Sivut

lauantai 31. maaliskuuta 2012

Mustaakin mustempi

Ei onneksi ole mieli, mutta vaatetus on. Huomaan, että olen pitänyt enemmän mustaa kun aikoihin. Minulla oli todella pitkä musta kausi teinivuosista alkaen: pukeuduin yli kymmenen vuotta melkein pelkästään mustaan. Vähän valkoista saattoi joskus olla mukana. Eipä siis ihme, että värit ovat oikein rynnineet vaatekaappiin ja nykyään käytän todella reippaasti värikkäitä vaatteita. Eron jälkeen huomasin hakeutuvani taas useammin sinne vaatekaappini mustiin syöveihin.

Myös kaulaani etsiytyy toisinaan mustaa laavakiveä. Laavakivi on kuulemma realismin kivi, joka auttaa käyttäjäänsä pitämään jalat maassa. Tuon kiven elävä struktuuri miellyttää kovasti silmääni ja käsissäkin se tuntuu mainiolta. 

Rupeaa tekemään mieli salmiakkia

Musta toimii suojavärinä, ja on selvää, miksi siihen nyt toisinaan kietoudun. Hietasen Valonvoimaa analysoi: "mustan tehtävänä on auttaa pysähtymään, kääntymään sisäänpäin ja miettimään. Musta antaa tilaa surulle, yksinäisyydelle, pelolle, tuskalle ja luopumiselle. Se voi viestittää: Älä tule lähelle. Älä kysele. Älä häiritse, sillä teen työtä itseni kanssa."

Mustien kausien sanotaan tulevan seitsemän vuoden välein. Minun ensimmäinen musta kauteni alkoi 14-vuotiaana ja kesti kaksi kertaa seitsemän vuotta. Mitähän Freud tästä tuumisi? Muutoinkin tärkeiden tai merkityksellisten asioiden sykliksi usein muotoutuu tuo maaginen seitsemän. Hietanen sanoo, että 21 vuotiaana mietitään mitä minusta tulee isona, 28-30 vuotiaana elämän arvojen tärkeysjärjestys muuttuu. 33-35 vuotiaana puhutaan muutoksista joita halutaan tehdä ja 40-42 vuotiaana niitä pyritään toteuttamaan. 49-50 vuotiaana ihminen on kypsynyt ja seestynyt - tai vastaavasti rupeaa kaipaamaan sitä, mikä jäi kokematta.

Hui sentään. Minulla tuo ainakin menee jotakuinkin noin. Seitsemän vuoden välein on tärkeitä virstanpylväitä: vanhempieni ero, nykyiseen uraani tähtäävän opiskelun aloitus, esikoisen syntymä, kuopuksen syntymä ja nyt ero. Löydänköhän minä Prinssi Rohkean 49-vuotiaana ;-)


perjantai 30. maaliskuuta 2012

Vieras mies

Tykkääkö teistä kukaan Uuno Kailaasta?

Minua on aina jotenkin viehättänyt hänen eksistentiaalinen ahdistuksensa. Ehkä se angstinen ehtoopuolen teini minussa pystyy samastumaan noihin ulkopuolisuuden ja kuoleman kuviin. Tiedä häntä.











Talo

Nous taloni yhdessä yössä -
kenen toimesta, Herra ties.
- Se auttoiko salvutyössä,
se Musta Kirvesmies? -

On taloni kylmä talo,
sen ikkunat yöhön päin.
Epätoivon jäinen palo
on tulena liedelläin.

Ei ystävän, vieraan tulla
ole ovea laisinkaan.
Vain kaks on ovea mulla,
kaks: uneen ja kuolemaan.












Vieras mies

Olin kaikkialla vieras mies,
he katsoivat minua pitkään.
Joka paikasta halusin paeta pois,
mutta minne ikänä pakenin,
olin sielläkin vieras mies.
Koko maailman piirissä minulle
ei ollut rauhan sijaa.
Ja minua minussa raahasi
joku minulle vieras mies.


