Sivut

maanantai 30. syyskuuta 2013

Ihmiskoe

Vähän tarkemmin viikonlopun ihmiskokeesta. Pakkasin tosiaan lauantai-iltapäivällä taittopatjan ja muut yöpymisvälineet matkaan ja hurautin keskustaan. Todella keskustaan. Nautin tutuista kylänäkymistä vähän yläviistosta katsottuna. Asunto on todella valoisa ja avara, ikkunoita on moneen suuntaan ja sillä tavalla sopivasti, että vaikka olohuoneen jakaisi, olisi sekä kuopuksen puolella että olohuone-keittiön puolella omat ikkunansa. Lisäksi ihastuin tietysti siisteyteen ja uudenkarheuteen. Uutuuttaan kiiltävät kodinkoneet ja tasot keittiössä näyttivät kieltämättä aika ihanilta ja houkuttelevilta. Näin jo silmissäni kahvinkeittimeni ja esikoisen vedenkeittimet siellä sulassa sovussa... Lisäksi säilytystilaa oli valtavasti sekä keittiössä että muualla.


Kylänraittia sekä parvekkeelta että ikkunoista


Asetuin taloksi, sijasin itselleni pedin makuuhuoneeseen, jonka sai sälekaihtimilla pimeäksi. Sitten kaivoin esiin maalarinteipin ja muistiinpanovälineet. Sijoittelin huonekalut paikoilleen ja edelleen näytti aika hyvältä. Saisimme kaiken oleellisen mahtumaan ja olisi siti aivan mukavan näköistä. Eniten minua ilahdutti, että kuopuksen huoneeseen mahtuisi hyvin sekä sänky (1) että minun vanha rakas työpöytäni (2). Kirjahylly toimisi tilanjakajana ja siihen voisi kiinnittää olohuoneen puolelle kankaan peittämään näkymää aina sotkuiseen kuopuksen valtakuntaan ja vähän esteettisistä syistäkin. Myös ihan kiinteä väliseinä tai liukuovisysteemi voisi tulla kyseeseen. Hmm, tähän asti kaikki hyvin ja täytyy sanoa, että tunnen jonkilaista perverssiä tyydytystä ajatuksesta, että mahtuisin kahden pojan ja kahden pupun kanssa alle 60 m2 asuntoon! Meillä olisi kaukolämpö nykyisen öljylämmityksen sijaan ja voisin luopua autosta. Sisäinen hiilijalanjälkipoliisini huutaa huraata.




Sitten miinukset: oppisinko vielä kerrostaloasukiksi? Olen niin tottunut täällä syrjäisen sijainnin rivitalon päädyssä, että on hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Tuolla kuului, luonnollista kyllä, sekä kylän että talon naapurien elämän äänet. Ei häiritsevänä, mutta kuuluivat kuitenkin. Parvekkeelle mahtuisi pieni pöytä ja pari tuolia. Amppelikin, mutta omaa pihaa se ei kyllä korvaa. Omaa saunaa ei siis olisi, mutta saunaosasto löytyy alakerrasta. Se on siisti ja toimiva, eikä saunavuoroista varmasti tulisi pulaa, koska saunattomia asuntoja talossa on vain viisi. Sitten se kaikkein oleellisin, eli kuinka siellä voin. En osaa vielä sanoa mitään varmaa, koska minun tuurillani jo lauantai-aamuna kotosalla herätessäni juili kurkkua ja korvaa. Tuolla nukuttuani olin vähän tukossa, poskiontelot ehkä tykyttivät ja kurkussa ja korvassa tuntui jotain, mutta en voi olla aivan varma tulivatko oireet asunnosta vai olisivatko tulleet joka tapauksessa. Ihmiskoe on joka tapauksessa syytä vielä toistaa.


Vasemmalla ylhäällä näkymä parvekkeen suunnasta keittiöön
ja alhaalla taas toisinpäin. Avaraa on.
Oikealla ylhäällä makuuhuone,
alhaalla näkymä makuuhuoneesta keittiöön.
Alhaalla keskellä - yllätys yllätys - kylppäri. 


Kävimme vielä eilen illalla paikanpäällä pähkäilemässä yhden erittäin pahasti altistuneen ystäväni kanssa. Tutkailimme ilmanvaihdon ja totesimme, että suodattimet pitäisi jo nyt vaihtaa. Ehdotan, että se tehtäisiin ennen syyslomaamme, ja ilmastointi säädettäisiin asumis- eikä tyhjilläänolotilaan hyvissä ajoin ennen kun yövymme siellä uudelleen. Lisäksi haluan puunata itse kaiken rakennuspölyn pois, joten näin olisimme tehneet kaiken mahdollisen ja sitten voisimme testata tuleeko oireita. Kuten eilen kerroin, pankinjohtaja on hyvin joustava ja ymmärtäväinen, joten luulen, että tämä onnistuu. Onnistuisiko muuten isossa kaupungissa ison pankin johtajan kanssa? Onpahan sitten katsottu loppuun saakka tämäkin kortti!

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Pupu pahvilaatikossa

Voi hyvää päivää! Vielä ette saa raporttia yöpymisestä Mahdollisessa Majassa vaan ajastetun postauksen miten harvinaislaatuisen vapaani eilen käytin (EDIT: raportti on kuin onkin postauksen alalaidassa). Sen kerran kun kuopus on pitkän viikonlopun isällään ja esikoinenkin on määrä olla koko viikonlopun poissa kotoa (ensin kaverilla ja sitten mummilla) joudun minä huolehtimaan apaattisesta pupusta. Kyllä, luit oikein. Pistin merkille heti herättyäni lauantaina, että Lurk ki oli jotenkin kovin vaisu. Ruokakaan ei maistunut. Tarkkailin tilannetta pitkin aamupäivää, mutta kun otus vaan loikoili tavanomaisen touhotuksen sijaan, menin tutkimaan lähemmin. Kani, joka normaalisti panee varsin ärhäkästi hanttiin kun sitä nostetaan syliin, köllötti kaikessa rauhassa selällään sylissäni kun tarkastelin sitä. Ei hyvä! Soittelin eläinlääkärille ja sain ohjeita, mutta heillä oli jo koko päivä täynnä. Toiseen paikkaan sain ajan ja poimin esikoisen kaveriltaan kyytiin ja ajelimme lähikaupunkiin.


Lurk ki aika paljon pienempänä



Eläinlääkärillä Lurk ki jo käyttäytyi normaalimmin, eikä mitään selkeää vikaa ollut havaittavissa. Saimme antibioottikuurin ja ohjeen tarkkailla kaveria edelleen. Jätin esikoisen mummille ja ajelin pupu pahvilaatikossa takaisin kotiin. Olisin minä ehkä keksinyt muutakin tekemistä vapaalleni, mutta aina ei voi valita. Lemmikeistä on vastuu kannettava yhtä lailla kuin lapsistakin. Illalla Lurk ki vaikutti jo sen verran normaalilta että uskalsin lähteä yöpymään toisaalle. Pakkasin mukaan taittopatjan ja muutkin yöpymistarpeet. Lisäksi minulla oli huonekalujemme mitat ja maalarinteippiä. Aikomus oli hahmotella konkreettisemmin, miten tavaramme asuntoon asettuisivat mikäli muutto toteutuisi. Siitä miten kävi, kuulette heti kun kotiudun. Ajattelin editoida tähän postaukseen kuulumiset tuoreeltaan!

***

Tuota, minä olisin ehkä kasvattanut nenän suorilta oikealle paikalle?!?

***

EDIT: Tulin juuri kotiin suoritettuani suuren ihmiskokeen. Nukuin siis yön yli kaksiossa, jota pankinjohtaja minulle kovasti koittaa kaupata. Taitaa tämänkin asunto jäädä haaveeksi, vaikka ihan varma en oireista nyt ole. Tarkoittaa siis sitä, että kämppä oli puhtaampi kuin moni muu taikka sitten minua ärsyttivät vaan uusien materiaalien VOC-päästöt. Täytyy vielä illalla käydä esikoisen kanssa haistelemassa ja on minulla mahdollisuus yöpyä siellä toistamiseenkin. Kuten sanottu, pankinjohtaja haluaa ilmeisen kiivaasti asunnosta eroon, hän on kovin joustava ja ymmärtäväinen. Tarjosi jopa sitä ensin meille vuokralle, jollen uskalla oireiden pelossa heti sitoutua ostamaan. Kerroin, etten voi ottaa sitäkään riskiä ja päästää irti tästä nykyisestä, joka on siis tällä haavaa ainoa tietämäni asunto paikkakunnallamme jossa en saa oireita. Hän ehdotti parin-kolmen viikon ilmaista koeasumista. Voi olla, että katson tämän nyt ihan loppuun asti vaikka olo epäilyttääkin. Syysloma on tulossa ja silloin voisimme esikoisen kanssa majailla puoliksi tuolla ja puoliksi kotona. Kuopuksen ei tarvitsisi vielä tietää kokeiluistamme mitään. Tämä tarina saa todennäköisesti vielä vähän jatkoa, vaikka aika varma jo olenkin...

lauantai 28. syyskuuta 2013

Yökylässä

En oikein tiedä mitä ajatella! Pankinjohtaja soitti minulle tässä viikolla ja tyrkytti asuntoa. Olen käynyt näytössä ja todennut pohjan hyväksi, mutta epäilen, etten siellä pystyisi asumaan. Sain mahdollisuuden yöpyä kämpässä, menen sinne tänään illalla taittopatjan, viinin ja kertakäyttömukin kanssa. Otan mukaan päiväkirjani ja listaan hyvät ja huonot puolet. Se, olenko aamulla tukossa, ratkaisee tietysti eniten, mutta arvatkaas mitä? Olen sellainen hötky, että jo vähän innostuinkin asiasta. 

