdeksännen luokan jälkeen kun porukka hajaantuu. Tämä lapsi on aina ollut niin rutiinihakuinen, mutta ei ehkä vielä nyt kahdeksannella tarvitsisi noista huolehtia. Mutta minkäs teet kun pää vie. Ja hormoonit. Koitan halata, silittää, lohduttaa, että se menee ohi. Kiittelen että puhuu ja rohkaisen jatkossakin juttelemaan minun kanssani. Kysyin vielä, ettei kotona ole mitään sellaista ahdistusta, jonka vuoksi tekisi mieli olla poissa täältä. Ei kuulemma.

Kyselee, että oliko minulla teininä tällaisia kausia. On aika tuskallista palata omaan teini-ikäänsä. Juuri siihen erilaisuuden tunteeseen, alemmuuskomplekseihin, epävarmuuteen. Auh!  Silti totean edelleen, että olen ihan hirvittävän onnellinen näistä ainakin toistaiseksi avoimista väleistämme. Yritän asettaa sanani oikein. Olla omien ongelmieni keskelläkin riittävän hyvä ja läsnä. Kai tässä kasvaa itsekin?


***

Kasvaa. Mutta tästä kasvaa kyllä hyvä suhde jolta ponnistaa. Ja hyvä mies. Ihan varmasti!

maanantai 28. tammikuuta 2013

Ei mikään läpihuutojuttu

Kunhan kahlaan tämän viikon läpi, olen varmasti ihan hemmetin vahva ihminen. Aivan suorastaan yli-ihmisen taikka supersankarin luokkaa. Eikös se sanonta mennyt, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Vai vituttaa?!? Sama se, nokka pystyyn ja vaikka läpi harmaan kiven. Arki alkaa taas!

Lauantain ohjelmaan tuli muutos ja esikoinen jäikin kotiin. Katsoimme kolmisin ystäväni kanssa Nälkäpelin.  Me jo esikoisen kanssa sen heti tuoreeltaan vuokrasimme, kun olimme ahmineen kirjat loppuun. Ystävä koukutettiin joululomalla trilogiaan myös ja nyt oli uusintaottelun aika. Oikein leppoisaa yhdessäoloa. Meillä on hauska yhteys, kun ystäväni on esikoisen 1-2 -luokkien opettaja. Eli heilläkin on aivan erityinen suhde. Me ystävystyimme sitten vasta, kun esikoinen siirtyi kolmannelle luokalle. Jäi se töihin ja velvollisuuksiin liittyvä painolasti völiltämme pois. Siitä lähtien olemme olleetkin kuin paita ja peppu. Ystävyys kantaa läpi vaikeiden aikojen!

Kauniista ja onnellisista asioista puheenollen: sain ihanan tunnustuksen Natalta. Nata oli nähnyt valtavasti vaivaa ja taiteillut jokaiselle oman ja omannäköisen viestin. Kiitos kaunis, lämmitti mieltäni!


Ja heti toinen samaan syssyyn: kiitos - S - jatketaan hassujen juttujen kirjoittamista.


Tämä on tarkoitus jakaa eteenpäin viidelle blogille, joilla on alle 200 lukijaa.
Olkaa hyvät:

Konnadonna
Neo
Puskissa
Nainen Nelikymppinen ja
Magdaleena.

Jokainen on sydämen ansainnut. Olette ihania!



Tulipahan muuten opittua yksi uusi asia, kun kurkistin läpi-sanan inspiraatioksi Wikipediasta. Läpirauta eli läpipunsseli on ollut mm. puusepän työväline.


***

Läpi. On vielä lopuksi pakko kertoa, miten nokkela voi nainen olla. Aika Tipattomasta Tammikuusta huolimatta ostin taannoin vapaaillaksi lähikaupunkireissullani pullon punaviiniä. Sain jopa ystävän houkuteltua jakamaan sen minun kanssani. Totta puhuen ihan kamalasti ei edes tarvinut houkutella. Yksi ongelma minulla kuitenkin oli: kuinka saada punaviini pysymään lämpimäni kireässä pakkasessa ja kylmässä autossani. Me molemmat nimittäin tykkäämme eniten hieman lämmenneestä punaviinistä.

Joko arvaatte? Ajoin punaviinipullo tiukasti niiden reisieni välissä koko 30 kilometrin matkan. Olisi siinä ollut vaikkapa poliiseille selittämistä. Varmaan. Meinasin kirjoittaa, että tämä tarina ei liity mitenkään mihinkään, mutta sitten hoksasin, että onhan se läpi tai pari sielläkin suunnalla...

Nyt täytyy lopettaa ennen kun ihan oikeasti puhun läpiä päähäni!

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Aurinko armas

En meinannut millään malttaa odottaa tänne asti ennen kun pääsin esittelemään teille jo aiemmin mainitsemani korun. Ihanan aurinkoisen koruni. Mutta oli pakko, koska sen tekijä Magskin otti korun yhteydessä puheeksi auringon. Niinpä tuo on nyt virallinen aurinkokoruni. Ja tuli kyllä niin pahaan paikkaan ja tarpeeseen tuomaan voimia ja aurinkoa elämääni. Työnimeltään tämä oli Queen, mutta matkan se muuttui tällaiseksi: 'stick around...you're yet to have your finest hour'  Ja laulussahan lauletaan, että your finest hour...is yet to come. Voi kuulkaa, näin saisi kyllä olla. Ja minä niin rakastan tuota näyttävää ja kaunista koruani. Katsokaa nyt!


Kuva Magsin 


Ja tästä se kaikki lähti, simpukasta. Ja rutiilikvartseista, jotka ovat horoskooppikiviäni ja joita olen metsästänyt erosta saakka. Nyt näin ne Magsin sivuilla ja asiat loksahtelivat kohdalleen. Prosessi oli mainio, Mags rupesi heti simpukan nähtyään ideoimaan pitkähköä, boheemia, rantahenkistä korua, johon tulisi myös merisiilin piikkejä - sävy sävyyn tuon simpukan kanssa. Matkan varrella Mags tarkisti minulta haluamani värimaailman ja muutoin tuo tuli minulle täysin yllärinä. Ainoa toive oli, että rutiilikvartsia olisi sydämen kohdalla. Minun on niin helppoa antaa Magsille vapaat kädet, koska luotan hänen makuunsa ja näkemykseensä täysin. Lisää korusta tekijän kirjoittamana täältä.




Sitten hörhöosuus: Korussa on merisiilin piikkien ja simpukan lisäksi korallia, jaspista, sitriiniä ja sitä toivomaani rutiilikvartsia.

Rutiilikvartsissa kiteytyy sanonta "paistaa se päivä vielä risukasaankin". Kirkas ja kuulas kvartsi on saanut ystäväkseen kullankeltaisia tai punertavia rutiilipuikkoja eli venuksen hiuksia. Rutiilikvartsi suodattaa kielteistä energiaa ja tukee omaa energiakenttää. Sitä tulee kantaa kaulakoruna sydämen päällä, näin se on suorassa yhteydessä sydämeen.

Sitriini: Kirkastaa ajatuksenjuoksua ja korostaa neutraalia asennoitumista erilaisissa tilanteissa. Sitriinin keltainen värähtely vahvistaa itsetuntoa ja kohottaa "asioiden yläpuolelle". Sitriini saattaa toimia myös toiveiden täyttäjänä silloin kun toivoja osaa pukea toivomuksensa oikeiksi sanoiksi ja tietää mitä todella tahtoo. Poistaa myrkkyjä kehosta.

Koralli: suojaa vaaroilta ja puolustaa heikompia. Koralli on kuin kilpi vihaa ja pahuutta vastaan.

Jaspis: Jaspis on todellinen tässä ja nyt -kivi. Jaspikset tuovat turvaa ja suojelevat taika- ja muilta tempuilta. Ruskea jaspis liitetään immuunijärjestelmään, niiden sanotaan auttavan myrkkyjen ja saasteiden poistamisessa kehosta. 

(Ylläolevat lainaukset Hietanen: Valonvoimaa. Kivi- ja väriterapiaopas. Ja Energiakeskuksen nettisivut.)


Taidanpa mennä silittämään keltaista hametta, että saan tuon taas ensi viikolla kaulaani! Luulen tarvitsevani sitä...



***

Aurinko. Paistakoon se meille kaikille vähän lämpimämmin! Ainakin se pysyy päivä päivältä pidemmän ajan horisontin yläpuolella. Kyllä se taas tästä!

lauantai 26. tammikuuta 2013

Together we are strong...

Tämän viikonlopun olemme yhdessä: molemmat pojat ovat kotona. Tai siis kotona ja kotona, ja yhdessä, no joo. Esikoinen oli eilen nuorisotalolla pizzaperjantaissa ja lähtee tänään paintball-reissulle koko päiväksi.  Suunnittelee vielä sen jälkeen yökyläilyä kaverinsa luokse. Kuopukselle taas tulee kaveri leikkimään ja huomenna olisi koulun jumppasalissa peuhupäivä, mutta katsotaan jaksammeko sinne. Saunaan nyt ainakin jaksamme. Ehkä saamme myös minun ystävän illaksi istahtamaan jos hän taudistaan tokenee.

Tämä kaveri on vahva ihan yksin


Olen viime aikoina ollut aika ajoin todella todella uupunut ja ahdistunut tämän homealtistukseni kanssa. Tilanne työmaalla huolettaa. Tällä viikolla jouduin lähtemään kahtena päivänä kesken päivän kotiin. Ensi viikolla on aika sekä työterveyslääkärille että työterveyspalaveri, johon siis osallistuu lääkärin ja hoitajan lisäksi ainakin lähin esimieheni ja - mahdollisesti, mikäli kiireiltään kerkiää - teknisen puolen edustaja.