(Molemmat runot Uuno Kailas: Uni ja kuolema
Molemmat kuvat mökiltä, kuopuksen käden ja esikoisen jalanjälki)

Minä pidän myös Kauko Röyhkän lukuisista Kailas-sävellyksistä. Paras niistä taitaa olla upea Crescendo.


Oi nuoruus. Tuo Kauko sai minut muistelemaan reissuvuosiani. Tai rokkivuosiani.
Olin todellinen rokkityttö nuorempana ja kai vähän vieläkin. Sen kunniaksi menemme tänään illalla Jukka Poikaa katsomaan (vaikken sitä kyllä rokiksi luokittelekaan). Kokoonpano on varsin erikoinen: minä, esikoinen, esikoisen kaveri ja hänen äitinsä. Toki seisomme eri karsinoissa - teinit siellä ei-anniskelupuolella - ja olemme kuin emme tuntisikaan toisiamme.

Vauhdikasta viikonloppua teillekin!

torstai 29. maaliskuuta 2012

Viikot vilahtaa

Tämäkin viikko on jo yli puolessa välissä.

Ja onhan tähän mahtunut: kokousta lähikaupungissa, vatsanväänteitä (edelleen !?) molemmilla pojilla, ystäviä kahvilla ja teellä ja frizzantinolla ja jokunen kilometri kuntopyörälläkin. Ja nyt minun viikonloppuni voidaan liki katsoa alkavaksi: kuopus lähtee tänään isälleen pitkäksi viikonlopuksi. Kuopuksen isä on aina ollut todella omistautuva ja osallistuva isä. Harvoissa perheissä lastenhoidon fifty-fifty-jako on käytännössä mahdollista saati toiminut, mutta meillä kyllä. Ehkä vähän parisuhteen kustannuksellakin.

Molempien työt joustivat ja hoidimme kuopusta kotona vuorotellen 2,5 vuotiaaksi asti, vaikka palasinkin töihin jo ennen kuopuksen puolivuotispäivää. Teimme kumpainenkin lyhyttä viikkoa ja vaihdoimme hoito- ja työvuoroja lennossa. Isän panos oli aivan yhtä suuri kuin äidinkin. Tämä takaa myös sen, että kuopus nyt menee isälleen innoissaan ja minä voin aivan aikuisten oikeasti luottaa, että asiat siellä hoituvat ja lapsi saa varmasti vähintään yhtä hyvää hoitoa kuin kotonakin.


Voin siis todella huoletta nauttia "vapaasta" sitten kun se koittaa. Tämän aamun vapaa menee kuopuksen kanssa kotona, hänen vatsankipristelynsä on äitynyt sellaiseksi, ettei voi päiväkotiin viedä. Mutta huomisillaksi onkin vuorossa ihan spesiaaliohjelmaa ja lauantaina esikoinen lähtee mummille. Saa nähdä mitä silloin keksin!

***

Kuopus jatkaa anatomia-aiheesta:
Miksi ihmisellä on tukka?
-Se suojaa ja vähän lämmittääkin
No miksi sitten meillä kävi tarhassa pappi jolla oli ihan kalju pää?
- Joillakin käy vanhemmiten niin, että tukka lähtee.
Mutta sillä oli parta. Rupeaako parta sitten kasvamaan kun tukka lähtee?
- Hmmm, ei välttämättä.
Vähän niin kuin joulupukilla kun sillä on parta. Eikö niin että joulupukki ei kuole koskaan? Siinä on jonkinlainen taika! Ja siksikin, että se osaa lukea lasten ajatukset.

(Kunpa minäkin aina pysyisin perässä lasten ajatuksissa ,-)

Lasten aivoitusten kunniaksi: tämä ei liity mitenkään mihinkään yllä olevaan

Tässä ei ole se mainittu tukaton pappi vaan kaksi hattivattia (!) Askartelimme ne kuopuksen kanssa Bringles-sipsitölkistä, tennispallosta ja parista A4sta.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Toistan itseäni

Silläkin uhalla, että jo toistan itseäni, on pakko kirjata ylös näitä pieniä onnenhetkiä. Josko sitten olisivat paremmin muistissa kun niitä huonompiakin päiviä tulee.