Niitä miinuksia ja plussia:

talo on vähän liian keskustassa ------------------- nooh, pääsisin ainakin autosta eroon  
omaa pihaplänttiä ei ole -------------------------------- parveke olisi, iltapäiväaurinkoon
oma sauna puuttuu ----------------------------- taloyhtiössä kuitenkin on sauna

Olen etsinyt asuntoa nyt kaksi vuotta ja käynyt valehtelematta 20-30 näyttöä. Täällä 4000 asukkaan kylällä katsomatta on keskustasta enää kolme taloyhtiötä, jotka on rakennettu 70-80 -luvuilla. Aika epätodennäköistä on, että joku niistä, toki saunallisista ja pihallisista natsaisi JA pohja olisi sellainen, että mahtuisimme sinne kolmisin. Onko minulla varaa nirsoilla jos löydän sellaisen, jossa voisin hengittää? 


Tähän 59 m2 mahtuisimme:
olohuoneen voi jakaa sohvalla (harmaa pötkö) niin,
että kuopus saisi "oman huoneen",
esikoinen pääsisi makkariin.
Tv-taso (punainen) ja pöytä (ruskea) mahtuisivat myös.


Lisäksi pankinjohtaja haluaa ilmeisen epätoivoisesti päästä asunnoista eroon, koska näissä ei vaadita omaa rahoitusosuutta taikka ulkopuolista takaajaa. Asunnot ovat siis vasta remontoituja ja myydään "uutta vastaavina" joten itse asunto käy paikallispankillemme takauksesta. Mihin muuhun kohteeseen saisin yhtä hyvät edut? No, tätä täytyy todellakin pähkäillä tarkemmin vasta sitten, kun olen nukkunut yön yli. Jännittävää!

***

Minua aina naurattaa kun näen televisiosta mainoksen jossa tilataan SM-liiga kotiin. Pitäisikö kokeilla, sillä konstilla ainakin saisi vissiin sen jonon aikaiseksi?

perjantai 27. syyskuuta 2013

Pehmeät aivot kovassa käytössä

Onneksi kohta on viikonloppu ja voi pistää pillit vähäksi aikaa pussiin. Tämä viikko - tai tarkalleen ottaen varmaan viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet aika hurjia. Koulutusta, ajokilometrejä vaikka kuinka paljon, erikoisjärjestelyjä kuopuksen hoidon suhteen, uuden järjestelmän opiskelua; toisin sanoen pehmeät aivot kovassa käytössä. Tästä kaikesta vielä olisin selvinnyt, mutta mutta... Ylityötunteja on tullut lyhennetystä työajastani johtuen vaikka ja kuinka. Niinpä lähdin selvittämään asiaa esimieheni kanssa. Keskenhän se jäi. Sain ristiriitaisia vastauksia, me jotenkin vain ajauduimme puhumaan toistemme ohi. En millään jaksanut setviä ja varmistella loppuun asti. Oli kysyttävä henkilöstöpäälliköltä voinko työtehtävieni niin vaatiessa määritellä miten kullakin viikolla ne 25 tuntiani teen ja minkälaisella aikavälillä koitan saada summan nollille niin ylitöiden kuin miinustenkin suhteen. Asiathan selvisivät heti kun vaan niitä käydään läpi oikean ihmisen kanssa. 

Mutta esimiehen kanssa käydyn palaverin ansiosta saimme vielä työajan seurannan ristiksemme koko sakki. Tähän asti meillä ei sitä ole ollut. Esimiehemme ei tätä edes tiennyt - jepjep, kertoo paljon siitä, miten asiat täällä hoituvat. Onneksi työpisteessämme hommat pelaavat, vaikka tämä järjestelmänvaihdos on ollut raskas ponnistus. Koitan parhaani mukaan huolehtia kokonaisuudesta, informoida ja tsempata omia alaisiani, olla itse tukena ja hyvä esimies, hoitaa työni, oppia uutta vaikka aivot savuavat ja olen todellakin venynyt ylipitkiin päiviin. Kuka tukee minua? Se ajatus, yksinäisyyden tunne, iski taas esimieheni kanssa jutellessamme kuin leka päähän. Vasta koin jääneeni altistusasiassa yksin, nyt muutenkin. Koko keskiviikkoilta meni asiaa käsitellessä, täytyy varmaan itkeä sitten työpsykologille, romahtaa vaikkapa siellä. Torstai-ilta meni muuten vaan koomassa, päivä oli järkyttävän pitkä: ensin kolmen tunnin ohjausryhmän kokous, sitten saman verran koulutusta ja päälle päätteeksi vielä toimialaesittely lautakunnalle. Phuuuh! Mutta nyt helpottaa, varmaan.





***

Vesiasiat onneksi kääntyivät parhain päin, nyt vesijohtovettä voi taas juoda jos pystyy, sitä kloorataan edelleen aika reippaalla kädellä. Mutta arvatkaapa mitä sain vastaukseksi isännöitsijältä kun kyselin milloin huhti-toukokuisen vesikatkomme korvausasioita käsitellään?

Hallitus on asian käsitellyt. Vuokrahyvityksen määrä on sovittu, mutta nyt kyllä asia jäänyt johonkin. Toki yhtiön taloudellinen tilannekaan ei ole antanut varmasti myöntä. Minäpä selvitän. 

Tulkitsisiko joku tuon minulle?

torstai 26. syyskuuta 2013

Maailmassa monta...

...on ihmeellistä asiaa.

Tutustuin oikein ajan kanssa kokoomusnuorten kohua herättäneeseen tavoiteohjelmaan. Syynä oli esikoisen (ja minun) saama elämänkatsomustiedon läksy: meidän oli määrä keskustella ohjelmasta, kun pari edellistä tuntia on esikoisella jäänyt sairastelun vuoksi käymättä ja muutkin ryhmäläiset ovat sitä käsitelleet. Ihan ensin täytyy sanoa, että nostan hattua tälle opettajalle. On ajassa kiinni, todella seuraa nuoria kiinnostavia aiheita ja sitten vielä valitsee näitä vähän haastavampiakin. Aika laihaksi kuitenkin jäi keskustelumme anti, koitin kysellä, pyytää perusteita, motivoida. Ei. Sitten keksin, että kaivaisi sieltä edes yhden argumentin josta on samaa mieltä ja yhden, josta on eri mieltä ja mietisi näille perustelut. Pääsimme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen siitä, että läksyt vissiin tulivat suoritetuksi. Niin, sanoinko jo, että arvostan yläasteen opettajia?  Ei perhana minusta olisi siihen, hermo menisi, koska tuo oma on varmasti sieltä fiksuimmasta päästä ja silti oli palaa käämit.

Minä itse olin suunnilleen yhdestä asiasta samaa mieltä kokoomusnuorten kanssa: vanhemmuuden kustannukset jaettava tasaisesti molempien vanhempien työnantajien kesken. 




Hesarin pääkirjoitus taas oli aiheeltaan ihan hyvä (veronkierto ulkomaisten tilien avulla) mutta aikuisten oikeasti, kuka piru kirjoittaa, että "Ehrnroothin väite kuulostaa uskottavuusvajeiselta"??? Miten olisi vanha kunnon epäuskottava? Uskottavuusvajeinen, jeesus sentään! Olisin melkein laittanut palautetta mutta arvatkaapa oliko tuota allekirjoitettu? Pääkirjoitustoimittajia on yhteensä viisi, joten tämä olkoon heille kollektiivisesti. Grrr!


Molemmat kuvat täältä.  © Pertti Jarla

Entäpä sitten tämä: Matti Nykänen, suomalainen suurmies. Rinnastetaan meidän Matti Mannerheimiin ja Kekkoseen. Eräänlaisena perusteena vaikkapa se, että, että Matistä voidaan kirjoittaa lööpeissä vain etunimellä. Voisiko se kuitenkin johtua pikemminkin kyseenalaisesta lööppijulkisuudesta kuin absoluuttisesta suuruudesta? Oi voi, jotenkin ei äkkiä harmita yhtään, että paperilehdet jäivät eron myötä tilaamatta. Mutta sarjakuvia on ikävä.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Kaksi altistunutta

Minulla oli viime perjantaina työterveydessä palaveri, jossa mietimme työuraani ja tulevaisuuttani. Aika karua. Pohdiskelimme udelleenkouluttautumisvaihtoehtoja, mutta kun minä en todennäköisesti sen paremmin muuallakaan voisi, on sekin vähän niin ja näin. Kotona tehtävä työ olisi ok, mutta vaikea on yritystä perustaa kun ei ole taitoja taikka liikeideaa. Kirjoittamisesta työterveyshoitaja kyseli, että tulisikohan siitä ammattia. Nauroin hänet hiljaiseksi. Ensinäkin toimittajien työtilanne on kaoottinen, lehtien levikit laskee ja freelancerien leipä on murusina maailmalla. Minä jos kuka tiedän. Ei todellakaan kannata kouluttautua puutteellisin taidoin alalle joka ei ole minua varten, ja jolla hyvätkään eivät työllisty. On minulla vanhastaan toimitusharjoittelijan pätevyys, mutta siksi sen jätin, koska homma ei todellakaan ole minua varten. Kirjailijaksi en halua ja kuka sillä nyt Suomessa itsensä elättää? Kaiken lisäksi en ole lainkaan yrittäjähenkinem ihminen. Minua kauhistuttaa se epävarmuus, tarvitsen sännöllisen, varman toimeentulon. Äh ja pöh!


Vähän onnea ja
toimeentuloa,
kiitos!


Paljon muutakin siellä tapahtui, josta en nyt juurta jaksaen aio raportoida, mutta lopputulema oli se, että käyn taas työpsykologilla juttelemassa ja olemme taas "välilöissä" työterveyshoitajan kanssa ja saan ehkä tukea sieltä jatkossa. Sain jopa anteeksipyynnön kun kerroin, että tunsin itseni kustannuseräksi viime palaverissa. Esimieheni ja tekninen johtaja puolestaan saivat täyslaidallisen ja totesimme, että tilanne ei heidän osaltaan ikävä kyllä tule muuttumaan. Näillä siis mennään minun tilanteessani. Esikoisen koululla palaveerasin myös viime viikolla. Luulen, että tein oikein, kun kerroin ihan aluksi, että en pyydä enkä vaadi mitään toimenpiteitä sisäilman parantamiseksi. Kukaan ei ollut tämän jälkeen varpaillaan eikä vastahankaan. Tiedostan nyt hyvin, että täysin puhtaan ympäristön luominen, sellaisen jossa voimme olla oireettomia, saattaa olla utopia. Meidän molempien kohdalla. Pyysinkin siis apua ja yhteistyötä opettajilta, että saisimme tämän viimeisen luokan kunnialla suoritetuksi poissaoloista huolimatta. 

