Sivut

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Toistan itseäni

Silläkin uhalla, että jo toistan itseäni, on pakko kirjata ylös näitä pieniä onnenhetkiä. Josko sitten olisivat paremmin muistissa kun niitä huonompiakin päiviä tulee.

Vaikka lottoankin nykyään, jotenkin tuntuu, ettei se lottovoitto kovin paljoa onnellisuutta toisi lisää - rahaa ja väljyyttä ehkä. Taitaa olla paljolti asenteesta kiinni tämä homma. Minä nimittäin jatkuvasti huomaan näitä pieniä pakahduttavia onnenhetkiä meidän arkisessa elämässämme. Ei tarvitse tehdä mitään erikoista. Semminkin, kun olen ymmärtänyt, että niinä viikonloppuina kun kuopus on isällään touhua riittää. Sen parempi, minä voin hyvällä omallatunnolla rauhoittaa ja ajatella, että lapset tarvitsevat myös joutoaikaa. Ja rauhallista läsnäoloa.


Saimme sunnuntaina paitsi esikoisen tekemää soijamakaronilaatikkoa myös muhkeaa ja maukasta kääretorttua, jonka oikein koristeli kiiwillä ja sokerilla. Ei ole itsestään selvää, että yläasteikäinen poika tällaista harrastaa - ja vielä vapaaehtoisesti.

Rakastan niitä hetkiä, kun kuopus haluaa musiikkia soimaan, laulamme ja tanssimme ja nauramme. Oih. Tiesittekö, että lehmiä on puolitoista miljardia, sählyä ne pelaavat ja biljardia? Näin ainakin laulaa Pentti Rasinkangas, ja meillä uskotaan.

Minusta on myös ihana koittaa vastailla kuopuksen maailmoja syleileviin kysymyksiin.  Nyt liikutaan anatomian alueella:
Miksi pieruja tulee?
Minne korvat johtaa?!?


Vaikka en olekaan varsinaisesti mikään koriste-esineihminen, minulle on tärkeää pitää kiinni tietyistä perinteistä. Jouluna kaivetaan poikien askartelemat koristeet esiin ja tehdään jouluoksa. Pääsiäiseksi - tietysti - kylvetään rairuoho tai ohra ja piilotetaan suklaamunia. (Minä olen myös onnistunut piilottamaan meidän pari hassua pääsiäiskoristetta niin hyvään paikkaan, etten löydä niitä itsekään.) Pojista on ihanaa, kun piirrän "aarrekartat" ja niiden avulla etsivät piilossa olevat munat. Uudeksi vuodeksi ja vapuksi on omat traditionsa. Tässäkin asiassa siis toistan itseäni, mutta niin pitää ollakin, eikös vaan!

6 kommenttia:

  1. Voi, miten upea kääretorttu! Melkein tuntee sen maun suussaan.
    Minun kääretortun tekeleeni näyttävät auton alle jääneiltä käärmeiltä.

    Aurinkoista päivää kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii, anonyymi, niin minunkin. Joku geeni on tässä nyt kyllä aikojen saatossa jalostunut. Sisällä oli vaniljanmakuista rahkaa ja kermaa sekä banaania ja oli kyllä tooosi toosi herkullista!

      Poista
  2. "Lapset tarvitsevat myös joutoaikaa. Ja rauhallista läsnäoloa." Tuon allekirjoitan täysin ja toivoisin monen ajattelevan noin. Joutilaisuus on hyve, myös lapsille - äideistä puhumattakaan... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, Omapäinen arkeilija, joutoaikaa totta tosiaan. ja äideille pakolliseksi useita tunteja viikossa!

      Mutta tosiaan myös lapsille. Jotenkin minusta tuntuu, että nykyään lapset juoksevat paikasta ja harrastuksesta toiseen niin että heikompaa hengästyttää. Missä on se luppoaika jolloin voi vaan olla, ajatella, lueskella, olla luova?

      Poista
  3. Joskus olen jäänyt miettimään, kuka oikeastaan haluaa harrastaa - vanhemmat vai ne lapset...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen miettinyt ihan samaa. Monen perheen harrastusrumba kyllä näyttäytyy minulle myös jonkinlaisena pakona, arjesta, parisuhteesta, vaan olemisesta. Eikä se voi tehdä hyvää perhe- saati parisuhteellekaan, jos vaan suhataan otsa kurtussa ja kello kädessä paikasta toiseen.

      Meillä esikoisen eka harrastus alkoi varmaan vasta pitkälle alakouluikäisenä. Jo koulunkäynti itsessään kävi työstä ja harrastuksesta - ja onhan se tosi sosiaalistakin. Sitten oltiin vaan rauhassa kotona perheen parissa koulu- ja iltapäiväkerhon jälkeen.

      Kuopus kävi jo tarhaikäisenä puolen tunnin ajan tanhuamassa, mutta nyt sekin on hänen toiveestaan jäänyt. Nyt vaan ollaan!

      Ollaan kaikki rauhallisia ja onnellisia, eikös vaan, Omapäinen arkeilija!

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana