Toistan itseäni

Silläkin uhalla, että jo toistan itseäni, on pakko kirjata ylös näitä pieniä onnenhetkiä. Josko sitten olisivat paremmin muistissa kun niitä huonompiakin päiviä tulee.

Vaikka lottoankin nykyään, jotenkin tuntuu, ettei se lottovoitto kovin paljoa onnellisuutta toisi lisää - rahaa ja väljyyttä ehkä. Taitaa olla paljolti asenteesta kiinni tämä homma. Minä nimittäin jatkuvasti huomaan näitä pieniä pakahduttavia onnenhetkiä meidän arkisessa elämässämme. Ei tarvitse tehdä mitään erikoista. Semminkin, kun olen ymmärtänyt, että niinä viikonloppuina kun kuopus on isällään touhua riittää. Sen parempi, minä voin hyvällä omallatunnolla rauhoittaa ja ajatella, että lapset tarvitsevat myös joutoaikaa. Ja rauhallista läsnäoloa.

Saimme sunnuntaina paitsi esikoisen tekemää soijamakaronilaatikkoa myös muhkeaa ja maukasta kääretorttua, jonka oikein koristeli kiiwillä ja sokerilla. Ei ole itsestään selvää, että yläasteikäinen poika tällaista harrastaa - ja vielä vapaaehtoisesti.

Rakastan niitä hetkiä, kun kuopus haluaa musiikkia soimaan, laulamme ja tanssimme ja nauramme. Oih. Tiesittekö, että lehmiä on puolitoista miljardia, sählyä ne pelaavat ja biljardia? Näin ainakin laulaa Pentti Rasinkangas, ja meillä uskotaan.

Minusta on myös ihana koittaa vastailla kuopuksen maailmoja syleileviin kysymyksiin.  Nyt liikutaan anatomian alueella:
Miksi pieruja tulee?
Minne korvat johtaa?!?

Vaikka en olekaan varsinaisesti mikään koriste-esineihminen, minulle on tärkeää pitää kiinni tietyistä perinteistä. Jouluna kaivetaan poikien askartelemat koristeet esiin ja tehdään jouluoksa. Pääsiäiseksi - tietysti - kylvetään rairuoho tai ohra ja piilotetaan suklaamunia. (Minä olen myös onnistunut piilottamaan meidän pari hassua pääsiäiskoristetta niin hyvään paikkaan, etten löydä niitä itsekään.) Pojista on ihanaa, kun piirrän "aarrekartat" ja niiden avulla etsivät piilossa olevat munat. Uudeksi vuodeksi ja vapuksi on omat traditionsa. Tässäkin asiassa siis toistan itseäni, mutta niin pitää ollakin, eikös vaan!