Palaverissa oli mukana fiksu opo, joka ajatteli asiaa nuoren kannalta ja terveydenhoitaja, joka myös otti asian toisissaan, vaikka esitti muutaman tyhmän kysymyksen. Minä olen jo tottunut, että joudun "opettamaan" terveydenhoitoalan henkilöstöä, niin hullulta kun se kuulostaakin. Ainoa, joka suhtautui asiaan nihkeästi oli lapseton luokanohjaaja. Hän otti puheeksi esikoisen asenteen koulua kohtaan. Kerroin, omasta mielestäni asiallisesti mutta jämäkästi, että olen milloin tahansa valmis sellaiseen palaveriin, jossa tätä asiaa käsitellään mikäli sen tarpeelliseksi katsovat, mutta että nyt on toinen aihe. (Mielessäni mietin, että totta v*tussa minullakin olisi asenneongelma, jos olisin 15-vuotias ja minulle tulisi fyysisesti huono olo koulussa. Lisäksi tiedän, että esikoinen todellakin on sieltä kilteimmästä päästä, joten aika monta palaveria saisivat minun nähdäkseni pitää ennen kun meidän vuoro tulisi.) Otin puheeksi myös Opetushallituksen ohjeistuksen näyttääkseni, että olen selvillä oikeuksistamme. Asia tästä taitaa edetäkin. Katsotaan! 

***

Mutta ihmeitäkin tapahtuu: kuopuksen isä suostui heittämällä  ehdottamaani elatustuen nostoon JA siihen, että hän maksaa myös pojan iltapäiväkerhon jahka sinne menee. Juhuu!

tiistai 24. syyskuuta 2013

Vanhaa suolaa

Kuten kerroin, koulutukset uuden järjestelmän tiimoilta jatkuvat. Eilen kävimme lähikaupungissa taas taivastelemassa uusia hienoja ominaisuuksia, joiden salat varmasti aukenevat sitten ihan kokonaan, kun pääsemme tosi toimiin. Koulutus oli kiinnostava, tosin ei niinkään aiheensa puolesta. Toisena opettajana nimittäin toimi edellisen työpaikkani atk-tukihenkilö. En tiedä olenko teille kertonut, että minulla on jonkin sortin perversio atk-tukihenkilöihin. Ainakin parilla aiemmalla työmaallani olen paljonkin tukea hakenut ja saanut. Tämän kyseisen kouluttajaherran suhteen outo taipumukseni ilmeni melko estottomana flirttinä ja toisinaan - kuten vaikkapa pikkujouluissa - mentiin vähän pidemmällekin. Niinpä vanhoja muistellen sonnustauduin antavaan kaula-aukkoon ja kurvasin koulutukseen. 

Olipa mukava huomata, että edelleen taittuu pieni flirtti. Olen myös ollut horroksessa jo niin pitkään, että ajattelin sen olevan pysyvä olotila, mutta ei onneksi. Oikeanlaisen tyypin oikeanlainen tuoksu saa näemmä edelleen vatsani kääntymään ympäri - ja nimenomaan siinä positiivisessa mielessä. Ehkä minulla on vielä toivoa (mutta ei tämän ihmisen suhteen, on tukevasti naimisissa). Päivä oli muutenkin hauska, arvelimme kollegan kanssa ansainneemme lounaan ulkona ja on kyllä aina ilo syödä rauhassa (lue ilman lapsia) ja jonkun muun tekemää ruokaa. Mahat pullollaan palasimme sitten kotiin. Ilta oli harvinaisen dynaaminen ja todella huokasin helpotuksesta, kun sain kuopuksen petiin ja pääsin oman kirjani pariin. Taitaa äitin väsymys näkyä lasten levottomuutena ja tarvitsevuutena.... Tämän viikonlopun vapaa tulee todella taas tarpeeseen.


Taitaa olla se sarjakuvakerho oikea paikka tälle pienelle pojalle!


***

Maanantai-aamu alkoi kuitenkin aika auvoisissa merkeissä. Harvinaisen hiljainen ja heräilemässä ollut kuopus kurtisti kulmiaan aamupalapöydässä ja totesi sitten: "Melkein kaikilla mun luokkakavereilla on tosi ärhäkkä äiti." Mitä sä tarkoitat ärhäkällä? kysyin. "Semmoinen komentelevainen." Onko Sakarilla*? "On." Entä Valtterilla*? "On." No oonko mä? "Et, eikä iskä." Olipa vapauttavaa kuulla!

*Sakarin ja Valtterin nimet muutettu.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Eukon patenttilääke

Lauantain markettimatkalta palatessamme poikkesimme kunnan vedenjakelupisteelle. Se sijaitsee lähikaupunkia lähimmässä kylässämme, jonne tulee sieltä myös vesijohdot. Me täällä keskustassa saamme nauttia ihan kunnan omasta vedestä, josta siis tällä hetkellä on annettu keittokehotus. Tai siis annettin kaksi viikkoa sitten, joten raahaamme kaiken juomiseen ja ruoanlaittoon käytettävän veden joko tuolta 10 km:n päästä puhtaan veden jakelupisteestä, ostamme sen kaupasta tai keitämme bakteeripitoista vahvasti kloorattua vettä 5-10 minuuttia ja käytämme sitä sitten. Pesemiseen vettä voi tällä kertaa käyttää, toisin oli keväällä, kun meillä oli se taloyhtiökohtainen vedenjakelukatastrofi.

Tiedättekö, mietin juuri, että ehkä minulla on jotenkin sairaalloisen positiivinen asenne. Yllätin nimittäin itseni ajattelemasta, että tämänkertainen vedenkeittokehotus ja sen pitkittyminen on tavallaan hyvä asia: tuon keväisen vesikatkomme korvausasiaa ei edelleenkään ole käsitelty (lähetin juuri uuden tiedustelun mahdollisesta päivämäärästä) ja asuntoyhtiön hallituksessa istuu pääosin paikkakuntalaisia. Ehkä tämä koko kunnan vesitilanne antaa sitä tarvittavaa perspektiiviä heillekin miettiä minkälaista lapsiperheen on olla kokonaan ilman vettä reilusti yli kuukausi.




Arki alkaa, ja tästäkin viikosta näyttäisi tulevan aikamoinen rutistus. Jos kaikki menee putkeen, saatamme saada uuden järjestelmän ihan oikeasti testattavaksi loppuviikosta. Se olisi toivottavaa, koska jo 1.10. harjoittelemmekin sitten elävässä elämässä eli asiakkaiden kanssa. Voisi olla hyvä kerrata näiden parin viikon aikana saamiamme oppeja ihan oikeasti mutta vielä ilman yleisöä. Elämme jännittäviä aikoja. Mutta sitä ennen tosiaan vielä kolme koulutuspäivää lähikaupungissa, yksi ohjausryhmän kokous ja yksi toimialaesittely tehtävänä ja esitettävänä lautakunnan kokouksessa. Taitaa taas lyhennetyn työajan tunnit venyä tällä viikolla lähemmäs sitä normaalia viikkotyöaikaa.

***

Otsikko napattu Kirsi Kunnakselta:

Olipa kerran eukko,
   joka aina joi vettä.
Hän aamuin joi vettä
   ja joi illoin vettä
ja alinomaan hoki että
   vettä vettä vettä vettä vettä.

Jos ketä tauti vaivas,
   niin eukko huus: Oi taivas!
Nyt joutuin juo vettä,
   oi juo joutuin vettä!
Ja koko ajan hoki että
   vettä vettä vettä vettä vettä.

Sairasti kerran eukko
   eikä tahtonut vettä.
Hän huusi: Hui vettä!
   En juo koskaan vettä.
Ja uskokaa tai älkää, että
   ilman vettä vettä vettä vettä
parani se eukko.

Se oli MERKILLISTÄ
   varsinkin ämpäristä.



sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Hengissä ostoshelvetistä ja muita kokemuksia

Meillä on ollut todella leppoisa viikonloppu. Perjantaina tuli ystävä istuskelemaan iltaa, esikoinen vuokrasi leffan ja kuopus - no, se meni varhain nukkumaan. Oli ihanaa purkaa viikon mietteet ja paineetkin viinilasin äärellä. Parasta oli, että pääsin silti ajoissa sänkyyn ja lauantaina heräsin virkeänä. Se oli onni, koska piti lähteä lähikaupunkiin markettiin, kun kumpaiseltakin pojalta puuttui välikausitakki. En ylipäätään ole mikään shoppailun ystävä, saati, että sitä pitää tehdä lauantain ruuhkassa kahden kersan kanssa, mutta pakko mikä pakko. Tuo sää kun näyttää nyt kääntyneen syksyiseksi. Selvisimme kuitenkin hengissä ja ilman riitoja joten katsoin, että olimme ansainneet pizzat. Nautimme ne yhdessä äitini ja hänen miesystävänsä kanssa.

Jälkiruoan söimme kotona: esikoinen oli jo perjantaina innostunut tekemään Wanhanajan vaniljajäätelöä ja kaupungista kotiuduttuamme minä leivoin sen seuraksi vielä puolukkapiirakan. Vei muuten kielen mennessään tuo kotitekoinen herkku, vaikken jäätelöihminen yleensä olekaan. Pari ystävääkin piti kutsua kahville moista mahtavuutta maistamaan. Sitten olikin vuorossa sauna ja Avara luonto, kuten tavallista. Tällä kertaa oli pakko vähän aikaistaa saunaa, koska ennen Avaraa luontoa tuli ohjelma murmeleista, jotka ovat koko perheemme suuria suosikkeja. Onpa minua joskus murmeliksi tituleerattukin ja epäilemättä se olisi vastaukseni kysymykseen "jos olisit eläin mikä eläin olisit".


