Pienet sammakot

Lupasin kertoa lisää sammakkointohimostani. Teenkin sen heti, koska meille muutti taas viime viikonloppuna uusi yksilö.

Tämä 10cm mittainen kaveri pääsi yöpöydälleni

Meille on siis aikojen saatossa kertynyt joitakuita sammakoita. Viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä, tilasin itselleni Susannan ihanan värikylläiseltä työhuoneelta käsin silkkipainotekniikalla painetun julisteen nimeltä Kuninkaalliset kurnuttajat. Yritin hankkia siihen heti kehykset mutta ei ikävä kyllä onnistunut. Mutta pian! Luulen, että tuo pääsee koristamaan vessani seinää (ja se on kunnia, ei alentavaa, uskokaa pois).

Kuva Susannan

Vessassa asustelee nimittäin jo ennestään yksi kurnuttaja. Tuon ostin kymmenen vuotta sitten itselleni läksiäislahjaksi, kun muutin Helsingistä kohti kotiseutuani. Tämä sininen veijari on sittemmin muuttanut kanssani kuusi kertaa eri asuntoon. Vielä erotessammekin se muutti - mutta nyt vaan pianon, joka lähti kuopuksen isän matkaan päältä - lavuaarin alle. Minusta tuntuu, että se viihtyy tuolla.

Jotakin se miettii!

Anoppi toi joskus kuopukselle tuliaisiksi ihan ikioman tuolin. Se on kovassa käytössä silloin, kun kuopuksella on lupa syödä televisiota katsellessa. Yleensä pidän tiukasti kiinni yhteisistä aterioista ja nimen omaan ruokapöydän ääressä, mutta joskus minäkin osaan joustaa.

Joku sammakoissa minua kovin viehättää. Olin saada hepulin Linnanmäellä aikoinaan, kun bongasin siellä nopeuspelin, jossa koitettiin ehtiä osua nuijalla kolosta kurkistavia sammakoita. Kamalaa rääkkäystä! Edellisessä työpaikassani minulla ja eräällä kollegalla oli vähän tuon nuijapelin sammakoiden kaltainen olo: koimme, että aina tulee nuijasta kun jotain uutta keksii. Ja aina me nostimme päätä, silti. Ja pam!

Onneksi nykyisessä työpaikassa ei tule lainkaan tuollainen olo, päin vastoin, saan kyllä toteuttaa itseäni varsin vapaasti.

Joskus myös korvissani on sammakoita

Tämä veikeä sammakkokaulakoru tarttui netissä ostoskoriini ihanalta Jaanalta, joka tekee myös suloisia Erilaisia enkeleitä. Omistan sellaisen punaisen. Punaisesta tuli vielä mieleen kuopuksen sammakkokokoelma. Onkohan tämä perinnöllistä?

Niin, ja onhan minulla tosiaan kokemusta sammakkojen suutelusta. Ei ole vielä prinssiä löytynyt. Paljon sammakkoenergiaa viikonloppuunne ja mahdollisimman vähän nuijia!

***
Esittelin eräänä keväänä kuopukselle innoissani sammakonpoikasia ja hän totesi:
"Äiti, ei ketään saa haukkua nuijapääksi". Hyvin on oppi mennyt perille!