Myös esikoisen tilanne huolettaa. Hän oli taas tällä viikolla kaksi päivää pois koulusta ja kovin surkeana. Siksikin olen niin suostuvainen kaikkiin mahdollisiin harrastuksiin ja kaveeraamisiin, kun sosiaalinen elämä kuitekin on näille teineille niin tärkeää. Sairastaessa sen huomaa. Kyllähän sitä itse sairastasi, mutta lapsiaan haluaisi varjella ihan kaikelta. En oikein jaksa edes ajatella esikoisen opiskeluja, työelämää, sitä, kuinka hän altistuksen kanssa pärjää.

Kodin etsiminen alkaa tuntua toivottomalta hommalta myös. Laitoin jopa ex-näälämiehelle, joka on hirsitalofirman edustaja, sähköpostia ja tarjouspyyntöä menemään. Tiesinhän minä, ettei minulla taloon ole varaa, edes pieneen, mutta nyt tuntuu, että on käännettävä kaikki kivet.

Yhdessä olemme vahvempia, vai miten se sanonta meni? Se on kyllä niin totta. Ystävien avulla jaksan. Ja näiden ihanien poikien, joiden kanssa meillä oikeasti on mukavaa. Esikoinen avautuu minulle, istuu kainalossa halittavana ja itkee olkaani vasten. Kertoo toki ne ilonaiheetkin. Kuopus punkeaa syliin lukemaan ja antaa yllätyshalin. Soittaa pyllyrumpua. Kertoo hassuja tarinoita. Elämässä on paljon hyvää. Onneksi.

Eilinen Inhimillinen tekijä käsitteli aihetta. Sattuiko kukaan katsomaan?

***

Yhdessä. Luin artikkelin Nämä 10 asiaa erottavat onnelliset ihmiset onnettomista. Tuossa listassa on kaksi asiaa, jotka sopivat päivän sanaan: laaja sosiaalinen verkosto ja auttaminen. Muutkin tuosta listasta voin allekirjoittaa ainakin osapuilleen.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Maisemia

Kun vierailin ensimmäistä kertaa nykyisellä asuinpaikkakunnallani, olin teini ja etsin farkkuliikettä. Piti saada tietyn merkkiset stretchfarkut - sellaiset, joihin päästäkseen oli luikerreltava maassa makuulla. Nilkat olivat aina ongelma, jos jalkapöytä mahtui lahkeen suusta ulos, jäi kangas melkein väkisinkin lörpättämään nilkan ympärille, ja se oli katastrofi. Puhumattakaan siitä, että minä olin kävelevä katastrofi siihen aikaan. Ei vais, olin ujo teini, mutta nyttemmin olen rohkaistunut. Toisen kerran kun tulin tänne yhdeksän vuotta sitten, haltioiduin maisemista niin, että taisin tietää tulleeni kotiin. Minulla on täällä kaksi paikkaa joiden näkeminen salpasi hengitykseni silloin ja salpaavat edellen.


Se kannas on tuossa oikealla


Toinen on rantatie, kannas, joka rajoittuu järveen toiselta ja lampeen toiselta puolelta. Ajan sitä pitkin päivittäin töihin ja takaisin. Toinen paikka on vanha silta jota myös lemmensillaksi kutsutaan. Aurinkoisena päivänä sen yli ei voi kulkea pysähtymättä hetkeksi ihailemaan maisemia ja tunnelmaa. Ei kyllä pilvisenäkään. Siltä sillalta muuten tiputin veteen (pronssisen) kihlasormukseni, tarkoituksella, eron jälkeen. Se oli hankalaa "ongelmajätettä". En halunnut vetää sitä vessanpöntöstä alas tai heittää roskiinkaan. En mitään niin rumaa ja mautonta, koska suhde kuitenkin joskus oli kaunis.


Harmi, että tässä kohtaa lakkasi paistamasta...


Täällä on minun sielunmaisemani. Maalla, keskellä mäntymetsää ja järviä. Olen löytänyt loppusijoituspaikkani. Olen tullut kotiin. Kävimme aiheesta kiivaita riitoja, kun kuopuksen isä mietti ääneen lähikaupungissa, että ehkä joskus eläkepäivillä muutamme tänne. Totesin - omasta mielestäni ihan neutraalisti ja kauniistikin - että sinä voit muuttaa, mutta minä en muuta. Riitahan siitä tuli: kuinka voit sanoa noin? Mutta kun minä tiedän. Tunnen itseni ja tiedän, että haluan jäädä tänne, minun elämäni on täällä.  Mitä sitä sitten kaunistelemaan tai jossittelemaan, tai valehtelemaan toiselle, että joo, ehkä. Minä olen tässä rehellisyyskohdassa kai vähän omalaatuinen.


***

Maisema. Tuo kuopus, sen sielunmaisemasta ei kyllä ota selvää... Valitti tässä taannoin kaameaa nälkäänsä, kun pasta oli vielä kiehumassa. Kehotin nappaamaan tuoretta, jota olin kattaessani pöydälle jo tarjolle laittanut. "En ota, tää on dinosaurus." Aha, syökös ne dinosauruksen pastaa, ihmettelin sitten. "Tää on italialainen dinosaurus." Voihan räkä. Taas 1-0 kuopukselle.

torstai 24. tammikuuta 2013

Mihinkäs se tiikeri raidoistaan...

Raidat. En taatusti ole ainoa, jolle tulee päivän sanasta mieleen Marimekon tasaraita. Minun (köhköh) sopusuhtaiselle kropalleni ne eivät tee oikeutta, mutta esikoinen mieltyi niihin ensimmäisellä luokalla niin, ettei suostunut muita käyttämäänkään. Oikeasti. Jo Steiner-päiväkodissa pojalla sanottiin olevan "herkkä elämänaisti" joka vähemmän hörhökielellä tarkoittaa jonkinasteista aistiyliherkkyyttä tuntoaistin saralla. Tuossa Wikipedian artikkelissa on hyviä esimerkkejä: vasemman jalan sukkaa ei voi pesunkaan jälkeen laittaa oikeaan jalkaan koska se on vasemman jalan muotoinen. Puhumattakaan siitä, että pesulaput voisi jättää vaatteisiin - ei ikinä.

Nuo Marimekon paidat olivat ainoita jotka tuntuivat hyvältä päällä. Lisäksi esikoinen on varsin lämminverinen, ja noissa pitkähihaisissa t-paidossa ei tullut liian kuuma. Niinpä hän hiihteli kuusi vuotta (!) pelkissä raitapaidoissa. Joka jumalan päivä. Yksi koulukaveri rupesi jopa kutsumaan häntä raitahemmoksi... Jep, kallis maku, mutta onneksi nuo ihan kestivät pesua ja kulutusta. Seiskaluokan jälkeisenä kesänä poika kysyi, että "voisinko mä ruveta käyttämään t-paitaa ja hupparia niinkun kaikki muutkin?". Jo vain se minulle passasi. (Niin, ja tiedoksi, että se Steiner-hörhöily me jätettiin taaksemme jo vuosia sitten... ;-)




Marimekosta maailman helpoimpaan sosekeittoon:

Otetaan Pirkan luomuporkkanasosetuubi. Vähän valkosipulia, kerman ja/tai tuorejuuston jämät jääkaapista ja lämmitetään. Syödään raejuuston tai leivän kera, että nälkä pysyy pidempään loitolla. Tätä söin alkuviikon ihan himona, ja arvatkaas mitä - se on raidallinen siinä vaiheessa, kun soseeseen lisää kerman tai tuorejuuston ja sekoittaa. Vaativin vaihe tuon tekemisessä on muuten se, kun pitää avata sosepötkö sotkematta joka paikkaa. Kokeilkaa vaikka jollette usko. Nimim. Porkkanaa rinnuksilla ja hellalla ja lattialla kans.

***

P.S. Empiirisen google-testin perusteella tiikeri on yleisempi kuin seepra tuossa otsikon sanonnassa. Minulle se on kyllä tutumpi seepra-versiona.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Kapteeni Päivävaate Pelastaa Päivän?

Kapteeni Kalsari on meillä kova juttu juuri nyt. Oikein taattua laatukirjallisuutta pojille - huokaus! Kapteeni Kalsari ja sähköräkäjätkän iso paha taistelu sopii hyvin päivän teemaan. Mutta meilläpä seikkailee öisin Kalsari Kapteeni tai Ihmeellinen Pyllymies (joo, ei, ei mun sängyssä), ihan riippuen siitä haluaako kuopus nukkua pikkarit jalassa vai nakuna. Eilen aamulla sitten, kun vaatteet oli jo puettu, meille ilmiintyi Kapteeni Kalsarin serkku, Kapteeni Päivävaate, joka Pelastaa Päivän. Mikä mahtava slogan! No, yritys oli hyvä, mutta päivää se ei ikävä kyllä onnistunut pelastamaan, aamun toki.





Meillä oli palaveri lähimmän esimiehen kanssa tilanteestani työpaikalla. Juttelimme etätyömahdollisuudesta ja työhuoneen siirrosta. Henki oli hyvä, eikä ilmapiiri ollut kovinkaan sähköinen, vaikka tietysti sitä etukäteen pelkäsin. Muutinkin sitten jo eri paikkaan ja katsotaan vähän aikaa näin. Lämpökin ehti päivän aikan nousta 37.5een. Totuus kuitenkin on, että talo täytyy tutkia, tämä on vain laastaria avohaavan päälle. Tai sitä iänikuista "hoidetaan seurausta, ei syytä"-syndroomaa. Mutta se talon tutkiminen. Nyt on ihan pakko vähän vuodattaa.

Minun maalaisjärkeni, ja kaikki se materiaali, johon olen tämän altistuksen myötä joutunut tutustumaan, korostaa sitä, että tutkimukset on parasta aloittaa kuulemalla asianosaisia. Siis niitä, jotka saavat oireita. Kysymällä missä he saavat oireita. Näin toimii esimieheni, näin toimii työterveys, mutta kas, mitä tekee tekninen toimi? Säntäilee kuin sähköinen jänis auton valokiilassa.

