Olen aiemminkin kertonut, että meille tuntuu aina sattuvan ja tapahtuvan ulkomaanmatkoillamme. Siksipä olen viime aikoina tyytynyt vain valmismatkoihin ja niihinkin siten, että olen todellakin jättänyt kaikki seikkailut sikseen. Tällä kertaa mukana kuitenkin oli teini, joka olisi tosiaan tylsistynyt kuoliaaksi, jollemme olisi välillä tehneet jotain muutakin kuin makoilleet uima-altaalla, merellä ja tepastelleet lähikatuja. Niinpä lähdimme minijunakiertoajelulle, jonka aikana vierailimme muun muassa oliiviöljy"tehtaassa" ja paikallisessa Grand Canyonissa.
Tuo retki oli ihan piece of cake, mutta kun teini rupesi haaveilemaan kolmen ja puolen tunnin snorklausretkestä, nikottelin hieman. Vihaan merellä oloa ja pelkäänkin. Olen pesunkestävä leijona ja maakrapu. Mutta äidit kun ovat sellaisia, niin uhrauduin ja lähdin puolikkaan Postafenin rohkaisemana matkaan.
Katamaraani lähti Haniasta, jossa vietimme mukavan aamupäivän poikien kanssa vilinää vilkuillen ja frappeja siemaillen. Tarkoitus oli lipua läheisen saaren kupeeseen uimaan ja snorklaamaan, sitten vaihtaa paikkaa ja tutustua mereen vajonneeseen toisen maailmansodan aikaiseen lentokoneeseen tai pikemminkin hylkyyn. Kolmannen pysähdyksen oli sitten taas määrä olla lillumista kristallinkirkkaassa vedessä ja kalojen ihailua rantavedessä. No, tosin kävi.
Päivästä sukeutui sen verran tuulinen, että pääsimme juuri ja juuri kuikuilemaan hylkyä. Me kuopuksen kanssa katsoimme parhaaksi laittaa pelastusliivit päälle ja sittenkin pysytellä paatin läheisyydessä. Esikoinen puolestaan lähti matkaan muiden mukana kameran kanssa ja sai kuin saikin mukavia kuvia uponneesta koneesta. Oli kuulemma upea elämys.
Mutta siihen ne elämykset sitten loppuivatkin. Kun lähestyimme toista pysähdyspaikkaa kapteeni totesi, että tuuli oli yltynyt sellaisiin lukemiin, ettei voisi turvallisesti päästää meitä veneestä. Lähdimme kohti seuraavaa paikkaa, mutta pian jo tuli viranomaiskäsky kääntyä ja palata pikimmiten takaisin satamaan.
Siinä vaiheessa kun oppaamme kaiveli pontooneja avomerellä (ilmeisesti ihan vaan valmistautuakseen satamaan tuloon) ja sattui koskemaan myös pelastuslauttaan, syöksyin minä alakertaan hakemaan kolmet liivit. Vaihdoin aurinkolasit silmälaseihin, pujotin lompakon vesitiiviiseen pussiin ja sujautin pelastusliivin ja uikkareiden alle tissien väliin turvaan. Sitten vaan katselin rantaa ja koitin olla näyttämättä pelkoani kuopukselle ja ajattelematta mitään.
Päästyämme aallonmurtajan sisään ja satamaan huokaisin syvään, mutta vasta kun alus oli tiukasti rantaan köytettynä uskalsin riisua pelastusliivit. Pyysin oppaaltamme rakitujausta ja hän kyllä kokeneena merenkävijänä näki pelkoni ja helpotukseni, ja tujaus oli vähän enemmänkin kuin laki sallii. Vedin sen kahdella huikalla kitusiini ja sitten olin valmis asumaan maihin. Huh mikä kokemus - ei se raki vaan koko reissu. Tuli taas muistettua, miksi minun pitäisi kiltisti pysytellä kuivalla maalla!