Melkein jo syöty



Illalla aloitin kirjaa, josta tiesin jo kannen ja takatekstin perustella, että tulen rakastamaan sitä: Kathleen MacMahon, Näin se päättyy. Käykö teille koskaan niin, että jo kantta silmäillessä tulee hyvin vahva tunne siitä, että tämä kirja minun pitää lukea? Ja sitten kun vielä vilkaisee kuvailun takakannesta, nyökkäilee entistä vakuuttuneempana? Minulle käy usein ja yleensä osun oikeaan. Mutta nyt minulla on ongelma. Sen nimi on suomentaja. Vasta sivulle 23 päästyäni olen ärtynyt jo kaksi kertaa. Kutsukaa niuhoksi, mutta minun mielestäni ei sanota että "hänen selkäpiitään puistatti" (vaan karmi) ja pakovesi lienee laskuvesi. Gnjääh, kielipoliisi täällä. Saa nähdä miten jatkossa sujuu, mutta en minä periksi aio antaa.

lauantai 21. syyskuuta 2013

32 asiaa

Kiki läiskäisi haasteella. Tätä oli kiva tehdä, kun jätti huomiotta sen, että haaste on kuulemma kiertänyt muotiblogeissa. Noooh, kukin tyylillään, kuten sanotaan. 


Kuvissa näkyvät vain alleviivatut asiat listalta




Laukku - aika monta värikästä, kuten kuvasta näkyy. Mutta ei yhtään Vuittonia taikka Burberryä.

Lompakko - ostettu Kreikasta ja rakastan sitä. Rahaa siellä on liian vähän.

Aurinkolasit - kolme vuotta sitten hankitut, vahvuuksilla, ensimmäiset ikinä.

Korut - komean kokoelmani olen ennenkin esitellyt, mutta nappasin siitä taas kuvan.

Tv - lähinnä lasten käytössä meillä. Minä luen ja surffaan.

Kännykkä - vanha liukuNokia. Seuraavaksi ostan senioripuhelimen.

Kengät - Kuvassa El Naturalista -rivistöni niiltä ajoilta, kun vielä oli varaa. Onneksi olen ostanut enimmäkseen hyvälaatuisia ja kestäviä kenkiä!

Tennarit - omistin joskus kauan sitten. Voisin ottaa Marimekko X  Converse -sellaiset jos joku välttämättä tyrkyttäisi...

Farkut - kahdet. Yhdet mustat, 4€ kirpputorilta ja yhdet siniset bootcutit, joita rakastan. (Tämän lähemmäs muotiblogeja en pääse, en sitten millään.)

mp3 - pms?

Tietokone - punainen miniläppäri, joka on palvellut minua moitteettomasti koko blogiurani ajan.

Meikit - niitä on vähän ja ne ovat luomua, mutta ihan parasta on rakas Naisten päivä -meikkipussini.

Kasvovoide - mikä se on?

Deodorantti - tein sitä epäilyttävää kookosmömmöä toisenkin satsin. Toimii minulla edelleen.

Hammastahna - Pepsodent. Pienillä lapsilla Urtekramin hörhöhammastahna.

Sampoo/hoitoaine ja Saippua - käytän äärettömän harvoin muuta paitsi suihkusaippuaa. Ole Hyvän aloe vera-ksylitoli-suihkugeeli. Kuvassa myös saman sarjan sampoo ja hoitoaine.

Tuoksu - L'Occitane The Vert, Green Tea.

Mineraalivesi - miten fiini nimi, minä juon hiilihapotettua lähdevettä tai vichyä.

Viini - hyvä luomupunaviini reilusti yli puolet vuodesta. Kesällä valkkari ja rose.

Drinkki - hyvin harvoin. Kuvassa oma versioni Moskovan muulista: 2 cl votkaa, puolikkaan limen mehu ja Spritea päälle.

Leipä - minä syön äärettömän vähän leipää. Kyse ei ole karppaamisesta tai sen jälkimainingeista. Aamulla en vaan voi syödä mitään kiinteää, välipalaksi otan mieluummin vaikkapa hedelmää ja ruoan kanssa en jaksa.

Ruoka - kasvisruoka ja mitä enemmän juustoa sitä parempi.

Jäätelö - hyvin harvoin.

Karkit - salmiakki ja suklaa.

Lakanat - Gudrun Sjödenin ekopuuvillaiset. Kelpaa hylkeenkin kölliä. Tarkkasilmäisimmät bongaavat sen kuvasta...

Kampaaja - luottokampaajani on kolmas paikkakunnallamme kokeilemani parturi-kampaaja ja hän on Se Oikea. Tekee itseään tarpeettomaksi kun on niin hyvä, että tarvitsee vierailla siellä varsin harvoin.

Alusvaatteet - ystäväni raahasi minun väkisin liivikaupaan ja kailotti myyjälle, että myy tälle vähintään kahdet, kun se edelleen käyttää imetysliivejä ja poika on jo neljä. On minulla siis nyt mm. hienot balconettet mutta ne on enimmäkseen kaapissa. Päällä on ostos-tv:stä (!) tilatut mukavat sloggikopiot. Niin, ja käytän minä alushousujakin.

Päivälehti - netistä useampikin ja sapettaa, kun nämä muuttuvat maksullisiksi.

Lehti - kierrätetään ystävien kesken, kun joku erehtyy tilaamaan jonkun pienen pätkän puhelinmyyjältä tai hyvän tilaajalahjan toivossa.

Sänky - on. Nukkumista varten, tätä nykyä.

T-paita - en käytä t-paitoja. 3/4 -hihaiset käy, samoin hihattomat topit (rannalla ja ulkomailla, ei normaalioloissa) mutta ei koskaan t-paitaa.


***

Nollis, nappaa jos nappaa, ilman kuvia, ja muut myös. 

perjantai 20. syyskuuta 2013

...toisinaan sitten taas ei!

Sitten muistan taas, mitkä kaikki asiat meillä on hyvin.

Minulla on ihania ystäviä. Yksi heistä, itsekin pahasti altistunut, tuli toissa päivänä ex tempore -vierailulle. Ainoa ihminen, joka tätä tilannetta ihan oikeasti ymmärtää on toinen altistunut. Siksi tällaiset kontaktit ovat äärettömän tärkeitä, vaikka emme ihan hirveästi koko aikaa ole tekemisissä. Mutta sitten kun on tiukka paikka, maailma murjoo, tietään kenelle soittaa.

Toistaiseksi ainakin vielä teen unelmieni työtä.

Olen - kuitenkin - kivuton ja "terve" suurimman osan aikaa.

Pojat ovat tasapainoisia ja ihania. Älykkäitä, hauskoja, hyvää seuraa, helppojakin. Ihan parhaita. Kuopus vasta tyhjentäessään astianpesukoneen aterinkoria: "äiti näiden kotitöiden tekeminen tuntuu aika mukavalta!" Nyt pitää takoa kun rauta on kuumaa...

Elän monessa suhteessa omannäköistä elämää.

Koti on - luojan kiitos - puhdas ja terve. Phuuuh!

Ja vähälläkin pärjää.




***

Niin, ja asenne on positiivinen, yleensä.

Sekin auttaa, että on viikonloppu tulossa! Mukavaa sellaista itse kullekin!

torstai 19. syyskuuta 2013

Joskus tekis...

Olisi mukavaa, jos koulutuksessa pää toimisi eikä jumittaisi huonon sisäilman vuoksi. 

Joskus naisten lehtien kaunis koti -esittelyitä lukiessa harmittaa. Saankohan minä koskaan omaa kotia?

Välillä haluaisin, että perheemme ongelmat olisivat normaaleja, ratkottavissa, eivätkä tällaisia möhkälemäisiä, joka suuntaan rönsyileviä, niitä, jotka pitää vaan hyväksyä eikä voi tehdä mitään niiden poistamiseksi.

Toisinaan jopa kadehdin niitä perheitä, joissa teinien ongelmat ovat "tavallisia" teinien ongelmia, ei sisäilmasellaisia. Tai huolia tulevaisuudesta: löytyykö mieleiseltä alalta riittävän puhdasta opiskelupaikkaa? Entä työpaikkaa?

Joskus tulee pelänneeksi kuopuksenkin puolesta. Entäs jos hänkin altistuu?

Ittestä ei oo niin väliä juu, mutta toisinaan sitä miettii omaakin tulevaisuuttaan. Mitähän tästä tulee? Kestääkö terveys? Kestääkö pää?

Välillä toivoisi voivansa elää normaalia elämää, käydä paikoissa ilman, että rupeaa heikottamaan, ajatus katkeilee ja sitten vielä päälle päätteeksi tulee sairaaksi.

Ylipäätään olisi mukavaa, jos elämä ei olisi niin sairastelukeskeistä. En enää edes muista miltä tuntuu elää elämää niin, ettei tunnustele miltä minusta nyt, täällä, tuntuu. Kutiseeko limakalvot? Huulet? Korvat? Pyörryttääkö? Ahistaako henkeä? Pitääkö lisätä astmalääkitystä, ottaa avaavaa?

Aika ajoin kadehtii ihmisiä, joilla on varaa tehdä mukavia asioita. Ostaa asioita. Herkutella. Niitä, joiden ei tarvitse laskea joka pennosta. Miltähän se tuntuu?

Joskus tekee mieli ottaa tuikku murheeseen. Viikollakin. Useampikin.

Toisinaan mietin asuntoa jossa altistuimme ja olisin valmis vähintään haistattelemaan, välillä paljon enemmänkin silloiselle vuokraisännällemme - jonka muuten joka kerta kohtaan näissä sisäilmapalavereissamme, olihan asunto kunnan vuokra-asunto. Samoin isännöitsijälle, joka on isännöitsijämme myös tässä talossa. Hyvin hoiditte hommanne!

Ihan vähän joskus haluaisi, että olisi joku joka pitäisi kiinni, olisi tukena ja sanoisi, että olen tässä, tuli mitä tuli.






...mieli sanoa, että tuntuu ihan perkeleen epäreilulta!

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Aika haipakkaa!

