Uskallan

Ja taas on sanat hukassa. Taas teksti on Ulrich Schafferin pienestä mietekirjasta Uskallan... kohdata elämän kasvoista kasvoihin.

Minä uskallan olla se ihminen,
joka olen:
keskeneräinen, mutta kuitenkin onnellinen,
uuden edessä epävarma ja kuitenkin tiedonhaluinen,
joskus ratkaisujen edessä pelokas,
hämmentynyt ajatusten paljouden keskellä,
ja kuitenkin myös pienistä yksityiskohdista haltioitunut,
epäilevä ja empivä,
sitten taas rohkea ja vakaa,
sanoihin mieltynyt,
sitten taas vaiteliaana syrjään vetäytynyt.
Joskus rikki revitty täynnä ristiriitaisuutta,
mutta myös yksipuolinen ja naiivi.
Vielä paljon muutakin minä olen,
jotain, mitä ei aina osaa kuvailla.

Minä uskallan
katsoa itseäni,
rakastaa itseäni
sellaisena kuin olen
ja antaa myös muiden nähdä minut
tällaisena
rakastetaan minua sitten
tai ei.



Minä uskaltaisin myös ottaa lainaa ja ostaa meille oman majan, mutta miten tämä voi olla näin vaikeaa? Kävin taas torstaina katsomassa kivaa 80-luvulla rakennettua rivitalokolmiota. Pohja olisi ollut meille ihan täydellinen - pojille omat huoneet ja minä olisin hyvin mahtunut sänkyineni olohuoneen nurkkaan. Ei. Poskionteloissa alkoi heti tykytys ja pian nenä olisi mennyt tukkoon. Tuon ajan taloissa ei juuri ole näkynyt korvausilmalle kanavia. Mistähän sen raikkaan ilman sitten oikein on ajateltu poistoilman tilalle tulevan - seinän raoistako?  Postiluukusta?

Täytyy kai uskoa, että rakennuksen, jossa voisin pystyä asumaan, tulee olla 2000-luvun tuotantoa. Sittenpä ne maksavatkin sen verran, ettei minulla kolmioon ainakaan ole varaa. Ja kuinka moneksi vuodeksi olen valmis ahtautumaan liian pieniin tiloihin odottamaan, että esikoinen lähtee pois kotoa? Ja jos ostan asunnon paljon myöhemmin, ehdinkö maksaa sen pois ennen eläkeikää? Arggh, minä olen tässä asiassa todella myöhäisherännäinen. Järkevää olisi kai ollut ostaa asunto jo kauan kauan sitten, mutta kun en ole ollut siihen tätä ennen valmis.

Tarkemmin ajateltuna kuopuksen isä ei tainnut olla valmis ja minä elin - tässäkin asiassa - hänen elämäänsä. Toisaalta on todella onnellista, ettei meillä ollut yhteistä omaisuutta pöytää ja piironkia lukuunottamatta. Ehkä asioilla sittenkin on taipumus mennä niin kuin kuuluu ja niillä on vissiin myös tapana järjestyä!