Tulevasta työterveyspalaverista säikähtäneenä tilataan - tietysti minua, johtajaa ja asianosaista informoimatta -  työmaalle mies, joka tutkii ilmastointikanavia. Kyselemättä minulta mitään. Ottaa näytteitä, mutta ei sieltä, missä oireet ovat pahimmat, koska - no, kukaan ei kysy minulta mitään. Eikä juuri kerrokaan. Täysin järjetöntä! Luulen nimittäin, että ensi viikon perjantain työterveyspalaverin jälkeen sama mies on kutsuttava ottamaan lisää näytteitä. Oikeista paikoista. Hölmöläisten hommaa...



***

Sähköinen. Ilmapiiri. Tilanne. Ei tunnu ihan hirveän kivalta!

tiistai 22. tammikuuta 2013

Kulmia

Minulta kysellään, että "jokos sulla on joku uusi?" Erosta on jo hyvinkin yli vuosi kulunut, joten tämä olisi vissiin ihmisten mielestä ihan käypänen ja sovelias aika hypätä uuteen suhteeseen. Mutta kun ei. Minulla ei ole mitään kiirettä. Ei oikein edes ikävääkään. Tuntuu, että haluan rauhassa käsitellä asiat loppuun ja elelläkin hieman tätä omannäköistä elämää. Etten sitten toisen myötä sitä vahingossa hukkaisi. Minusta jotenkin tuntuu myös, että se suhde tulee sitten jos on tullakseen. Etsimällä en kyllä lähde etsimään, enkä usko, että sillä tavalla ketään ihanaa ja kivaa löytäisinkään. (Terveiset ja onnittelut vaan tänään 25 vuotta täyttävälle ikinuorelle Neolle.)

Miksi ihmeessä ihminen ei saisi olla yksin? Tuntuu, että nykyään ei oikein osatakaan olla itsekseen. Pitää heti äkkiä pian löytää joku, joku vain, ihan kuka vaan. Ei kyllä käy minulle, ei ollenkaan. Ehkä minä sitten olen jotenkin kulmikas ihminen. Toisaalta parisuhteessahan niiden kulmien ja särmien sanotaan hioutuvan. Paitsi että minulla on juuri viimeisin kokemus parisuhteesta sellainen, että ne särmät eivät hioutuneetkaan. Tai sitten ne eivät olleet särmiä vaan ihan sitä perimmäistä luonnetta, ja sitähän ei suhteessa saa lähteä muuttamaan.




Tuossa kuvan kulmasohvalla onkin mukava sitten tätä elämää ja sen kummallisuuksia ihmetellä. Siihen mahtuu koko pieni perheemme, jos minä valtaan kulman ja toimin erotuomarina. Päiväunillekin tuohon voi pötkähtää, niin kuin minä eilen. Lempipaikka talossamme, ehdottomasti. En raaskisi siitä millään luopua, mutta saa nähdä, jos pienempään mielimme, mahtuuko tuo rotjake mukaan.

***

Tässä on kuvakulma melkein kohdillaan!

***

Kulma. Näkökulma se on tämäkin:

Kuopus eilen aamulla: "Äiti, nää sukat on huonot. Nää on liian lyhyet"
Minä: "Ne on ihan samanlaiset kun kaikki muutkin sukat, sä et vaan oo käyttänyt niitä niin paljon." (Ostan sukat viiden paketeissa että varmasti olisivat samantuntuisia.)
Kuopus: "Näistä sukista kuuluu sateen ropinaa."
Katsoin poikaa äimistyneenä ja olin juuri avaamassa suuni kun se kohotti toista kulmakarvaa ja virnisti. Hitto, mun kuusivuotiaallani on outo huumorintaju!

maanantai 21. tammikuuta 2013

Mitä teet

Tänään aloitan uuden työviikon. Ehkä uudet kujeetkin. Yksi palaveri olisi heti alkuviikosta omassa työhuoneessa luvassa, ja jos olo muuttuu taas huonoksi siellä, täytyy heti jutella etätyöoikeudesta ja työläppärin hankkimisesta esimiehen kanssa, joka myös paikalle tulee. Sitten rupeamme varmaan mööbleeraamaan toisessa työtilassa ja perustamme sinne minulle sivukonttorin. Perjantaina kollegan kanssa jo suunnittelimme ja pähkäilimme. Mittailin pöytiä ja ideoimme yhdessä. Mahtuisimme tekemään muutoksen. Sitä varmaan sitten tällä viikolla jo kovasti laitammekin alulle.

Teen myös pastaa ja tomaattikastiketta päivälliseksi kunhan kotiin joudumme. Minulla on tapana sunnuntaina suunnitella ainakin alkuviikon ruoat, ettei sitten joka päivä tarvitsisi hypätä kaupassa. Tällä konstin pysyy kodin budjettikin paremmin kasassa kun ei käy tekemässä heräteostoksia. Eikä mene ruokaa niin paljon haaskuuseenkaan kun miettii samalla myös jatkumoa. Minä jopa nautin tästä suunnitelmallisuudesta. Aika peruspöperöitä meillä pyörii eikä repertuaari ole kauhean laaja, kun nuo ruojat ovat niin nirsoja. Mutta kyllä sitä joka viikko vaihdellaan ainakin pastaa, riisiä, pottua ja couscousiakin lisukkeena. Keitot sitten siihen päälle. Arki on kyllä yhtä keittiöorjuutta!




Teen minä myös salaatin, itselleni. Olen opetellut syömään toisen aterian päivässä salaattia, etten keräisi takaisin edes osaa erossa eroon pääsemistäni kiloista. Kun olen siistin sisätyön tekijä ja äärettömän laiska liikkumaan, piti sitten opetella syömään kuin - hmm, jänis? Hiiri? Joka tapauksessa joku pieni vähäruokainen eläin. Piip.


***

Mitä teet. Sitten loppupäivän koitankin olla tekemättä yhtikäs mitään!

Siksikin, että jouduin lähtemään kesken päivän töistä. Lämpö nousi 37.4:ään ja olo oli kyllä ennätyshirveä. Katsotaan mitä tästä tulee...

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Jotain mitä näit

Joo, perjantaina näin hammaslääkärin tuolissa sen hirveän arsenaalin kaikkea kiduttavan näköistä, ennen kun suljin silmäni. Olen ottanut strategiakseni pitää suuta auki ja silmiä kiinni kyseisessä kammottavassa paikassa. Minä oikeasti pelkään hammaslääkäriä ja nyt kun postiluukusta tupsahti pyytämättä 45 minuutin aika, piti soitella paniikissa etukäteen että mitä siellä oikein meinataan tehdä. Josko uskallan ollenkaan tulla. Kuulemma röntgenkuvassa, josta piti tutkailla viisaudenhampaan poistontarvetta, oli näkynyt reikä. Pahassa paikassa ihan takimmaisen hampaan takimmaisessa reunassa tiukassa syleilyssä viisaudenhampaan kanssa.

Auts, puudutuspiikkejä laitettiin kaksi ja loppupäivän purinkin sitten kieleeni ja huuleeni kun en tuntenut niitä lainkaan. Paikallislehden toimittajakin kävi juuri sopivasti haastattelemassa minua ja kollegaani ja mökelsin taatusti kuin humalainen. Kuvata en antanut. Inhoan hammaslääkäriä. Inhoan ja pelkään. Taisin jo sanoakin. Minulla tosin on maailman ihanin venäläinen lääkäri, joka ottaa pelkoni tosissaan ja aina kysyy "Pelottaako?" Kun vastasin "ei ihan hirveästi" se taputti kädelle ja sanoi "hjuva tutto". Sen vielä näin, ja lempeän hymyn, mutta sitten suljin silmäni. Tulin silmät kiinni siihen tulokseen, että mietin mieluummin vaikka homeongelmia kun olen porattavana. Ja se on paljon se!


Tämän hiirikävyn näin kesällä


Niistä puheenollen: perjantaina näin taas yhden kivan asunnon, sisältä päin, mutta henkihän siellä salpautui. Tiesinkin sen etukäteen, mutta olin silti pettynyt ja lannistunut. Itkuinen. Tämä sairaus on ihan perseestä. Lauantaina näin lähikaupunkia ja lapsuudenystäviä. Uskomattoman rattoisaa - emme olleet toisen kanssa nähneet yhdeksään vuoteen ja heti jatkoimme siitä, mihin viimeksi jäimme. Nenäliinatkin kaivettiin pian esiin. Naisenergiaa parhaimmillaan! Vein samalla reissulla esikoisen mummille ja palasin sitten illalla kotiin nauttimaan leppoisasta rauhasta.


***

Jotain mitä näit. Näin tänään peilissä aavistuksen verran pirteämmän naaman. Kyllä se vapaa tekee ihmeitä. Tänään jaksaakin sitten siivota, plääh!

lauantai 19. tammikuuta 2013

Kirjaston tuoksu

Tuoksu. Herkullinen tuoksu. Minulla on ollut jo pidempään hakusessa suht luonnonmukainen ja miellyttävä hajuvesi. Ja sellainen, josta aika ajoin tuoksuyliherkkä nenäni ei saisi oireita. Totuus on, että muutama kokeilemani luomutuoksu on minun ihollani ei tuoksunut vaan haissut rotanmyrkylle. Yksi miellyttää nenää, mutta se on talvella liian keveä eikä sitä paitsi täytä tiukkoja kriteerejäni. Uusin yritys on Oriflamen ekosertifioitu Puressense, mutta vaikka se on ehdottomasti paras tähänastisista, sekään ei ole ihan nappilöytö.




Luomu tai ei, mutta nyt se sitten taisi löytyä: Mert Otsamon keväällä lanseerattava Hunger. Tämähän on mielenkiintoisempaa kuin viinimaailman adjektiivit: vanha kirjasto, vanilja, mausteiden lämpö. Kukapa ei haluaisi tuoksua vanhalle kirjastolle?!? Oletteko kuulleet Tenavien Epun ihanaiset sanat: "Ei kauneus ole kaikki, Jaska Jokunen. Minä rakastun aina tyttöihin jotka tuoksuvat kirjastolta." Voi hitsi, minun on ehkä pakko saada tuota hajuvettä.  Mietityttää vaan, miltä se kirjasto sitten tässä hajuvedessä tuoksuu? Minulle tulee kyllä vähän vähemmän mairitteleviakin mielikuvia. Entäs teille?

***

Herkullinen. Herkullisia ovat myös nämä kuopuksen mietteet. "Eikö niin äiti, että postinkantajan työ on tosi rankkaa kun pitää käydä ihan kaikilla postilaatikoilla?" Hmm, on kai se (?!?) "Varsinkin Italiassa."

Ainakin Skarmetan Nerudan postinkantaja oli kaunis romaani. Ja Il Postino hieno leffa, muuta en postinkannosta ja Italiasta tiedä.

***

Tänään olen vapaalla. Vien esikoisen mummille ja menen samalla tapaamaan lapsuudenystäviäni. Siellä on luvassa herkullista ruokaa ja varmasti ihan hulvatonta seuraa.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Varjoja paratiisissa

Pikkasen on varjoja paratiisissa, kuten olette lukeneet. Olen koittanut kaksi päivää tavoittaa Hengitysliiton korjausneuvojaa puhelimitse, onnistumatta. Tänään pitäisi Asumisterveysliitossa olla rakennusterveysasiantuntijan paikalla, koitan saada neuvoja häneltä. Nimittäin putkirikkomme kuivatusasioissa. Onni onnettomuudessa oli, että putki vuosi sellaisen liitoksen kohdalta, joka on normaalistikin vain kannen alla. Vähän niinkuin sellaisessa "lämmön/vedenjakomontussa". Vuoto korjattiin, valunut vesi imettiin pois ja puinen kansi vaihdettiin. Kysymys kuuluukin: kuinka huolehdin montun oikeaoppisesta jatkokuivatuksesta niin, ettei tule pysyviä haittoja. Katsotaan.

Keskiviikon sairaslomapäivän käytin rakentavasti tuota selvitellessä. Samoin kävin kurkistamassa sen ainoan asunnon jota en vielä ollut katsonut, sen, josta viime viikolla sanoin etten halua muuttaa niin kauas keskustasta, mutta epätoivon hetkellä varmaan sen käyn katsastamassa. Se tuli nopeammin kuin arvasinkaan. Epätoivon hetki. En ainakaan heti saanut oireita. Kiinteistönvälittäjä lupasi kysellä josko saisin yöpyä siellä yön tai pari, niin voisin olla ihan varma oireista taikka oireettomuudesta. Sittenpä alkaakin armoton pähkäily, mutta ei vielä mennä asioiden edelle.





Vaan kevennetään loppua kohden...

***

Varjo. Kuulkaas, aikamoisia läikkiä tai varjoja taisi olla eilen meillä vessassa. Kuopus istui pöntöllä ja minä pesin hampaita alushoususillani. Sellaisissa ...no, öh... pantterikuvioisissa. (Uskokaa kun sanon, että olen saanut ne ystävältä, eikä mitään muuta pantterikuosista päälleni eksy, ei nyt eikä ikinä!) Kuopus kysyi, että "Miksi sulla äiti on panssarivaunujen kuvia alkkareissa?" Kerroin, että ne on leopardikuvioita. "Ei voi olla, kun siellä on lisäksi tommonen ihmeellinen auto ja pyssykone." Liekö niitä varjoja vai sittenkin vähän kuviot pinkeinä ja venähtäneinä, tiedä häntä. Minähän en sinne asti taivu katsomaan.

Olisi ehkä parasta vaieta lopusta, mutta menköön. Kuopuksella on myös tapana rummuttaa kannikoitani, jos satun sopivasti lavuaarille hänen eteensä ja hihkua "pyllyrumpu". Niin tälläkin kertaa. Kuulostelin - tai tunnustelin, miten vaan - että nyt taitaa olla Kulkuset -laulu kehissä. Sitten pettikin pokka, kun hoilasin "kulkuset kulkuset riemuin helkkäilee..." ja lapsi läpsi rytmikkäästi peppuani. En tiedä tuleeko kenellekään muulle levottomia assosiaatioita?

Oikein rauhanomaista viikonloppua!

torstai 17. tammikuuta 2013

Valmista tuli

Nollavaimo halusi kuulla vastauksia muutamiin kysymyksiin. Ok, tosi mielellänihän minä näihin vastailen. 

1. Mistä haaveilet tällä hetkellä?


Haaveilen ennen kaikkea omasta kodista ja väljemmästä elämästä. Siis taloudellisesti. Eilisen katastrofipostauksen jälkeen voin sanoa haaveilevani terveydestäkin, ja siitä, että pystyisin tekemään työtäni eläkeikään saakka.

2. Millainen oli vuosi 2012?


Vuosi 2012 oli mielenkiintoinen. Se oli ensimmäinen vuosi eron jälkeen ja täytyy oikein ihmetellä miten nopeasti asiat loksahtelivat kohdilleen ja saimme uuden elämän alkuun ja mallilleen. Tuntuu, kuten nykyään usein, että aika kului todella nopeasti. Vuosi 2012 oli myös ensimmäinen blogivuoteni. Mahtava kokemus! Innolla odotan mitä tämä vuosi tuo tullessaan, joka saralla. 

3. Oletko aamu- vai iltaihminen?


Olen periaatteessa iltaihminen, mutta olosuhteiden pakosta menen varhain nukkumaan ja herään varhain. Parhaimmillani kuitenkin olen illalla. 


4. Minne haluaisit matkustaa nyt?

Olen varannut meille Kreetan matkan kesäkuun alkuun. Lähdemme sinne neljästään, me poikien kanssa ja ystäväni, joka viimeksikin oli seuranani samaisessa paikassa. Olen menettänyt sydämeni Kreikalle ja haluaisin matkustaa sinne nyt, silloin, milloin vaan. Eri saarille, mantereelle, minne vain. Voisin elää kreikkalaisella salaatilla, tsatsikilla ja paistetuilla juustoilla. Kuola valuu nytkin suupielistä. Niin, ja tietysti viinillä.





5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit?


Jotenkin haluan ajatella, että kaikki se, mitä olen tehnyt ja kokenut, on muokannut minut juuri tällaiseksi kun nyt olen. Ja olen oikeasti tyytyväinen itseeni ja elämääni. Jos jotain pitäisi sanoa, olkoon se yksi kaukainen parisuhde, jossa koitin parantaa alkoholistia. Huonostihan siinä kävi, sain jopa kerran maistaa avokämmentä. Meni todella todella kauan, ennen kun luotin taas miehiin.

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa?


Oih, se on kyllä omatekemä kylmäsavulohipasta. Ja taas valuu kuola...

7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät?


Terveenä tietysti ja onnellisena, jonkun huomaavaisen papparaisen kainalossa. Minusta olisi ihana asua jossain lämpimässä talvet ja tulla kesäksi Suomeen mökille. Mutta jotenkin luulen, että ulkomailla asuminen ei kuitenkaan ole minua varten. 

8. Elämäsi eläin?


Se on kyllä kissa, ehdottomasti. Ja jos kissoista pitää nimetä, niin Eppu. Minulla oli Jaska ja Eppu-nimiset kissat. Jaskalla oli koiran luonne, mutta Eppu oli oikein todella persoonallinen ja itsepäinen kissa-kissa. Ottaisin heti taas kissan jos voisin.

9. Sielunmaisemasi?


Minun sielumaisemani on keskellä kesäistä suomalaista mäntymetsää. Mielellään vielä jollain korkealla kumpareella niin, että järvi siintää alhaalla. 

10. Tärkein esine kotonasi?


Sänky tai läppäri. En oikein osaa päättää. 

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi?


Kaiken tuon ylläolevan kuolaamisen päätteksi pitäisi ehdottomasti vastata toisin, mutta totuus on, että syön elääkseni. Mutta nautin kyllä syömisestä niin paljon, että voisin myös elää syödäkseni. Ehkä sitten eläkkeellä? 


***


Valmis. Valmista tuli!

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Kaksi asiaa

Olen miettinyt pitkään tämän postauksen kirjoittamista. Aihe on niin ahdistava. Niin suuri. Ja niin henkilökohtainen. Altistus ja oireet työpaikalla. Kävin eilen työterveys-hoitajalla päivittämässä tilanteen. Ja tilannehan on se, että 2011 keväällä juttelin ensimmäisen kerran altistumisestani työterveydessä. Saman vuoden marraskuussa tehtiin työpaikkatarkastus ja sen jälkeen tilannetta ei ole päivitetty. Olen pystynyt olemaan töissä ihan hyvin. Välillä saan oireita hometaloista tulevista asiakkaista, mutta sen kanssa pärjään. Viimeiset puoli vuotta olemme olleet ilman vakituista kiinteistön-hoitajaa ja ikävä kyllä se taitaa ruveta näkymään. Ja tuntumaan.

Loppuvuodesta voin jo selvästi huonommin työmaalla. Vuoden viimeisestä työviikosta alkaen olen pitänyt oirepäiväkirjaa työterveyshoitajan pyynnöstä ja tänä vuonna jatkanut sekä mittaillut lämpöä. Työpäivän aikana on havaittavissa paitsi muita sisäilmaoireita myös selkeä lämpöpiikki, joka sitten helpottaa illalla kotona. Aamulla lämpö on normaali. Töissä se taas nousee. Varsinkin, jos vietän aikaa omassa työhuoneessani. Elimistö ja puolustusmekanismit ovat pörhöllään. Ahdistaa. Pelottaa. Seuraavaksi menen työterveyslääkärille ja sitten kokoonnumme työterveyshoitaja, -lääkäri ja lähin esimieheni ja teknisen toimen edustaja. Saa nähdä mitä tästä tulee.