Maanantaina meillä oli seitsemän tunnin koulutus josta jo kerroinkin. Eilen oli välipäivä koulutuksissa ja hyvä niin: oli tehtävä ensi vuoden talousarvioesitys ja järjesteltävä työmaalla vähän paikkoja, että siivoojat pääsevät - jälleen kerran - tekemään tehoputsauksen. He taatusti rakastavat minua palavasti! Iltapäivän kutveessa oli palaveri esikoisen opettajan, terveydenhoitajan ja opon kanssa liittyen hänen sisäilmaoireisiinsa koulussa. Tästä kerron myöhemmin lisää. Tänään on koulutusta lähikaupungissa 8-12 ja oli siksi herättävä kukonlaulun aikaan. Vein kuopuksen naapuriin, ja he heittävät hänet kouluun. Iltapäivällä kuopus kulkee samojen lasten peesissä ja ovat jonkin aikaa keskenään heillä, koska minulla on yksi johtoryhmän kokous budjettiasioista ja haluan ehdottomasti olla siellä paikalla ettei päätöksiä jyrätä minua kuulematta. Näinkin on tapahtunut...

Torstaina pidämme kollegan kanssa kehityskeskustelun ja ajelemme sitten taas koulutukseen. Illalla on vielä esikoisen saksan ryhmän vanhempainilta liittyen leirikouluun, joka suuntautuu Berliiniin lokakuun alussa. Mutta torstai on hyvä päivä tehdä ja kokoustaa, kun kuopus on isällään eikä tarvitse miettiä erikoisjärjestelyjä hänelle. Perjantaina onkin sitten minun työterveyspalaveri, jossa mietimme yksilöllistä kuntoutussuunnitelmaa. Tästä kuulette yhdessä esikoisen koulupalaverin kanssa jahka molemmat on käyty ja käsitelty. Mutta luulen, että otan ylityötunnit pois perjantaina ja oleilen sitten lopun aamupäivää rauhassa kotona ennen kuopuksen koulun loppumista. Joskushan sitä ihmisen pitää levätä, vai kuinka?




Tuo kuva koittaa mallata sitä miten huono koppi me Lur kille ostettiin: siitä lähtee väriä. Kuvat vasemmalla ennen ja jälkeen hionnan. Oikealla siniseksi värjäytyneet pupun tassut. 

Ja miten tämä liittyy mihinkään? 
Vastaus on kanin karvat!


***

Suottehan anteeksi nämä minun levottomat juttuni, mutta selitykseksi yritän tarjota, että juuri nyt tarvitsen kaiken ilon ja piristyksen elämääni. Ja kuopuksen kanssahan sitä riittää. Eilen vessasta kuului kysymys: "ÄITI, miten mun pippelissä voi olla kaninkarvoja?" Ennen kun ehdin nielaista ja vastata, pohdinta jatkui: "Ehkä ne on joutunu mun taskuun ja kun siellä on reikä, sitä kautta pippeliin? Saanko mä poikkeuksellisesti tulla keittiöön housut alhaalla näyttämään?" Arvatkaa, annoinko luvan!?!

tiistai 17. syyskuuta 2013

Konsultteja ja koulutusta

Piiitkä pitkä koulutuspäivä takana ja täytyy sanoa, että on ihan terveellistä välillä joutua pyörtämään sanojaan ja tarkistamaan ajatuksiaan. Kyseessä oli konsulttifirmalta tilattu muutokseen valmennuskoulutus, joka koski kaikkia kollegojamme koko maakunnassa. Porukkaa oli koolla 180 ja päivä kesti yhdeksästä neljään. Arvaatte varmaan ennakkoasenteeni: tulossa on konsulttipuhetta, pahimmassa tapauksessa -jargonia ja sitten vielä joudumme pian näyttelemään pieniä kuvaelmia kuinka kohdata vaativa asiakas. Tappavan tylsä päivä siis tiedossa, melkeinpä ajanhukkaa. Kuinka väärässä olinkaan! Kouluttajat olivat asiantuntevia mutta inhimillisiä, osasivat asiansa ja onnistuivat myös rytmittämään päivän niin, että aika tuntui suorastaan lentävän. Uskon, että koko työyhteisömme sai välineitä muutokseen. Näitä koulutuksia on luvassa aika lailla, täst edes toki ihan itse asiaa ja uuden järjestelmän opiskelua. Jännittävää päästä tosi toimiin!


Minun ikkunani alla kukkii,
vaikka suurin osa muista ruusuista jo tekee marjoja.
Hyvä merkki?!?


Kotikylällä olikin sitten odottamassa hektinen ilta ja tarvitsevat pojat. Tietysti, kun päivä oli ollut pitkä, erityisjärjestelyjä käytetty ja oma takki melko tyhjä. Hyvin silti selvisimme. Ystävä, joka pyynnöstäni haki syötäväksi edellispäivän sienipiirakan jämät, toi tullessaan puolukoita ja esikoinen leipaisi ihanan piirakan. Viemme sitä varmaan tänään maistiaisiksi ystävän perheelle. Oravannahkakauppaa. Ehdimme myös pohdiskella porukalla mikä on tärkeintä elämässä. Kuopus, 7v, oli sitä mieltä, että oma sänky reissun jälkeen on parasta mitä voi olla, mutta sydän on tärkein kun se pitää meidän hengissä. Esikoinen, kohta 15v, totesi, että reissun jälkeen on parasta oma vessa ja tärkeintä noin ylipäänsä on hyvä ruoka. Äitinsä poika! Minusta tärkeintä oli rakkaat ihmiset ja oma, terve koti. 

***

Mietittiin meillä muutakin. Kuopus oppi nyt vasta isänsä luona viikon vaihteessa ajamaan isojen poikien pyörällä ja se on tietysti ihan pop. Kun lukitsimme pyörän illalla, hän kysyi, että "Mihin lukkoja tarvitaan? Eihän kukaan raaski varastaa toisen pyörää!" Oi, missä ihanassa maailmassa hän vielä elää.

Ja iltapalalla: Miltähän oravan pieru haisee? Siinäpä sitä pähkinää purtavaksi...

(Voitteko uskoa, että jäin miettimään asiaa ja  kysyin sitä sitten illalla itseksi entiseltä Jeevesiltä, nykyiseltä Ask.comilta. Vastaukseksi löysin blogin, jossa kerrotaan, että ne ovat näkymättömiä ja haisevat tammenterhoilta. Puolustuksekseni sanottakoon, että sain oireita paikassa, jossa koulutus pidettiin enkä ollut enää ihan terävimmilläni, kun parkkeerasin koneen ääreen.)

maanantai 16. syyskuuta 2013

Räkäkurlu ja 39 kukkasipulia

No niin, aika palata arkeen ja normaaliin elämään. Tulihan tuota tyrskittyäkin, osittain ahdistuksesta, osittain flunssan ansiosta. Ihan täydessä terässä en ole vieläkään, mutta vapaa ja viikonlopun mahtava keli kyllä kummasti kohottivat mielialaa. Ystävä piti minulle seuraa sekä torstai- että perjantai-illan ja oli suureksi avuksi. Tuttua rätkätystäkin alkoi jo perjantaina kuulua. Inhimillinen tekijä, jossa käsiteltiin vanhoillislestadiolaisuutta, naisen roolia ja vaiettua uupumusta, ei naurattanut, mutta herätti paljon ajatuksia. Saimme hyvän keskustelun aikaan mekin. Paikkakunnallamme on tuplasti enemmän suurperheitä koko maan keskiarvoon verrattuna, joten aihe liippaa aika läheltä.


Ensi kevään piristykseksi


Lauantaina keli oli mitä mahtavin, mutta minun nokkani oli niin tukossa ja olo hutera, etten jaksanut lähteä kävelylle vaikka mieli teki. Istuskelin sen sijaan terassilla ja nautin auringosta ja lämmöstä. Ja rauhasta ja hiljaisuudesta. Saunoin itsekseni, lurpin viiniä ja tein selviytymislaskelmia. On näilläkin tuloilla mahdollista selvitä jos oikein säästeliäästi elää. Mutta mihinkään luksukseen ei toden totta ole varaa. Onneksi minulla on ollut ajatus, että köyhän ei kannata ostaa halpaa, ja vaatekaappini pullistelee avioliittoni aikana paremmissa varoissa ostamistani vaatteista, joilla pärjään varmasti seuraavat 5-10 vuotta. Kirpputorit ovat olemassa, ja pojille nyt silloin tällöin joutuu jotain ostamaan, mutta ei sekään kaiken kaikkiaan ihan hirveä kuluerä ole. Eivät onneksi ole merkkivaatteiden perään.

Ruoasta en ole valmis tinkimään, mutta ei meillä hirveitä summia siihen kuussa mene, vaikka luomua suosinkin. Peruspöperöitä ja paljon itse laitettua. Juomapuoli on se, mistä voin ja olen jo alkanutkin tinkiä. Ei tuottane ongemia ja se on sitä luksusta jos mikä. Laskut nyt lankeavat maksuun tein mitä tahansa, netistä, puhelimista ja sähköstä on vaikea luopua. Autokin on oltava, kun matkaa kylälle kuitenkin on sen verran. Vähän törsäsin tilipäivän kunniaksi ja ostin kukkasipuleita. Sunnuntaina jo jaksoin kaivaa ne maahan. Lisäksi kävin metsässä ja löysin kuin löysinkin suppilovahveroita piirakallisen verran. Ei kyllä vielä ollut ollenkaan niin runsasta esiintymää kuin vakipaikassani yleensä. Ja nekin vähät rontit koittivat piilotella, mutta onneksi minä olin ovelampi. Myös kantarellipaikan ratsasin ja sieltäkin, kellastuneiden koivunlehtien seasta onnistuin muutaman vielä löytämään. Minä 1, luonto 0.

Tosin hirvikärpäset (yääääk) sitten meinasivat tasoittaa pelin, mutta keksin sitoa kauppakassina aina auton takapenkillä kulkevan kangaskassin päähäni jälkimmäisessä paikassa. Maailman tyylikkäin ilmestys! Minä väitän, että voitin tämänkin erän tai vähintään tuli tasapeli. Pojatkin kotiutuivat ja leppoisaa oli heidänkin kanssaan. Tänään on lähikaupungissa ensimmäinen koulutus, joka siis liittyy töissä tapahtuvaan järjestelmän vaihtoon. Sen on määrä kestää seitsemän tuntia. Saas nähdä miten akan käy!

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Tilannekatsaus

Olen saanut päätäni kasaan sen verran, että pystyn taas varmaan kirjoittamaan. Synteesi on aika synkkä, mutta se oli pakko tehdä.