Vaikka lottoankin nykyään, jotenkin tuntuu, ettei se lottovoitto kovin paljoa onnellisuutta toisi lisää - rahaa ja väljyyttä ehkä. Taitaa olla paljolti asenteesta kiinni tämä homma. Minä nimittäin jatkuvasti huomaan näitä pieniä pakahduttavia onnenhetkiä meidän arkisessa elämässämme. Ei tarvitse tehdä mitään erikoista. Semminkin, kun olen ymmärtänyt, että niinä viikonloppuina kun kuopus on isällään touhua riittää. Sen parempi, minä voin hyvällä omallatunnolla rauhoittaa ja ajatella, että lapset tarvitsevat myös joutoaikaa. Ja rauhallista läsnäoloa.


Saimme sunnuntaina paitsi esikoisen tekemää soijamakaronilaatikkoa myös muhkeaa ja maukasta kääretorttua, jonka oikein koristeli kiiwillä ja sokerilla. Ei ole itsestään selvää, että yläasteikäinen poika tällaista harrastaa - ja vielä vapaaehtoisesti.

Rakastan niitä hetkiä, kun kuopus haluaa musiikkia soimaan, laulamme ja tanssimme ja nauramme. Oih. Tiesittekö, että lehmiä on puolitoista miljardia, sählyä ne pelaavat ja biljardia? Näin ainakin laulaa Pentti Rasinkangas, ja meillä uskotaan.

Minusta on myös ihana koittaa vastailla kuopuksen maailmoja syleileviin kysymyksiin.  Nyt liikutaan anatomian alueella:
Miksi pieruja tulee?
Minne korvat johtaa?!?


Vaikka en olekaan varsinaisesti mikään koriste-esineihminen, minulle on tärkeää pitää kiinni tietyistä perinteistä. Jouluna kaivetaan poikien askartelemat koristeet esiin ja tehdään jouluoksa. Pääsiäiseksi - tietysti - kylvetään rairuoho tai ohra ja piilotetaan suklaamunia. (Minä olen myös onnistunut piilottamaan meidän pari hassua pääsiäiskoristetta niin hyvään paikkaan, etten löydä niitä itsekään.) Pojista on ihanaa, kun piirrän "aarrekartat" ja niiden avulla etsivät piilossa olevat munat. Uudeksi vuodeksi ja vapuksi on omat traditionsa. Tässäkin asiassa siis toistan itseäni, mutta niin pitää ollakin, eikös vaan!

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Sata lasissa!

Tämä on sadas postaukseni! Kylläpä aika kuluu. Ja hyvä niin.

Samalla kun erosimme, ajattelin, että nyt on hyvä aika toteuttaa kauan hautomani blogiajatus. Ja hauskaa tämä on ollut, todella. Kaunis kiitos kaikille teille, jotka jaksatte silloin tällöin kommentoida!

Eropäätöksestäkin on jo kulunut 4 kuukautta. Kohta avioero astuu virallisesti voimaan. Miten sukkelaan - ja yllättävän kivuttomasti - tämäkin pimeä sydäntalvi on mennyt ja nyt koittaa kevät. Luulen, että pahin on hyvinkin ohi, eikä sekään ole ollut ollenkaan paha muutamaa unetonta jaksoa lukuunottamatta. Niillekin oli ihan oikea ja looginen syy. Meidän arkemme on asettunut uomiinsa, minä jaksan hyvin poikien kanssa - ja olen ihan oikeasti onnellinen.



Loppukesästä rakensimme terassin, josta ei ajoituksesta johtuen ehditty kovinkaan paljoa nauttia. Nyt odotan kärsimättömänä, että pääsen hakemaan puutarhakalusteita paviljongin alle, tälläämään kesäkukkaruukkuja terassin nurkkiin ja sommittelemaan pienen pöytäryhmän aurinkoiselle seinustalle. Siinä kelpaa nautiskella niin kahvit kuin kuplivatkin.