Kuva otettu huoneeni vieressä olevasta varastosta...


Minun on paitsi vaikea kirjoittaa tästä, myös ylipäätään ajatella asiaa. En halua edes kuvitella sitä pahinta mahdollista skenaariota. Etten voisi enää tehdä rakastamaani työtä. Tai sitä, minkälainen sota asiasta syttyisi, jos oikeasti menisin niin huonoon kuntoon etten työmaalla pystyisi olemaan, puhumattakaan, jos pitäisi ruveta puuhaamaan työkyvyttömyyseläkettä. Tai vielä parempaa, ammattitaudista johtuvaa tapaturmaeläkettä. Defenssi iskee päälle heti pian välittömästi. Että kyllähän tämä tästä. Ihan varmasti. Pakkohan tämän on...

Monenlaisia (isoja) kysymyksiä pyörii mielessä. Osan niistä otin puheeksi myös työterveyshoitajan kanssa.

*Onko oikein, että sinnittelen työpaikalla puolikuntoisena?
*Pitäisikö pienemmällä kynnyksellä lähteä kotiin jos tulee huono olo?
(Sitten ainakin sairastamiseni näkyisi jossain ja se ehkä otettaisiin enemmän tosissaan)
*Onko se nyt laitaa, että ilta kuluukin sitten enemmän tai vähemmän palellessa ja potiessa kotona, mutta aamulla olen taas valmis uuteen työpäivään?
*Kuinka lojaali minun on oltava työnantajalle, joka ei huolehdi työpaikkani terveellisyydestä ja tätä kautta minun terveydestäni?

***

Kaksi asiaa. Ahdistus. Pelko. Ja eikä tässä vielä kaikki. Maanantaina asuntomme eteisestä löytyi putkirikko. Arvatkaas kuka on paniikissa kuivattamisen kanssa?!?

tiistai 15. tammikuuta 2013

Tavallinen hetki

"Puolet elämän iloista on löydettävissä pikkuasioista, ohimennen siepatuista."
-O.S. Marden-

Olen kyllä täsmälleen samaa mieltä. Arki on ihan parasta! Ne tavalliset hetket, joita useimmiten ei edes ajattele saati muista. Varsinkaan, jos hommat hoituvat ja asiat rullaavat. Lähiviikkoina sellaisia hetkiä on ollut paljon. Esikoinen kysyi oma-aloitteisesti onko meillä toista harjaa, kun puhdistin aamulla autoa lumesta. Toisen kerran se tarjosi unikaveriaan kuopukselle lainaan, kun oman luultiin olevan hukkateillä. Yhtenä päivänä kuopuksen rupesi lastenohjelmia katsoessa tekemään mieli muffinssia, kun televisiossa sellaisista puhuttiin. Lahjoin esikoisen leipomaan meille niitä jälkiruoaksi, kun uunikin oli jo valmiiksi lämmin ja kaikki ainekset löytyivät kaapista. Nämä hetket täytyy tallettaa muistettavaksi, kun teiniangsti taas jossain vaiheessa nostaa päätään.




Hyviä olivat ihan sellaisenaan. Joku pikkupossu tosin söi muffinssinsa runsaan vadelmahillon kera. "Tää on niin hyvää että mä keskityn vaan tän syömiseen. En ajattele mitään muuta. (Heiluttaa muffinssia hitaasti puolelta toiselle kasvojen tasalla.) Mun katse pysyy tiukasti tässä muffiinissa." Tietoista läsnäoloa?




***

Tavallinen hetki töissä, kahvipöydässä. Jutut rönsyilevät sinne tänne. Nauru hersyy. Töissä voi toden totta olla rattoisaa.

***

Puhelimeni piippaa tekstiviestin merkiksi. Ystävä, toinen niistä, joiden kanssa tekstaamme aika lailla päivittäin, kyselee kuulumisiani. Kertoo omiaan. Veistelee vitsiä. Sopii seuraavaa tapaamista.

***

"Äiti, mun hampaat jotenkin tutisee."

Tavallinen hetki. Minä olen tottavie onnekas!

maanantai 14. tammikuuta 2013

Jotain keltaista

Viikonloppu meni taas kerran leppoisissa merkeissä. Olen ennenkin sanonut, että kuopuksella taitaa isänsä luona olla aika toiminnallista ja aktiivista olemista, minä sitten rauhoitan meiningin täällä päässä ihan totaalisesti. Vetelehdimme pyjamassa päivät pitkät ja elelemme tasaista arkea. Työnjako sopii minun laiskalle ja introvertille luonteelleni erinomaisesti. Nytkin taisimme vain piipahtaa kaupassa pikimmiten ja muuten touhusimme kotona rauhalliseen tahtiin. Mitä nyt minulle tuli pakonomainen tarve vaihtaa verhot keväisimpiin, kun kurkin ystävän blogiin. Noissahan on melkein jotain keltaista!




Lauantaina toinen ystävä piipahti päiväkävelyllään kahville ja kutsuin sitten vielä illaksi istuksimaan ja vaihtamaan kuulumisia ihan kunnolla ilman lapsia. Esikoinen kun lähti kaverille yökylään ja kuopus menee niin varhain nukkumaan, että sitten vielä jaksaa ja ehtii. Ennen ystävän tuloa saunoimme kuopuksen kanssa ja katselimme Avaraa luontoa, kuten lauantaisin tapana on. Saunassa kanssamme oli todellakin jotain keltaista. Minä havahduin löylyissä siihen, kun Pikku Nälkä, joka on kuopuksen ehdottomasti rakkain unikaveri, "soitti varpaitani". Jessus, missä se on se lanseeraamani saunarauha?!?




Sunnuntaina vietimme digiviihdepäivää, pojat pelasivat ja minä surffailin. Iänikuisen blogisurffailun ohella suunnittelin ystävänpäivän reissua Tampereelle. Meillä on ollut tapana tehdä kivoja irtiottoja arjesta ja ystävänpäivän teatterimatkasta on jo tullut pienimuotoinen traditio. Tällä kertaa varasin meille liput Tampereen teatterin Vadelmavenepakolaiseen. Täytynee lukaista Nousiaisen kirja ennen sitä. Vai sen jälkeen, hitsi, nyt en osaa päättää.

Minulla kun on ollut vähän lukufiilis kadoksissa. Viikonloppuna tosin luin loppuun yhden dekkarin (Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa, aika keponen niin tunnelmaltaan kuin juoneltaankin, minusta, mutta plussaa aurinkoinen ympäristö). Mistähän se lukuinto löytyisi uudelleen? Ehkä se syttyisi kun keksisin jonkun oikein vetävän kirjan niitä kevään uutuuksia odotellessa. Olisiko vinkkejä?


***

Jotain keltaista. Minulla on tänään päälläni keltainen hame ja paita. Ihan vaan päivän teeman kunniaksi. Ja auringon. Ihanaa, kun se viikonloppuna vilahti! Seuraavat kymmenen päivää näyttävätkin sitten Forecan mukaan harmailta ja pilvisiltä. Rupesin jo haaveilemaan kesäkuun Kreikan matkastamme.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Ympäri mennään...

Tämän päivän sama on ympyrä.

Tiesitte varmaan, että ymmärtäminen tulee alun perin sanasta ympäri, mennä jonkin asian ympäri, kierretään ympäri ja ymmärretään. Jos ymmärretään. Se on samalla tavalla konkreettista kuin käsittääkin: ottaa käteen, käsitellä, käsittää. Minusta suomen kieli on niin ihana ja monivivahteinen. Olen taas katsonut ja ajatellut sitä uusin silmin, kiitos uuden ystäväni Natan. Myös kuopuksen kanssa tulee kieltä pohdittua hyvinkin usein. Juuri tuossa muisteli, kun pienenä kysyi, saako katsoa DVD:tä ja minä vastasin - on muuten vakiovastaukseni vieläkin, kun en ihan heti samassa hetkessä osaa päättää ja sanoa kyllä tai ei - "katotaan". Kuopus oli jo innoissaan telkkarin kimpussa ennen kun ymmärsin mokani.


Ruokaympyrä

On niin hirvittävän helppoa ymmärtää toinen ihminen väärin. Pitäisi opetella kysymään, varmistamaan, tekemään jatkokysymyksiä. Tämä pätee niin parisuhteeseen kuin muihinkin ihmissuhteisiin. Jotenkin vaan toimimme omien oletustemme pohjalta ja sitten tuleekin konflikti.

Kaksi asiaa menee yli ymmärrykseni: miksi nimenoman Kohtalokas samba -kirjoitukseni imuroi roskapostia, jossa toivotaan minun klikkaavan p(opc)orn -aiheisia linkkejä? Ja mistä blogilistan mainokset ovat keksineet tarjota minulle eliittitreffejä? (Kuka piru muuten kehtaa ilmoittautua tuollaiselle sivustolle, määritellä itsensä eliitiksi, kysyn vaan?) Toinen hyvin kummallinen mainos oli Miehet Ostetaan. Niin, ja tarjottiin minulle putkimiestäkin tuosta lähikaupungista. En kyllä tunnusta muuta kuin kirjoittaneeni naprapaatista. Enkä klikannut noita mainoksia. Ihan tosi!

Tästä tuli ympäripyöreä kirjoitus.