Lisäsin astmalääkitystä ja otin kokonaan uuden lääkkeen myös käyttöön. Menen kontrolliin syyslomalla ja juttelen keuhkolääkärini kanssa jatkosta. Hän on onneksi valveutunut myös mitä sisäilmaongelmien aiheuttamiin astmaoireisiin tulee. Aloitin jo neuvottelut kuopuksen isän kanssa elatustuen korottamisesta ja siitä, että hän maksaisi kuopuksen mahdollisen iltapäiväkerhon. Kuopus menee huomenna tutustumaan ip-kerhoon, ja voi aloittaa sen heti kun meistä siltä tuntuu. Tämä on varotoimenpide: jos vointini menee vieläkin huonommaksi, voin lyhyen työpäiväni jälkeen käydä kotona lepäämässä ennen kuin haen kuopuksen. Tai voin vastaavasti jaksaessani tehdä pidempiä päiviä, jolloin voin jättää tarvittaessa vaikkapa yhden päivän kokonaan väliin, jos tunteja on riittämiin plakkarissa. Kunhan tulee viikossa 25 tuntia täyteen. Tätä minun on mahdollista tehdä toisen luokan loppuun saakka eli reilut puolitoista vuotta. Se joko auttaa tai sitten ei. 


Aikamoista zeniläistä asennetta tämä vaatii


Ensi perjantaina on työterveyshoitajan kanssa palaveri, jossa arvioimme työkykyäni ja jatkosuunnitelmia. Käyn kertomassa tämän kaiken hänelle ja sen myös, että olin hyvin pettynyt edelliseen tapaamiseemme. Että tunsin olevani pelkkä kuluerä. Että oletin, että työturvallisuuslaki oikeasti velvoittaisi työnantajaa huolehtimaan, että työolosuhteet ovat terveelliset. Ja että oletin saavani enemmän tukea työterveydestä. Pyydän myös aikaa työpsykologille, minulla on vielä yksi työnantajan kustantama käynti tänä vuonna käyttämättä. Ensi vuonna niitä on taas kolme. Luulen, että tarvitsen nekin alkuvuodesta. Sitten jään vaan odottelemaan mitä tapahtuu.

Pahin skenaario on, että nämäkään tukitoimet eivät auta, enkä pysty enää käymään töissä lainkaan. Mutta sitä minä koitan aktiivisesti olla ajattelematta. Uudelleenkouluttautuminen on vaikeaa, koska ei ole takeita löytäisinkö riittävän puhdasta työpaikkaa sittenkään. Kotoa käsin tehtävä työ olisi vaihtoehto, mutta minä en keksi millään mitä se voisi olla. Tässä ei siis voi paljon muuta kuin toivoa. On sellaisiakin altistuneita, jotka ovat pudonneet kaikkien tukiverkkojen läpi, koska tämä tauti on vielä niin tuntematon. Toivon, että meille ei käy niin. Toivon, että pystyisin tekemään työtä jota rakastan ja pysyisin suht koht kunnossa. Toivon, että jos tipahdamme, joku ottaisi kopin. 

lauantai 14. syyskuuta 2013

Puhekieltä?

Kun on aikansa märehtinyt, voi vähän hihitelläkin. Itse asiassa tarkemmin ottaen hirnua puolihysteerisesti ääneen vaikkapa tälle:



Kuva Hesarin sivuilta. © Pertti Jarla


Koitan tehdä koontia ajatuksistani jahka jaksan. Oikein mukavaa viikonloppua ystäväni. Minä lepään, esikoinen lähtee mummille ja kuopus on jo isällään.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Kolmastoista päivä ja perjantai

Niin on ihmisajatus
kuin savupatsas ikään:
kun se lähtee nousemaan,
niin sitä ei estä mikään.

-Eino Leino






***

Minä koitin olla miettimättä asioita, tulevaisuutta, niitä entäs jos -ajatuksia. Mutta eihän siitä tullut mitään. Sitten koitin ainakin estää ne "miksi meille" -tyyppiset ja katkeruuden. Nyt koetan käsitellä tätä kaikkea niin, että pää pysyisi taas kasassa eikä itkettäisi ihan koko aikaa. Onneksi kuopus on isällään ja minulla sairaslomaa. On aikaa.

torstai 12. syyskuuta 2013

Eniten vituttaa kaikki!

Sairaslomalla loppuviikon. Sisäilmaoireet, flunssa, ahdistus, unettomuus. Mitä vielä?




Vitamiinia naamaan, niin kyllä tämä taas tästä.

***

Huomenna on kolmastoista päivä perjantai. Sekin vielä!

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Altistus, ahdistus, alakulo

Uuh, ei voisi paljon kurjempaa fiilistä olla! Olihan tässä yksi positiivisempi päivä välissä... Työterveyspalaveri oli jotenkin kokonaisuudessaan uuvuttava ja kamala. Lisäksi se oli paikassa jossa - ironista kyllä - saan myös oireita. Heräsin ennen sitä puoli viideltä aamuyöllä ahdistuneena, eikä väsyneenä kyllä ollut hirveän hehkeää osallistua kokoontumiseen, jossa mietittiin avoimesti minun kuulteni mitä kaikki tämä tulee kunnalle maksamaan. Siellä tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että olen minä kyllä ihan yksin tämän asiani kanssa. Ennen sentään työterveyshoitaja ja -lääkäri ovat tuntuneet olevan minun puolellani, mutta nyt jäi todella ahdistunut fiilis jatkon suhteen. Mitä nopeammin tämän yksinäisyydentunteen käsittelen ja hyväksyn, sitä pikemmin pääsen varmaan eteenpäin. Varasimme minulle henkilökohtaisen työkykyneuvotteluajan ja voimme varmasti jatkaa sillä linjalla. Nuo sisäilmapalaverit saavat minun osaltani nyt jäädä tähän.

Näyttää enemmän kuin todennäköiseltä, että koska sisäilmaongelmaan ei tunnu löytyvän syytä taikka ratkaisua, joudun jatkossakin tekemään altistuksen takia lyhennettyä työviikkoa. Minulla on siihen lakisääteinen mahdollisuus vielä reilun puolentoista vuoden ajan, aina kuopuksen toisen kouluvuoden loppuun asti. Te tiedätte, mitä se tarkoittaa minulle taloudellisesti. Kurjaa kituuttamista entistäkin pienemmillä tuloilla, koska halvempaa asumisratkaisua ei ole näköpiirissä. Ja kirsikkana kakussa: tästä johtuen meidän pitää laskea elatustuki uusiksi, koska muutos tuloissani on merkittävä ja pitempiaikainen. Arvaatte varmaan, että kuopuksen isä riemastuu. Edellinen kierros oli sen verran raskas etten edes haluaisi sitä muistella. No, tulta päin ja näillä mennään mitä on annettu. Toisaalta pitää olla tyytyväinen, että suojaverkkoa todellakin kuitenkin ylipäätään on - on asumisen tuet, lapsilisät ja elatustuet. Eipä ole joka paikassa, ei.

Niin, ja tuli taas vedenkeittokehotus talousvedellemme. Nyt koko kunnassa. Tämä on muistaakseni kolmas tai neljäs kerta meidän täällä asumisen aikana, kun tällainen määräys annetaan. Toivottavasti ei kestä kauhean pitkään tällä kertaa. On nimittäin aika tuoreessa muistissa meidän viime keväinen puolentoista kuukauden vesikatko - jonka rahallisesta korvaamisesta meille vuokralaisille ei sivumennen sanoen ole vielä(kään) kokoustettu. Kyselin juuri lomien loputtua, miten asia etenee.





Kuopus halusi lauantaina koulun yleisurheilupäivästä lähtiessämme näyttää minulle "salareitin". Olin jättänyt auton työpaikkani parkkiin ja yhdessä kuljimme kuopuksen koulustapaluumatkan. Pieni polku poikkesi vähän jalankulkuväyliltä ja heti pääsimme keskelle metsää, syksyisiin, jopa vähän sadunomaisiin tunnelmiin. Pitää varmaan tänäänkin harrastaa vähän luontoterapiaa. Kyllä se taas tästä, minä olen sentään hengissä eikä kukaan ole räjäyttänyt mitään.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Itsearviointia ja -ruoskintaa

Sain viikonloppuna nähtäväksi ensimmäistä kertaa kuopuksen elämänkatsomustiedon vihon. Tokihan se oli hellyyttävä ja jopa viihdyttävä, mutta jotenkin minulle jäi vähän ahdistunut olo. Koko homma alkoi sillä, että mietitään missä on hyvä ja missä ei. Minua kummastutti suunnattomasti eskarissa ja jo sitä ennen tehdyt "itsearvioinnit". Niissä lapsi väritti hymynaaman, totisen tyypin tai sen palleron jonka naama oli norsunvitulla sen mukaan, miten arveli osaavansa eri asioita. Siis viisivuotiaana? En ymmärrä miksi lasten pitäisi jo tuossa vaiheessa analysoida olemistaan ja tekemistään - ja väistämättä verrata itseään muihin. "Ville osaa tän niin paljon paremmin kuin minä, joten otanpa sitten tuon keskimmäisen naaman, vaikka ihan hyvä mäkin olen piirtämään." Entäpä sitten, kun omnipotentissa iässä oleva lapsi arvioi suorituksensa ja osaamistasonsa erinomaiseksi ja sitten tulee päiväkodin täti ja tekee oman musertavan arvionsa: tarvitsee vielä harjoitusta. Ketä ja mitä tämä palvelee?




Tiedättekö, rupean näkemään enemmän ja enemmän punaista kun ajattelen asiaa. Minun on vaikeaa keksiä yhtään hyvää argumenttia sen puolesta, että yhä nuoremmat lapset laitetaan itse arvioimaan itseään. Onko siellä taustalla jalo ajatus itsensä tuntemisesta? Realistisesta minäkuvasta? Mistä ihmeestä? Kertokaa, kun minä en keksi, kiihdyn vaan. 




Sitten kevyempään: Onhan se ihan mainiota olla huoltojoukoissa ja laittamassa sitä ruokaa, kun syöminen on tärkeintä elämässä. Ja pääsinhän minä sentään pupujen paremmalle puolelle! 