Esikoinen odottaa kevätkylvöjä - hän on innokas hyötypuutarhuri. Joka vuosi olemme syöneet perunoita omasta maasta, kuten myös herneitä, salaattia, persiljaa, basilikaa, porkkanoita vaihtelevalla menestyksellä. Saimmepa pari avomaankurkkuakin viime kesänä. Ai niin, ja amppelimansikoita. Oi, kesä!

Syksyllä kylvin myös pitkästä aikaa joitakin kukkasipuleja terassin kulmalle. En enää muista varmasti mitä tuli laitettua, mutta odotan jo kovasti että tuo metrinen hanki sulaisi ja pääsisi arvailemaan. Luulen, että krookukset kurkkaavat ensimmäisinä ja tulppaanejakin muistelen tulevan.

Eikös ole aika mukavaa odottaa kevättä ja kesää?

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Jääkaapin ovi

Inspiroiduin Vanhaa viiniä -blogista ja  kuvasin jääkaappimme ovea. Ylen Savon toimitus oli tehnyt oikein analyysiä jääkaapista muistitauluna ja muistojen kirjana. Allekirjoitan osittain. Ovesta löytyy kyllä molempien poikien kuvat mutta ehkä minä kuitenkin olen minimalisti tässäkin asiassa.

Paitsi että onhan meillä melkoinen sekamelska värikkäitä aakkosia ja numeroita kuopusta varten alimmassa ovessa. Tuo alla oleva teksti on myös hänen toiveestaan sommiteltu. Ehkä se jotenkin kuvastaa kotiamme? Toinen, kenties vieläkin osuvampi, olisi ollut Kiljusen herrasväki. AI MIKSIKÖ?!?


Silloin, kun esikoinen opetteli lukemaan ja kirjoittamaan, saimme ystävältä paketin jääkaappirunoutta harjoittelua varten. Sitä onkin väsätty aika ajoin innokkaasti. Joskus parisuhteemme aikana yritin noidenkin avulla tulla kuulluksi, mutta en aina niin kovin hyvällä menestyksellä.




Mitä sinulla on jääkaapin ovessa?

***

Kuopus todella kuuntelee Jalmari Finnen Kiljusen herrasväkeä äänikirjalta ja käyttää sitten sopivissa kohdissa vanhahkoja sanamuotoja.
Pienen lunta auraavan traktorin nähdessään: "Onko mokomaa nähty?"
Ja ennen sitä, kun piti ruveta pukemaan: "en millään muotoa haluaisi pukea". 
Eräänä iltana hän pyysi piiskaryyppyä yöpöydälleen, että tulisi tulisempi vauhti vessaan mennessä. Siinä vaiheessa, kun minun piti googlata mikä piiskaryyppy on, teki mieli piilottaa mokomat kuuntelut. Muna kanaa opettaa.


sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Leppoisaa lojumista

Kuopus kotiutui isältään perjantaina ja esikoinen lähti vuorostaan sinne. Perjantai meni pienellä pojalla pelatessa ja minulla lukiessa. Pienen lenkin tein kuntopyörällä, se kun on tällä viikolla saanut olla aika rauhassa. Meillä on pyörinyt joku merkillinen versio vatsaflunssasta: tuttavat ovat tyhjentäneet oikein kunnolla mutta meillä vain nipistelee ja vääntää vatsaa. Tosin sitä onkin kestänyt sitten koko viikon, sekä minulla että esikoisella. Hän oli jopa joitain päiviä koulusta pois tästä syystä. Mutta mieluummin tällainen kun täystyhjennys. Illalla kävi ystävä auttamassa minua viinipullon täystyhjennyksen kanssa ;-)

Lauantaina kuopus muuttui merirosvoksi rumpukapula kädessä ja minun huopahattu päässä. Oli kyllä vähän naurussa pitelemistä vaikka siinä kohtaa ei varsin naurattanut, kun kuopus rupesi piirtämään luurankojalkoja ristiin tuohon hattuun valkoisella puuvärillä. Onneksi lähti pois. Minä sitten "taiteilin" merirosvomerkin paperille ja ronskisti liimasin teipillä kiinni. Kelpasi.