***

Ympyrä. "Substantiivi ympyrä tunnetaan vasta vuodelta 1835", kertoo Suomen filosofisen yhdistyksen julkaisu nimeltä Ymmärrys.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Yllätys yllätys

Viikolla löysin sängystäni yllätyksen. Tai tarkemmin sanoen se kömpi sinne ihan itse vähän sen jälkeen kun olin nukahtanut. Kuopus käveli taas unissaan. Heräsin siihen, kun teki itselleen pesää kapean sänkyni jalkopäähän. En ole tottunut nukkumaan lapsen kanssa ja meni unet taas ihan metsään kun kuitenkin hetken yritin. Kun en jaksanut kantaa tuota isoa rötkäletta omaan sänkyynsäkään - joka on siis puoliparvi enkä pysty Herra Hakkaraistamme sinne omin voimin punkeamaan -  siirryin suosiolla sohvalle. Aamuyöllä huoneestani kuului yllättynyt huuto: "Äiti miten mä täältä heräsin?" Yllätys oli itsekin yllättynyt.

Tavallaan iloinen yllätys oli myös, kun esikoinen oli leiponut herkkuja erään konsertin väliaikakahvitukseen, jonka heidän luokkansa hoiti kartuttaakseen luokkaretkirahastoaan. Kaikki tarjoomukset eivät olleet tehneet kauppaansa, eli viikonlopuksi meille palautui puolikas pellillinen mokkapaloja. Nam!


Lampussa roikkuva Jyrsis oli kyllä yllätys - hauska sellainen


Yksi suloinen yllätys minua odotti myös sähköpostissani. Lähetin ihanalle Magsille eilisessä postauksessa näkyvän simpukan, kun huomasin, että siinä oli sopivasti pieni reikä keskellä. Ihan kun se haluaisi päästä koruksi. Ja se pääsi. Tämä oli ensimmäinen tilauskoruni ja luulen, hitsi vie, ettei suinkaan viimeinen. Se yllätys oli siis valmiin korun kuva sähköpostissani. Annoin Magsille vapaat kädet, koska luotan täysin hänen makuunsa ja rakastan oikeastaan kaikkea, mitä hänen korupöydältään maailmalle lähtee. Kannatti luottaa. Alussa Mags visioi koruun eri elementtejä sähköpostitse ja värimaailman hän tarkistutti minulla matkan varrella, muuten koru pysyi yllätyksenä loppuun saakka. Odottakaapas, kun saan koruni postissa ja näette sen!

On olemassa myös vähemmän mukavia yllätyksiä. Töissä muhii juuri nyt yksi, mutta siitä ehkä enemmän myöhemmin.

***

Yllätys. Olin todella yllättynyt, kun torstai-iltana kukaan ei pyytänyt minua treffeille. Oranssista paidastani huolimatta. Toisaalta, jos joku sen illan asiakkaista olisi pyytänyt, en olisi lähtenyt. Hmmm, dilemma!

Mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua itse kullekin. Meillä ei - yllätys yllätys - ole ohjelmassa muuta kuin rentoutumista ja vötkistelyä. Tästä saattaa hyvinkin tulla pyjamaviikonloppu.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Vesi vanhin voitehista

Vaikka on perjantai vesi-linjalla edelleen mennään. Se t-tammikuu, nääs. Olen tosin muutenkin opetellut lurppimaan vettä jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan väliin. Noin niinkuin aineenvaihdunnallisista ja painonhallinnallisista syistä. Toinen joulukilo on jo hätistetty. Mutta kuulkaas, minulle kelpaa muutkin voiteet kun vesi. Nyt on pakko vähän hehkuttaa sitä maksullista miestä, jolla olen käynyt. Suhteemme on tältä erää ohi, mutta se oli ihanaa, etten jopa sanoisi taivaallista, niin kauan kun sitä kesti. Nimittäin naprapaatilla käynti.

Hakeuduin naprapaatille osittain niska- ja hartiaseudun jännityksen vuoksi, mutta pääasiallinen vaivani oli kipeytyvät leukaniveleni. Purin jostain selvittämättömästä syystä hampaita yhteen öin ja päivin. En enää. Hammaskiskoa en vielä halunnut ja hierojalle en osannut tämän vaivan kanssa mennä. Niinpä päätin hakeutua tuki- ja liikuntaelinten sekä nivelten hyvinvointiin erikoistuneen koulutetulle naprapaatin vastaanotolle. Ja se kannatti. Voin tämän kokemuksen perusteella suositella lämpimästi!


Eikös simpukat elä vedessä?!?


Minun naprapaattini oli ikäiseni mukava mies, jolla on ihanat kädet. Kävin hänellä neljä tunnin mittaista sessiota. Aluksi hän haastatteli ja kyseli perinpohjaisesti vaivat ja lääkitykset, sitten testasi liikkuvuutta ja refleksejä, sitten jo hierottiinkin. Seuraavilla kerroilla tutkailtiin tuntemuksia ja edistystä ja jatkettiin hierontaa. Täytyy vieläkin kehua, että on taivaallista, kun joku hieroo otsa- ja poskilihakset oikein perusteellisesti. Ei, sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, että tuon lähemmäksi miestä en ole vuoteen päässytkään...

Lopuksi naprapaatti teki minulle oman henkilökohtaisen venyttelyohjelman, joka vahvistaa nimenomaan näitä ongelma-alueitani. Ei takamusta, vatsanseutua ja reisiä vaan niska-hartiaseutua ja leukoja. Ohjelma on kevyttä venyttelyä jumppakuminauhan kanssa ja ilman, ja tunnollisesti tein sen läpi kolmisen kertaa viikossa joululomalla. Viimeisellä käynnillä todettiin tulokset. Ohjelma ja hieronta toimi niin hyvin, että naprapaatti teki lopulta itsensä tarpeettomaksi. Näin on kuulemma tarkoituskin. Minun tulee ikävä niitä käsiä. Sininen kylmä kalsea kuminauha ei ole mitään niihin verrattuna. Nyyh!

***

Vesi. Ihminen on noin 62-prosenttisesti vettä. Tarkistin tämän Wikipediasta. Mutta sitten putosin kärryiltä: "Veden haihtuminen vaatii paljon energiaa, ja käytännössä viilentää ihmisen ruumista. Tämän voi todeta itsekin helposti: nuolaisemalla kämmenselkää ja puhaltamalla siihen. Tämä on yksi hikoilun ja turkittomuuden etu." 

Onhan se tietysti kivempi nuolaista tassua turkitta kuin turkilla, ei tule kieleen karvoja.

torstai 10. tammikuuta 2013

Kello 13.00

Ajauduin taas pohdiskelemaan värejä. Ja lukemaan Anne Hietasen Värikirjaa.

"Värien voima joko kutsuu luokseen tai työntää pois luotaan. Väreillä voidaan osoittaa mieltä ja tulla huomatuksi tai niillä voidaan ottaa etäisyyttä ja olla näkymätön. ... Synkät mustat ja räväkät voimavärit eivät niinikään ole parhaita asiakaspalvelun värejä. Ujo ja arka ihminen ei saata uskaltaa tulla kysymään neuvoja. Vanhemmat ihmiset kaihtavat myös voimavärejä. Mustia vaatteita rakastava asiakaspalvelija voi tuntua synkältä ja tulipunainen voi saada asiakkaalta hyökkäävän käytöksen."

Ei ole hirveän kauaa siitä, kun pohdiskelin liian energistä hamettani tai sitä, ärsyttääkö punainen oikeasti kollegoitani. En ehkä haudanvakavasti, mutta kuitenkin. Anne Hietanen sanoo, että: "Värejä rakastava ihminen ottaa myös toiset huomioon." Hmmm, asiakas on tunnetusti aina oikeassa - paitsi niinä parina kertana, kun on väittänyt keskiviikkoa torstaiksi ja jotain sellaista yhtä ...pientä ja mitätöntä... Mitä olette mieltä, pitääkö asiakas ottaa huomioon myös aamulla vaatekaapilla pohdiskellessa?




Piti tai ei, täytyy tästä lähtien huolehtia, että oranssit paitani ovat pitokunnossa ja päälläni aina torstain iltavuorossa. Ja miten tämä kaikki liittyy päivän teemaan, joka on Kello 13.00? No siten, että minä istahdan noihin aikoihin asiakaspalveluun oranssi paita päälläni. Toiveikkaana. Koska "Oranssissa puserossa istuva voi rohkaista asiakasta treffien tekoon."

(Kaikki lainaukset kirjasta Anne Hietanen: Valonvoimaa. Kivi- ja väriterapiaopas.)

***

On ihan pakko vielä jatkaa tästä herne nenässä aiheesta. Abu-Hannan adoptiotyttäreltä jäi lottovoitto lunastamatta. Wali Hashi taas lunasti omansa. Molemmat puhuvat täsmälleen samasta asiasta, rasismista. Sopii miettiä, miksi toinen näistä puheenvuoroista on hyväksytty ja toinen taas tuomittava? Ruben Stillerilläkin meni sama pieni vihreä nenään. Sieltä se tulee. Vastaus edelliseen kysymykseen.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Kivi, paperi, sakset.

Paperi voitti!
(Ja pahoittelen linkkiviidakkoa jo etukäteen...)

Kuulkaas, vaikka tämä ei ole paperille painettu, on pakko kertoa teille tästä. Minerva kustannuksen kevään katalogi. Oih ja voih. Paljon herkkuja tulossa. Ja oikein monenlaisia. Odotan muutamia kieli pitkällä - vaikkapa tätä: Inhimillisen typeryyden peruslait. Täytyy tutkailla löydänkö itseäni sieltä. Myös Matti Paloheimon kirja Liian nuori vanhaksi? 52 tapaa sopeutua ja panna kampoihin päätyy varmasti yöpöydälleni. Todennäköisesti myös Markku Ojasen Onnellisuuden esteet. Elämäntapaoppaita on toisinaan hauska lukea, kunhan ei tee sitä liian ryppyotsaisesti.