(Tämä aktivoi minussa erään epämiellyttävän ja ahdistavan muiston. Tulee ihan mieleen pojan isä, joka pariterapeutilla listasi elämänarvojaan ja tärkeimpiä asioita elämässään. Terapeutti kohotti kulmiaan listan luettuaan ja kysyi, että missä kohtaa se vaimo oikein tulee. Se oli minulle yhdenlainen kulminaatiopiste josta ei enää sitten ollutkaan paluuta.) Kuopuksen raapustukseen osaan toki suhtautua huumorilla!


***

Tänään on työterveyspalaveri heti aamusta. Pitäkää minulle peukkuja, olen jotenkin tosi hermostunut. Heräsin jo aamuyöllä jännittämään ja nyt väsyttää. Olo vaan ei kohene työpaikalla vaikka ilmastointisysteemit putsattiin ja korjattiin kalliilla rahalla. Koen järjenvastaisesti tuottavani kaikille "pettymyksen" kun menen sanomaan, ettei se auttanut. Milloinkahan puututtaisiin itse rakenteisiin?

maanantai 9. syyskuuta 2013

Herkkua on siinä monenlaista

Oi voi, nyt loppui ruikutus ja ahdistavien asioiden ajattelu - ainakin päiväksi. Taas löytyi se vanha hyvä lääke kurjaan oloon. Hyvä ruoka, hyvä juoma ja hyvä seura. Lauantai-iltana pitkän viikon päätteeksi istahdimme ystävän kanssa vaihtamaan kuulumisia, napostelemaan ja tissuttelemaan. Intouduin värkkäämään makeaksi palaksi itse tehtyä seesaminsiemennougatia ja siitä tuli kyllä herkullista. Terveellisempääkin varmasti, kuin moni muu herkku. Tarjolla oli myös pähkinöitä, oliiveja ja - yllätys yllätys - juustoa. Se oli syvästi rakastamaani kypsymisen aikana punaviinillä valeltua Viinitarhurin juustoa, ah ja voih. Edellisestä kerrasta olikin jo aivan liian pitkä aika, olen niin huolellisesti vältellyt lisäaineita. Katauksen kruunasi pieni tujaus syksyn ehdotonta hittiä, luomuportviiniä.





Huomasin, että testaamani 5:2 -hittidieetti ei sovi minulle. Paastoaminen itsessään ei tuottanut ongelmia. Kaikkein parhaiten se sujui, kun jakoi paastopäivän ikään kuin kahtia ja aloitti paaston varhaisen lounaan jälkeen ja lopetti sitten seuraavan päivän lounaaseen, joka nautittiin normaaliin aikaan. Iltapäivän ja aamun syömättömyys tai kaloreiden laskeminen oli ihan helppoa, kun lurpin riittävästi vettä. Mutta se, mikä minulle tuotti vaikeuksia, oli se muu aika. Tällä ameeban itsekurilla varustettuna tuli totta totisesti sitten naposteltua senkin edestä ennen ja jälkeen. Kiloja ei lähtenyt, päin vastoin, yksi kesäkilo taisi tulla takaisin. Siirryinkin siis takaisin hyväksi havaitsemaani systeemiin: syön viikolla aina päivän toisen aterian pelkkää salaattia, toinen on normaali lämmin ateria. Olen myös opetellut kuuntelemaan itseäni, että milloin on oikeasti nälkä ja koitan välttää syömistä muulloin. Viikonloput ovat sitten vapaampia, ja tällä konstin olen onnistunut pitämään ne erossa laihtumani kilot poissa. 





Minä olen todella perso makealle ja se luo tietysti omat haasteensa tähän hommaan. Olen tyytynyt pitämään kaapit aika tyhjillään herkuista, koska ne kyllä katoavat kitusiini alta aikayksikön. Itsekuria tässä asiassa ei ole senkään vertaa kuin muussa syömisessä. Silti usein ruokailun jälkeen kaipaan jotain pientä makeaa. Tätä varten kaapistani löytyy kuivattuja banaanilastuja - saa niilläkin vedettyä kivat överit, röyh, testattu on - ja sellaisiä täysjyväspelttikeksejä joihin ei tule himo. Tuohon paahdettuun seesamin-siemennougatiin tuli, mutta nyt olikin viikonloppu... Joskus ostan ihan karkkiakin, mutta todella vähiin on käynyt herkuttelu siitä, mitä se on joskus ollut. Viikonloppuna on aikaa leipoa, ja nyt pyöräytin omenapiirakan. Söimme sitä vaniljajäätelön kanssa. Ihanaa kun herkuttelee harvemmin, voi sitten todellakin hyvällä omallatunnolla ja kaloreita laskematta sitä toisinaan tehdä! Nam!

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Yleisurheilullinen

Lauantai sujui kuopuksen koulupäivän merkeissä. Hänellä oli yleisurheilukilpailut. Minulla taas oli pienimuotoinen vaatekriisi, en nimittäin millään meinannut keksiä mitä sellaiseen päivään puetaan/minulla ei ollut mitään päälle pantavaa. Toinen ystäväni koitti opastaa, että jo itse paikka, urheilukenttä, antaisi jonkinlaisen vinkin pukukoodista. Ehkä niin, mutta entä jos ei omista yksiäkään julkisille paikoille soveliaita urheiluvaatteita? Päädyin farkkuihin ja pellen rooliin. "Tämän lähemmäksi urheilua mua ei saa edes pakon edessä." Ihana yhteisöllinen fiilis oli joka tapauksessa koko päivän, koin jälleen kerran kuuluvani tänne, tähän joukkoon, näiden ihmisten luo.


Lajeina 60 metrin juoksu ja pallonheitto.
Hidas valokuvaaja missasi uudet lenkkarit jalassa ohikiitäneen kohteen
ja kuvasi pelkkää hiekkakenttää (alhaalla keskellä).


Oli muutama upea kohtaaminenkin: yksi nainen, joka harkitsi eroa yhtä aikaa kanssani. Olimme silloin toistemme tukena, mutta emme sittemmin ole paljon nähneet tai yhteyttä pitäneet, hän kun muutti toisella paikkakunnalle. Mutta nyt tapasimme ja oli upea jutella, käydä läpi kuulumisia ja huomata, että molemmat voimme hyvin ja olemme onnellisia. Toinen kohtaaminen taas oli surullinen, eräs äiti harkitsee eroa, on hakenut töitä ihan toiselta puolelta Suomea. Ei voinut kovin hyvin. Minussa on joku piirre, joka saa ihmiset avautumaan, sellaiset ei niin tututkin. Yleensä se on antoisaa, mutta toki joskus raskastakin, jos kyse on ihmisestä, joka ei hirveästi minulle merkkaa. Nämä molemmat tosin merkitsevät, omalla tavallaan.

Sitten oli se yksi mies. Se yksi ja ainoa eronnut isä kylällämme, joka ehkä vähän kiinnostaisi, mahdollisesti... Se salarakkaani. En näe hänta juuri koskaan missään, ja onkin kuulkaa ollut äärettömän vaikea tehdä lähtemätöntä vaikutusta ihmiseen jota ei koskaan tapaa. Haasteellista se on myös, jos tapaamiset rajoittuvat tervehdykseen urheilukentän laidalla, kuten nyt, tai kaupan hyllyjen väliin, joskus, hyvässä lykyssä. Koitin kyllä ladata kaiken viehätysvoimani iloiseen Hei -sanaan eilen. Gnjäääh! Salarakas on siis niin salainen, että hän ei itsekään tiedä sellainen olevansa. Paljastuneekohan koskaan?

***

Nyt minusta on sitten virallisesti tullut täti. Mietin tuolla kentällä ollessani, että miten nämä nykynuoret, anteeksi, -lapset oikein kasvatetaan. Minulle ei olisi tullut mieleenkään tuossa iässä väittää ventovieraalle aikuiselle vastaan, kun minua ohjeistettiin. Olen jo melkein tottunut siihen, että teinit haluavat aina saada viimeisen sanan muidenkin kuin omien vanhempiensa kanssa väitellessään, mutta että ekaluokkalaiset? Jessus sentään, meinasi mennä hermo. Onko se tämä vapaa kasvatus vai mikä? Oli mikä oli, se pitäisi lailla kieltää jos tulos on se, että aikuisia ei kunnioiteta pätkääkään. Käy sydämen pohjasta sääliksi opettajia. Aamen!

lauantai 7. syyskuuta 2013

Avaraa luontoa odotellessa

Teiltä, ihanat lukijani, tuli  mainio ratkaisu pms-päivien ongelmiin: palkallinen vapaapäivä naisille, niin koko yhteiskunta voisi paremmin. Naiset saisivat piiloutua vällyjen alle tai vaihtoehtoisesti metsän uumeniin potemaan ja kärsimään vitutuksesta ja mistä kukakin nyt kärsiikään. Muu maailma pyörisi tällä välin omillaan ilman häiriötekijöitä. Melkein tekisi mieli polkaista kansalaisaloite aiheesta, mutta melko huono on tämä taloudellinen tilanne tuollaisen ehdotteluun saati läpi menoon... Minä olen sitä mieltä, että pms-oireeni ovat kurjat mutta hallittavissa. Jos kysytte asiaa kuopuksen isältä, hän luultavasti väittäisi, että avioerommekin johtuu osittain niistä. Pariterapeuttimme taas sanoi, että "jumala loi naiselle pms-oireet, että hän ei enää vaikenisi seurakunnassa". Ja meidän dilemmaamme hän kommentoi, että "eikö ole hyvä, että Marjaana edes joskus puhuu siitä mikä painaa?" 