Kun koko porukka oli lauantaina koolla, kävimme viikonlopun kunniaksi paikallisessa syömässä hampurilaista ja ranskalaisia. On mukavaa, kun on lupa syödä roskaruokaa välillä - ja ihaninta on se, kun ei tarvitse itse laittaa. Esikoinen on lupautunut tekemään tänään makaronilaatikkoa, joten minun ruokavuoroni alkaakin vasta maanantaina, jee!  Loppulauantai menee liki aina saman kaavan mukaan: sauna ja Avara luonto. Tällä kertaa meitä ilahduttivat Japanin makakit ja myös tulivuoret. Ja minä nautin sylikkäin olosta ja kainalokkain kiehnäämisestä.

Samanlaista rentoilua on luvassa myös tänään. On niin mainiota, kun ei ole kiire minnekään, ei aikatauluja, ei suunnitelmia, vaan oleilua. Ainoa sovittu ohjelma on päiväkahvit ystävän kanssa. Minä nautin poikieni seurasta, mainioita tyyppejä, ja onneksi jo näin isoja. Taas tuntuu, että olen onnekas ihminen. Siksikin, että aamulla kilahti tekstiviestinä toiselta ystävältä Eeva Kilven runo.

Sen runon myötä toivotan teillekin rentoa sunnuntaita!

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Uskallan

Ja taas on sanat hukassa. Taas teksti on Ulrich Schafferin pienestä mietekirjasta Uskallan... kohdata elämän kasvoista kasvoihin.

Minä uskallan olla se ihminen,
joka olen:
keskeneräinen, mutta kuitenkin onnellinen,
uuden edessä epävarma ja kuitenkin tiedonhaluinen,
joskus ratkaisujen edessä pelokas,
hämmentynyt ajatusten paljouden keskellä,
ja kuitenkin myös pienistä yksityiskohdista haltioitunut,
epäilevä ja empivä,
sitten taas rohkea ja vakaa,
sanoihin mieltynyt,
sitten taas vaiteliaana syrjään vetäytynyt.
Joskus rikki revitty täynnä ristiriitaisuutta,
mutta myös yksipuolinen ja naiivi.
Vielä paljon muutakin minä olen,
jotain, mitä ei aina osaa kuvailla.

Minä uskallan
katsoa itseäni,
rakastaa itseäni
sellaisena kuin olen
ja antaa myös muiden nähdä minut
tällaisena
rakastetaan minua sitten
tai ei.



Minä uskaltaisin myös ottaa lainaa ja ostaa meille oman majan, mutta miten tämä voi olla näin vaikeaa? Kävin taas torstaina katsomassa kivaa 80-luvulla rakennettua rivitalokolmiota. Pohja olisi ollut meille ihan täydellinen - pojille omat huoneet ja minä olisin hyvin mahtunut sänkyineni olohuoneen nurkkaan. Ei. Poskionteloissa alkoi heti tykytys ja pian nenä olisi mennyt tukkoon. Tuon ajan taloissa ei juuri ole näkynyt korvausilmalle kanavia. Mistähän sen raikkaan ilman sitten oikein on ajateltu poistoilman tilalle tulevan - seinän raoistako?  Postiluukusta?

Täytyy kai uskoa, että rakennuksen, jossa voisin pystyä asumaan, tulee olla 2000-luvun tuotantoa. Sittenpä ne maksavatkin sen verran, ettei minulla kolmioon ainakaan ole varaa. Ja kuinka moneksi vuodeksi olen valmis ahtautumaan liian pieniin tiloihin odottamaan, että esikoinen lähtee pois kotoa? Ja jos ostan asunnon paljon myöhemmin, ehdinkö maksaa sen pois ennen eläkeikää? Arggh, minä olen tässä asiassa todella myöhäisherännäinen. Järkevää olisi kai ollut ostaa asunto jo kauan kauan sitten, mutta kun en ole ollut siihen tätä ennen valmis.