Onneksi erosimme. Naiset kertovat täytynee silmäillä läpi. "Onko naisella lupa olla avioeron jälkeen aiempaa onnellisempi? Kirja sai Ruotsissa ja Tanskassa aikaan valtavan mediaryöpyn heti ilmestyttyään." Kuinkahan on Suomen laita jahka teos ilmestyy? Kyllä minä tutustun Sinikka Piipon Puhdasta ravintoa -kirjaankin ja varmasti myös vilkaisen kevyttä hömppää jonka nimi ainakin on lupaava: Seitsemän päivää ilman. Samoin Anu Juvosen Tyttöjen Traispottingiksikin kuvailtu esikoisromaani Lähiöoksennus herätti kiinnostukseni.



Ja tämä on todellakin vain yhden kustantajan uutuustarjonta, pieni siivu siitä, mitä kirjamarkkinoilla kevään mittaan tapahtuu. Onneksi on kirja. Ja ovathan nuo sitten ehtaa sitä ihtiään, kun ilmestyvät. Paperia. Onneksi ovat. Minulla on tunnepitoinen suhtautuminen kirjoihin kirjoina. Esineinä. Vaikka kirjoja on kodissamme kovasti karsittu ja jäljellejääneet paperit on meillä nykyään vangittu lasin taakse, minä lähetän lämpimiä mietteitä sinne tasaisin väliajoin. Samoin nappaan jonkun käsiini, tarkistan asian tai lauseen, suosittelen niitä ystävilleni.

Jotenkin ajatuskin kokonaisen kirjan lukemisesta e-kirjana on minulle ihan mahdoton. Kirjan kanssa pitää voida käpertyä sänkyyn, livahtaa vessaan, jopa saunassa olen kuullut joidenkin lukevan. Toisaalta opinhan minä lukemaan uutisetkin netistä, vaikka aluksi pelkäsin, että paperilehden puuttuminen kahvikupin alta aiheuttaa pahoja vierotusoireita. Maailma muuttuu, Eskoseni.

***

Paperista papyrukseen ja Egyptiin. Kuopus selitti esikoiselle: "Tiesitkö, että Epyktissä ennen vanhaan ei haudattu ihmisiä maahan vaan sellasiin faaraon laatikoihin? Ennen kun meitä tai äitiäkään oli olemassa."

tiistai 8. tammikuuta 2013

Aika Tipaton Tammikuu

Kai sen nyt voi t-kirjaimen kunniaksi tunnustaa: koitan viettää Aika Tipatonta Tammikuuta. Päätin, etten hirttäydy ajatukseen ja voin ottaa rennosti, mutta ajattelin taas tarkkailla vähän alkoholinkäyttöäni. "Voin ottaa rennosti" - äh mikä sanavalinta... No, tiedätte, mitä ajan takaa. Vaikkapa lauantaina ulkona syödessäni en kieltänyt itseltäni sitä yhtä rose-lasillista, joka sopii täydellisesti yhteen caesarsalaatin kanssa. Ja siihen tapaan.

Olen avautunut aiheesta aiemmin täällä ja täällä. Edelleen on se tunne, että kun ei ole sitä toista aikuista jota vasten peilata viinin kulutusta, on hyvä itse aika ajoin tehdä sekä ryhtiliikkeitä että radikaalimpiakin toimenpiteitä. Lisäksi koen, että alkoholinkäytön arkipäiväistyminen ei ole ollenkaan hyvä asia. A-klinikkasäätiön johtava ylilääkäri Pekka Heinälä kiteyttää asian mielestäni erittäin hyvin: "Tipattomalla tammikuulla on suuri itsetutkiskelullinen merkitys". Minä uskon, että sillä on myös terveydellinen merkitys. Ja pahitteeksi ei olisi, jos vaikka samalla hus häviäisivät ne kaksi joululomalla keräämääni ylimääräistä kiloa.




Yksi asia on pakko sanoa, vaikka se ei t-kirjaimella alakaan. Kuopus tuli eilen kotiin ja voi sitä riemua. Hän oli käynyt parturissa ja kasvanut ihan koululaisen näköiseksi ja kokoiseksi. Olen ennenkin sanonut, että minun ikäväni aktivoituu oikeastaan vasta sitten, kun taas tavataan. Tai kun tapaaminen on ihan siinä hilkulla. Niin nytkin. Ihana ilta sylityksin, silitellen, lueskellen, tankaten. Oih!


***

T-kirjaimella alkava asia/esine/mitä? Toinen t-kirjaimella alkava asia, joka on ehkä pakko ottaa puheeksi, on talkoot. Kansallistalkoot. Suokaa anteeksi, mutta minä keksisin äkkiseltään ehkä seitsemänkymmentäkolme muuta kohdetta, jotka vähän akuutimmin kaipaisivat apuani. Tai joille antaisin roposeni, mikäli niitä ylen määrin olisi. Auta miestä mäessä?

maanantai 7. tammikuuta 2013

Katu-uskottavuutta?

Nyt on sitten meilläkin joululoma lopussa ja uusi vuosi ja arki alkaa toden teolla. Minä tosin opettelin jo vähän viime viikolla työntekoa. Esikoisella lienee jonkinlaisia käynnistymisvaikeuksia, kun unirytmi pyörähti tuossa lomalla sellaiseksi teinille tyypilliseksi. Ennätys taisi joululomalla tulla, kun lähdin viemään kuopusta kaverinsa synttäreille ja tein sen virheen, etten herättänyt esikoista. Kävin hoitelemassa kaupunkiasiat nopeasti lähikaupungissa synttäreiden aikana ja kun tulimme kotiin vartin yli neljä, esikoinen heräsi meteliimme. No, tuleepahan tänä iltana uni vähän rivakammin, eilen tuo jäi vielä valvomaan kun minä jo väsähdin.

Kuopus tulee vasta tänään kotiin. Isänsä vie hänet eskariin ja minä sitten noudan pojan. Viikko on taas vierähtänyt ilman ihmeempää ikävää. Niitä hauskoja juttuja ja sutkautuksia olen tässä vähän kaipaillut, mutta muuten olen nauttinut vapaasta ihan todella. Lauantaina olikin ihan kunnon vapaa, kun veimme esikoisen mummille ja kävimme kaupungissa pyörähtämässä ystäväni kanssa. Löysin jopa alennumyynnistä yhden kahteen kertaan alennetun liivimekon. Hintaa sille jäi hurjat 17 euroa, joten raaskin ostaa. Söimme myös ruhtinaallisella 13 eurolla: paahdettuja kikherneitä ja kurpitsan siemeniä sekä pieni caesarsalaatti, joka kantapaikassamme ei todellakaan ole pieni. Juomaksi ihana rosee. Nam! Hyvin tuhlattu!



Esikoinen oli käynyt katsomassa Hobittin äitini kanssa ja olivat molemmat tykänneet kovasti. Me sitten vietimme sunnuntain leppoisissa merkeissä myös. Kävin ystävällä kahvilla, teimme curryä, saunoimme ja katsoimme yhden jakson Twin Peaksia. Niin, ja se asunto. Ei. Se oli suloinen, avaran oloinen ja neliöt oli käytetty todella hyvin. Onneksi vikojakin - siis muitakin, kuin se, että henkeä ahdisti - oli jokunen, joten en kuole harmitukseen. Luin eilen näytöstä tultuani teidän kommenttejanne eiliseen kirjoitukseen ja tuli itku. Sitten vasta. Empatia ja myötäeläminen on ihana ja liikuttava asia. Kiitos tuhannesti, piristitte minua! On tämä pirunmoinen sairaus...

***

Katu. Meillä täällä maalla on teitä. Piti sitten oikein Wikipediasta kurkistaa kadun ja tien ero. Menin entistä enemmän sekaisin. Tie näyttää olevan yleiskäsite ja katu on kaupungissa oleva tie. Mutta miksi, oi miksi Helsingissä on Hämeentie ja Tampereella ja Turussa Hämeenkatu?

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Minun majani

Tämän päivän sana on Minun.

Minulla on haaveena Oma Maja, kuten varsin moni on jo lukuisia kertoja kuullut. Minun. Minun omani. Minun majani. Perjantaina kävin pankinjohtajan juttusilla. Laskeskelimme minkä kokoista lainaa minun olisi mahdollista taikka järkevää havitella. Minulla on sellainen tilanne, että kannattaisi ehdottomasti ostaa asunto ja maksaa lainaa ja vastiketta kun nykyinen vuokrani on niin kova. Ja nousee koko ajan. Vaikka korotkin tässä nousisivat (ja varmasti jossain vaiheessa sen tekevätkin, koska mietteissä kuitenkin on melko pitkä maksuaika) olisi ostaminen silti fiksumpaa ja jopa mahdollista pienillä tuloillani, tähän päädyimme.

Enkeleitä, onko heitä? Minulla olisi pieni toive...

Minun unelmamajani olisi kävelymatkan päässä keskustasta. Voisin luopua autosta ja saada silläkin tavalla väljyyttä taloudelliseen tilanteeseemme. Jollei realiteeteista tarvitsisi huolia, valitsisin saunallisen rivitalokolmion. Koska niistä on pakko huolehtia, on Mahdollinen Majamme todennäköisesti kaksio. Saunasta en haluaisi mistään hinnasta tinkiä enkä omasta pihapläntistäkään, mutta tosipaikan tullen voisin olla valmis jopa siihen. Mutta tuo autottomuus... Naapuritalostamme olisi myynnissä iso kaksio, jossa pahasti altistunut ystäväni pystyi asumaan, mutta en ole sitä edes käynyt katsomassa. Ehkä epätoivon hetkellä teen senkin, kuka tietää?

Tänään menen taas yhteen näyttöön vaikka se realisti minussa sanoo, ettei tämäkään, 80-90-lukujen taitteessa rakennettu rivitalo, ole minulle se oikea. Ei edes mahdollinen. Silti se pieni optimisti minussa haluaa uskoa ihmeisiin. Josko jostain kuitenkin joksus löytyisi se niin hyvin ja huolellisesti rakennettu ja pidetty juuri sen ikäinen maja, etten saisi siellä hengenahdistusta. Että voisin ruveta laittamaan minun majaani. Minunnäköistäni. Eläkepäivien turvaani. Ja jos tällainen ihme vastaani tulisi, haluan, että se ei kaadu ainakaan siihen, etten voi tehdä tarjousta, ettei selusta ole turvattu ja realiteetit tiedossa.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Kukin kohtuuden mukaan -liike

Kuka muistaa seuraavan biisin: "ei puhuta rakkaudesta, ei puhuta espanjaa, ei puhuta toisistammekaan, puhutaan politiikkaan"? Jos et muista tai tiedä, voit halutessasi virkistää muistiasi ja itseäsi klikkaamalla tuossa keskivaiheilla olevaa videota. No puhutaan sitten!

Nyt on noussut lamaantuvan Suomen pelastukseksi jonkinlainen Kukin kohtuuden mukaan -liike. Niinistö haluaa pudottaa omaa palkkiotaan, Heinäluoma uumoilee, että kansanedustajat tulevat perässä. Häkämies jo ehti omaansa laskemaan ja myös kuuluttaa "kansallista tahtotilaa". Arhinmäki ihmettelee, kenelle nämä suurituloiset oikein näyttävät mallia. Samaa ihmettelen minä. Meille tavispalkansaajilleko? Reippaasti alle 60 000€ vuodessa tienaaville työntekijöille? Anteeksi vaan, mutta minä en aio ottaa mallia.

Tämä ei tarkoita, ettenkö arvostaisi pieniä eleitä ja solidaarisuutta saati vähättelisin taikka kadehtisin presidentin työtä. Ei todellakaan. Pitäköön tunkkinsa. Ja palkkionsakin, jos niikseen tulee. Sillä muistetaanhan tässä yhteydessä, että tämän verottoman palkkion lisäksi hänellä on myös käyttövarat ja edustusmäärärahat. Jokunen etuuskin on: asuntoetu henkilökuntineen, matkustusoikeus, jonka hoitamiseen vaikkapa viime vuonna oli varattu liki kolme miljoonaa euroa. Ei, en edelleenkään vaihtaisi osia taikka halveksi pientä elettä. Mutta sitä kansallista tahtotilaa ei nyt vaan täältä löydy.




Vielä yksi asia: eläke. Presidentillä on oikeus eläkkeeseen jahka hän jättää virkansa. Se on tosin vain 60% palkkiosta ja taitaapa olla ihan verollinen, mutta pikaisen laskutoimituksen mukaan Sauli saisi silti eläkettä sellaiset 6000€/kk. Vaikka tuosta raapaistaisiin verotkin päältä, se on reilusti enemmän kuin suurin osa meistä tavallisista tallaajista saa palkkaa tällä hetkellä. Tai ikinä! Että sellaista solidaarisuutta. Minusta ihan rupeaa tuntumaan, että olen Paavon kanssa samoilla linjoilla. Solidaarisuusvero, jolle antaisin kyllä jonkun toisen vähän vetävämmän ja vähemmän 70-lukulaisen nimen, ei kyllä koskisi minua milloinkaan. Mutta Sauli pääsisi sitten myös eläkepäivillään(kin) osallistumaan talkoisiin. Se olisi minusta ihan kohtuullista.

***

Liike. Minulla on aikomus liikahtaa tänään kaupunkiin. Viemme ystävän kanssa esikoisen mummille ja ja käymme hoitamassa muutaman kaupunkiasian. Pistäydymme siis parissa liikkeessä. Ja sitten menemme syömään sen iänikuisen caesarsalaatin. Illan nautin rauhallisesta kodista joko ihan liikkumatta tai sitten polkaisen vähän kuntopyörällä. Joulusuklaat, nääs.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Täydellinen nainen?

Lomalla oli aikaa lueskella höpölehtiä. Löysin parikin artikkelia, jotka herättivät minussa ajatuksia naisena olemisesta. Tämän mukaan minä olen niin kaukana täydellisestä naisesta kuin olla vaan voi. "Täydellinen" nainen on mm. kiinnostunut autoista (miksi ihmeessä?!?) ja puutarhan hoidosta (terkut vaan Kanervalle, en voi enää ikinä lukea puutarhanhoidosta ilman kaksimielisiä ajatuksia). Vaikka tämä ihannelady pitää kasvisten kasvattamisesta, ne eivät ole hänen lempiruokaansa, vaan kunnon pihviä pitää saada. Hän ei myöskään koskaan juo kahvia tai teetä. Minä pysyn käynnissä ja järjissäni kahvilla. Teehen tosin kosken vain hätätapauksissa. Ehkä minullakin on toivoa?


Tämä on teekukka. Uskomattoman kaunis "otus"!


Ei ole. Tämä täydellinen nainen harrastaa ulkolajeja, on urheilullinen ja terve. Minä en edes osaa kirjoittaa sanaa urheilullinen, se vääntyi jatkuvasti muotoon uhreilullinen. Tai siis urheilenhan minä. Naprapaatin käskystä olen solmussa jumppakuminauhan kanssa. Visusti sisätiloissa. Ja viinipullon korkki suussa. Älä vaan kysy! Tauteja ja diagnooseja en tässä ilkeä luetella, mutta sen verran olen kertonut, että niitä kyllä löytyy, useampiakin.

Vaaleahiuksinen, sinisilmäinen. Not. Milon Venuksen näköinen? In my dreams. Painoindeksinikin on ihan väärä. Mutta tiedättekö, se ei haittaa minua lainkaan. Olen tyytyväinen itseeni tällaisena. Se, mihin en ole tyytyväinen, on tämänhetken naisihanne. Tiedän, että me "kypsempään ikään" ehtineet emme siitä niin piittaa, mutta olisi hirveää olla nuori nainen tänä aikana. Nuorten naisten kohtuuttomista paineista luin sen toisen ajatuksia herättävän artikkelin.

Minulla on kokemusta vain poikien kasvattamisesta ja siitäkin enimmäkseen täällä maalla. En edelleenkään väitä, että mikään paikka enää nykyään olisi lintukoto, mutta vähän pidempään nuo täällä saavat kai lapsia olla. Ja hivenen vähemmän on huonoja aktiviteetteja tarjolla. Hyvistä sen verran, että esikoinen hommasi itselleen TET-paikan lähikaupungista tuttaviemme kahvi- ja teekaupasta. Mielenkiintoista! Hoitelimme myös yöpymisasiat niin, että lähtee kotoa maanantaina ja palaa vasta perjantaina. On ensin kuopuksen isän luona pari yötä ja sitten äidilläni toiset kaksi. Niin, tämä tosin tapahtuu vasta huhtikuussa. On vissiin perinyt (täydellisen) äitinsä ennakoivan luonteen?!?


Joku olisi kumminkin kysynyt... Minä olen vain kuuliainen!

No luin minä kolmannenkin artikkelin. Ei olisi pitänyt. Onhan se tämänkin käsitys täydellisestä naisesta. Ei napannut näilläkään kriteeteillä: minä käytän pyöräilykypärää ja laitan oveni lukkoon jahka nämä kaksi muuttavat kotoa pois ;-)

***

Näkökulma täältä. Tämähän oli yhtä näkökulmaa koko postaus, eikö vaan ollutkin!?!

torstai 3. tammikuuta 2013

Vanhuus ei tule yksin

Se tulee kaksin tai kolmisin? Silloin voi tulla myös ongelmia sydämen kanssa. Tai pään, niinkuin minulla taitaa tulla. Pahalta ainakin vaikuttaa. En ikinä ole ollut mikään sisustaja enkä varsinkaan sisustusesineiden keräilijä tai ostelija. Puhumattakaan, että ostaisin jotain tarpeetonta. Jotain tilpehööriä. Tai ainakaan pehmeää ja söpöä, yäk, pois se minusta. Miten ihmeessä tässä sitten kävi näin?




Lähdimme ystäväni kanssa eilen käymään Marimekon alennusmyynnissä. Yhtään rättiä ei tarttunut mukaan, mutta nuo kaksi vasemmanpuolimmaista sen sijaan muuttivat meille. Tuo raitapaitainen poika tuli viime jouluna jostain paketista ja murahtelin sille silloin. Tänä jouluna se temppuili täällä ja piiloutui milloin minnekin. Nyt se on saanut sekä äidin että pikkuveljen. Gnjäääh! Vannon tässä julkisesti, että tästä tehdään loppu tavalla tai toisella. Tuo perhe ei enää kasva. Niin kuin ei kasva meidän perheemmekään: kuopus, äiti ja esikoinen. Ehkä se hömelö sydän voi tässä yhteydessä viitata myös rakkauteen.


Minä <3 rauhalliset illat kaksin esikoisen kanssa. Olemme nyt parina iltana katsoneet jakson Twin Peaksia illan päälle, ja poika taitaa olla alun epäilyksistään huolimatta koukussa. Jee, ihanaa yhteistä aikaa. Hörskötämme hulluille tyypeille ja minä niin nautin, kun meillä on samanmoinen huumorintaju. Nautin leppoisasta olosta, vaikka toissapäiväiseltä huoltamokahvilta taas tarttui jääkaapin oveen laitettavaksi alla oleva kortti. Mutta juuri nyt, tällä hetkellä, minulla ei ole ongelmia hermojen, ainoastaan sydämen kanssa. Jonakin toisena päivänä voisin kysyä miksi Hermo-tabletit on vedetty markkinoilta? Tai ainakin se reseptivapaa versio. Joka äidin pelastus! Jokaisen keski-ikäisen ja - S -:ää lainatakseni "keskiäkäisen" toiveuni.




Keikuin kahden vaiheilla, koska aika hyvä oli myös tämä: "Kimmo, kotimainen työhansikas. Helppo vetää käteen." Taitaa sopia kuitenkin paremmin miehiseen menoon.

***

Sydän. Sydämiä myös teille kaikille ihanat lukijani ja ystäväni.