Tarkemmin ajateltuna kuopuksen isä ei tainnut olla valmis ja minä elin - tässäkin asiassa - hänen elämäänsä. Toisaalta on todella onnellista, ettei meillä ollut yhteistä omaisuutta pöytää ja piironkia lukuunottamatta. Ehkä asioilla sittenkin on taipumus mennä niin kuin kuuluu ja niillä on vissiin myös tapana järjestyä!

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Pienet sammakot

Lupasin kertoa lisää sammakkointohimostani. Teenkin sen heti, koska meille muutti taas viime viikonloppuna uusi yksilö.

Tämä 10cm mittainen kaveri pääsi yöpöydälleni

Meille on siis aikojen saatossa kertynyt joitakuita sammakoita. Viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä, tilasin itselleni Susannan ihanan värikylläiseltä työhuoneelta käsin silkkipainotekniikalla painetun julisteen nimeltä Kuninkaalliset kurnuttajat. Yritin hankkia siihen heti kehykset mutta ei ikävä kyllä onnistunut. Mutta pian! Luulen, että tuo pääsee koristamaan vessani seinää (ja se on kunnia, ei alentavaa, uskokaa pois).

Kuva Susannan
Vessassa asustelee nimittäin jo ennestään yksi kurnuttaja. Tuon ostin kymmenen vuotta sitten itselleni läksiäislahjaksi, kun muutin Helsingistä kohti kotiseutuani. Tämä sininen veijari on sittemmin muuttanut kanssani kuusi kertaa eri asuntoon. Vielä erotessammekin se muutti - mutta nyt vaan pianon, joka lähti kuopuksen isän matkaan päältä - lavuaarin alle. Minusta tuntuu, että se viihtyy tuolla.

Jotakin se miettii!

Anoppi toi joskus kuopukselle tuliaisiksi ihan ikioman tuolin. Se on kovassa käytössä silloin, kun kuopuksella on lupa syödä televisiota katsellessa. Yleensä pidän tiukasti kiinni yhteisistä aterioista ja nimen omaan ruokapöydän ääressä, mutta joskus minäkin osaan joustaa.


Joku sammakoissa minua kovin viehättää. Olin saada hepulin Linnanmäellä aikoinaan, kun bongasin siellä nopeuspelin, jossa koitettiin ehtiä osua nuijalla kolosta kurkistavia sammakoita. Kamalaa rääkkäystä! Edellisessä työpaikassani minulla ja eräällä kollegalla oli vähän tuon nuijapelin sammakoiden kaltainen olo: koimme, että aina tulee nuijasta kun jotain uutta keksii. Ja aina me nostimme päätä, silti. Ja pam!

Onneksi nykyisessä työpaikassa ei tule lainkaan tuollainen olo, päin vastoin, saan kyllä toteuttaa itseäni varsin vapaasti.

Joskus myös korvissani on sammakoita

Tämä veikeä sammakkokaulakoru tarttui netissä ostoskoriini ihanalta Jaanalta, joka tekee myös suloisia Erilaisia enkeleitä. Omistan sellaisen punaisen. Punaisesta tuli vielä mieleen kuopuksen sammakkokokoelma. Onkohan tämä perinnöllistä?


Niin, ja onhan minulla tosiaan kokemusta sammakkojen suutelusta. Ei ole vielä prinssiä löytynyt. Paljon sammakkoenergiaa viikonloppuunne ja mahdollisimman vähän nuijia!

***
Esittelin eräänä keväänä kuopukselle innoissani sammakonpoikasia ja hän totesi:
"Äiti, ei ketään saa haukkua nuijapääksi". Hyvin on oppi mennyt perille!

torstai 22. maaliskuuta 2012

Itsehillintä - mitä se on?

Ei ihme, että olen aina vähissä varoissa. Minulla ei nimittäin ole itsehillintää lainkaan. Tai siis on, varmaan, joskus, joissakin asioissa, ehkä, mutta ei tarpeeksi. Olen vähän niin kuin lapset välittömän tarpeiden tyydytyksen kanssa.

Annanpa esimerkin: näen Magsin blogissa ihanan korun. Olen pyhästi päättänyt, että vähennän heräteostoksia ja muitakin. "Perinteisiä keinoja itsehillinnän pitämiseksi on kymmeneen laskeminen tai tilanteesta poistuminen" sanoi Wikipedia kun kysyin.
Ei auttanut, poistuin koneelta, laskin kymmeneen, palasin ja  hupsis - olinkin jo tilannut korun. Koska naisella nyt vaan ei voi olla liikaa koruja - vai voiko? Koska on kevät. Koska sataa räntää ja tarvitsen piristystä. Ja koska juuri tuo koru " lievittää yksinäisyydentunnetta, helpottaa päätöksentekoa ja auttaa saavuttamaan asetetut tavoitteet".

Kuva Magsin

Ja kun se on niin ihana. On muuten luonnossa vielä paljon paljon kauniimpi, se tuli eilen postilaatikkoon. Kiitos Mags kiusauksista (murrr)!

 ***

Toinen esimerkki: kuka järjen jättiläinen meni hankkimaan meille kaksi (2) viikkoa etuajassa herkkuja Palmusunnuntaita ja pieniä virpojia varten? Olen luvattoman perso makealle eikä minulla ole tapana säilyttää kotona mitään herkkuja juuri siitä syystä. (Lue: mikään sitruunaa makeampi ei säily meillä kovin pitkää aikaa suunnattoman huonon itsekurini vuoksi.) Onpa niinkin käynyt, että lasten syömättä jääneet saunaherkut ovat mystisesti kadonneet viikon aikana. Tunnen itseni todella huonoksi äidiksi ;-) Ja ne trullit sitten... jäävät taatusti nuolemaan näppejään, jolleivat älyä tulla meille mielellään jo huomenna. Tai tänään!

Milloin minä opin?

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Valkoinen valhe?

Valkoinen on minulle vaikea väri. Silti ostin valkopohjaiset kevätverhot. Yhdistin ne voimakkaan oranssin kanssa ja ihmeen keveä tunnelma kyllä heti samalla muutti kotiimme. Nyt kelpaa kevään toden teolla tulla, kun tuli ne ikkunatkin pestyä.

Ennen
Jälkeen



Talvella
Keväällä


"Valkoinen on väreistä tärkeimpiä. Sen suuri tehtävä on luovuttaa eniten valoa ja energiaa, sekä kohottaa jokaisen muun värin värähtelytasoa. Valkoinen antaa tilaa ja poistaa raja-aitoja. Se näyttää vastakkaisuudet: kääntää pimeyden valoksi, negatiivisuuden positiiviseksi ja luo toivon toivottomuuteen."

Minä en edelleenkään ole lainkaan toivoton, mutta on helppo nähdä, miksi valkoinen juuri nyt minua viehättää. "Valkoinen on vapautta, iloa ja hersyvää, pulppuilevaa naurua. Se on sydämensopukasta purkautuvaa helpottavaa itkua. Valkoisen voima ei pakota, mutta sen voi tuntea tarpelliseksi ja välttämättömäksi erilaisissa elämänvaiheissa."

Valkoinen vaatteissa on vieläkin vaikeampaa. Jotenkin tunnen itseni niin - värittömäksi valkoisissa, mutta toisinaan tekee silti mieli sitä kokeilla. Ehkä turvallisinta on yhdistää valkoinen minulle niin tuttuun ja turvalliseen punaiseen. Ainoa valkoinen korunikin toistaa näitä värejä. Tuo on minusta aivan ihana: kuvasta ei ehkä aivan heti näe, mutta siihen on rullattu vanhojen kirjojen sivuja teksteineen. Kutkuttaa ainakin minun mielikuvitustani!



"Valkoisen tarvitseminen kertoo uudesta vaiheesta elämässä. Jotain loppui ja jotain alkoi." (Lainaukset Anne Hietanen: Valonvoimaa.)

P.S. Saisi tuo valkoinen lumi minun puolestani jo sulaa pois. Hus!