Nyt minua painaa oma oireiluni työpaikalla. Ensi viikolla on työterveyspalaveri ja asia ehkä liikahtaa johonkin suuntaan. Raskaalta tuntuu mennä sinne kertomaan, että ilmanvaihtokanavien puhdistus, niin kallis ja työläs kuin se urakka olikin, ei poistanut oireitani. Välillä ajattelen, että olisi helpompi vain luovuttaa - tosin en tiedä miten sekään tapahtuisi. Myös esikoinen on saanut tämän alkaneen syyslukukauden aikana entistä pahempia homeoireita koulussaan ja se tietysti ahdistaa ja huolettaa minua myös. Luvassa on varmasti ennätyksellisen paljon poissaoloja, ja uskokaa kun kerron, että jo viime vuonna niitä oli hurjasti. Koitin jo keväällä saada audienssia rehtorille ja nyt taas loppuviikosta ehdotin sekä terveydenhoitajalle, luokanohjaajalle että rehtorille palaveria asian tiimoilta. Nyt vain puuttuisi, että kuopus rupeaisi oireilemaan omassa koulussaan. Se ei onneksi ole todennäköistä ja kuopuksen isä on - luojan kiitos - luvannut jo etukäteen ottaa päävastuun, jos milloinkaan tähän samaan rumbaan ala-asteen puolella joudumme. 


Ei ihan näin kesäistä, mutta pariakymmentä näytti mittari
iltapäivällä. Ei se ihan tavanomaista syyskuulle ole!


Mutta onneksi eilinen ilta oli aivan mahtava kelien puolesta ja muutenkin viikonloppu ja vapaa piristää. Tosin kuopuksella on tänään koulupäivä ja yleisurheilukisat. Mutta sen jälkeen pääsemme vapaan viettoon, saunaan ja katsomaan sitä erityisellä jännityksellä tänä lauantaina odotettua Avaraa luontoa. Jakson nimi on Serengetin kirahviemo. Antakaa minun arvata: jossain vaiheessa kirahvi-iskä nousee emon selkään ja minua viedään taas lukuisilla kysymyksillä. Saatte kyllä sitten kuulla!

***

Minulta poistetaan seuraava viisaudenhammas 27. tätä kuuta. Olen pitkään ohimennen kummastellut ajanvarauslapussa komeilevaa lääkärini koko nimeä. Operaation suorittaa "Jokunen", Kari Erik. hammaslääkäri.  Eilen hoksasin, että Erik ei olekaan tyypin toinen nimi...

perjantai 6. syyskuuta 2013

Kuoppia ja kukkuloita

Jos oli eilen mutkia ja mäkiä niin tänään mennään ylös alas.

Luomu-uskovaisena hieraisin silmiäni, kun luin uutisen sokeriveron kohdistamisesta: Mehuvero osuu täysmehuun mutta ei kevytlimsaan. Suunnittelin rustaavani tulikiven katkuisen kirjoituksen, mutta Noora ammattilaisena teki sen minun puolestani - ja paljon paremmin. Nyt pitäsi siis hintatietoisen kuluttajan vaihtaa appelsiinimehunsa ja mustikkamehunsa vaikkapa tähän kevytcolaan. Kyllä on hulluus huipussaan, en muuta sano! Muutenkin oli ihanasti aikaa perehtyä maailmanmenoon eilen, kun kurvasin kaupan kautta kotiin vietyäni pojat kylille. Rauhallinen, vapaa aamuni. Roikuin netissä, pesin koneellisen pyykkiä, paistoin potut ja kanamunaa lounaaksi ja tein salaattieväät ja tsatsikin iltapäiväksi töihin. Lisäksi kekkuloin vielä puutarhassa kuvaamaassa jäljellä olevia kukkia. Juhlaa!




Onneksi aamu oli niin onnistunut, koska muuten päivä jatkuikin sitten vitutuksen merkeissä. Kuukaudenajasta johtuen olin äreä ja kireä, mikä ei ole paras mahdollinen olotila iltavuorossa kun asiakkaat haluavat tietää miksi ovemme ovat kolme viikkoa suljetut ja saammeko sitten lomaa ja vapaata tälle ajalle. Joo, emme, päin vastoin. Paiskimme kovasti töitä uutta opetellen. Illalla käväisin vielä kuopuksen vanhempainillassa sen mitä töideni jälkeen ennätin. Mukavasti kuulemma on kouluvuosi alkanut ja ryhmäkin toimii jo hyvin yhteen. Sellaisia kuulumisia on aina kiva kuulla. Illan pötkötin vällyn alla ja luin Roope Lipastin Rajanaapuria. Kirja on viihdyttäva ja hauska, mutta ei mielestäni yllä vaikkapa Petri Tammisen tai Tuomas Kyrön tasolle. Se on vähän niin kuin venytetty kolumni eräästä akkainlehdestä...

***

Yksi uutinen oli kuitenkin ylitse muiden: Vaseliiniviuhahtaja. Vitsi mikä tyyppi! Tuohan on ihan niin kuin minä, vain tukka puuttuu. Niin, ja siis edestäkin kuvattuna kuin minä - ei siellä kyllä mitään jalkojen välissä ole, uskokaa minua, koitin jopa zoomata. Tai sitten se on perusteellisesti säikähtänyt rasvausta.

torstai 5. syyskuuta 2013

Mutkia ja mäkiä

...mutta myös paljon hyvää. Olen ollut aika lailla poikki tämän viikon. Liekö luonnonhomeet vai mitkä, mutta olo on ollut töissä ihan kaamea. Lämpökin on noussut muutamana päivänä laskeakseen taas illalla kotona. Menkatkin kai tulollaan... Tiistai oli erityisen huono päivä, olin äreä ja kireä. Mutta edetessään päivä petrasi kuin sika juoksuaan. Työpäivän jälkeen kipaisimme kuopuksen kanssa metsään luonnonhomeista välittämättä ja vaikka sieniä emme löytäneetkään, rauhoittaa se kummasti, metsässä kävely. Kotona sitten odottikin oikein ihana ja iloinen yllätys: olin kröhöm, taas, tilannut Magsilta korun, ja se löytyi postilaatikosta. Minulle ei-niin-luonteenomaista aitoturkoosia ja simpukkaa sisältävän kaulakorun lisäksi paketista paljastui suloiset korvakorut. Mags kirjoitti arvelevansa, että tarvitsen savukvartsin ja rutiilikvartsin energioita. Osui ja upposi! Kiitos!


Parempia kuvia korusta taas Magsilla.
Rannerengas on ystävän tuliainen, tehdastuotantoa.


Esikoinen oli tiistain kuopuksen isällä ja kuopuskin kävi kaverillaan, joten sain vähän omaa aikaa. Minä kävin siinä välissä tervehtimässä flunssaista ystävää. Keskiviikko taas vierähti ihan kotosalla ja saunoimme poikkeuksellisesti koko porukka. Yleensähän lämmitämme saunan viikolla esikoisen kanssa kahden vasta sitten, kun kuopus on jo unten mailla. Tänään onkin ihana aamupäivän vapaani ennen iltavuoroa, jonka jälkeen olisi vielä vanhempainilta kuopuksen koululla. Pidätän itselleni oikeuden olla menemättä, jos olo on valmiiksi kovin huono. Saan siellä oireita kuitenkin.


***

Mutta on meillä ollut virkistäviä keskustelujakin. Viikko pari sitten kuopus kysyi, että miten se vauvan siemen pääsee äidin mahaan. Kerroin, että mies laittaa sen naisen sisään ja käytin esimerkkinä Avaraa luontoa. "Olet varmaan nähnyt siellä kun eläin kipuaa toisen päälle." Se riitti sillä kertaa.

No, aihe oli hautunut, ja nyt jatkettiin. "Meneekö ne ihmisetkin sillai päällekäin?" Joo, menee. "Mut se alempihan voi tukehtua!" Sitten mietitiin tarkemmin, miten se siemen pääsee perille. Kerroin, että se laitetaan pippelillä. "Mä kun luulin, että pippeli on vaan pissaamista varten." Valistin, että myöhemmin sieltä tulee sitten vauvansiemeniäkin. Tämä on suora lainaus:  "Jos ei tulekaan vaimoa - mikä ei ole todennäköistä, kun melkein kaikilla on vaimot - niin voiko ne siemenet sitten heittää roskiin?" Hmmm... voi?

Eilen aamulla kuopus kysyi, miksi vasta löytyneen aataminomenan nimi on juuri aataminomena. Kerroin Raamatun luomiskertomuksesta ja ensimmäisistä ihmisistä. "Niin mutta miten tuo kaikki liittyy omenaan?" Jatkoin hyvän ja pahan tiedon puusta jolloin asia taisi valjeta. "Ai se omena juuttui Aatamin kurkkuun?"

Eiköhän näillä kuitata parit elämänkatsomustiedon tunnit, jotka joka toisen perjantain poissaolon vuoksi väliin jäävät!

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Tätimäistä

Kehuin vast ikään Hillevi Wahlin Paksu täti rokkaa tykimmin -kirjaa. Kuopus näki sen pöydällä ja kysyi, että onko se lasten vai aikuisten kirja. Kannen perusteella sitä ei tosiaankaan voi tietää. Rupesi sitten tavaamaan nimeä ja kysyi mitä se tarkoittaa. Hmm, oli muuten aika haastavaa selittää seitsemän vuotiaalle jotain tuollaista varsin kuvainnollista lausetta. Taisin kuitenkin onnistua, vaikka olin ensin varoitellut, että sitä ei ole kovin helppoa selittää. Kerroin sitten aika pitkästi ja laveasti esimerkkejä mitä tuolla ajetaan takaa ja sain vastaukseksi: "Hyvinhän se meni!" Pystyin aika monta kertaa tuon kirjan kuluessa samastumaan Tätiin ja sitten kun löytyi se ultimate-tätiluku, olin aivan varma: minusta on tullut täti!





Tätimerkkejä:

* Laskeutuu uima-altaaseen portaita pitkin sen sijaan, että hyppäisi pommina.
* Ottaa rannalle mukaan leppotuolin tai laiturin.
* Suurikuvioiset uimapuvut, jotka kohottavat ja tukevat.
* Suuret silmälasit, ettei näyttäisi seepralta silmänympäryksistään.
* Punaiset varpaankynnet.
* Panostaa lyhyisiin, helppohoitoisiin hiuksiin.
* Kirjakerhosta saatu rantakassi.
* Polveen asti ulottuvst shortsit.
* On sitä mieltä, että on liian lämmintä, jos varjossa on yli kaksikymmentä astetta.
* Istuu mielellään varjossa.
* Kaipaa ilmastoitua kauppakeskusta.
* Tuijottaa häpeämättömästi nuoria poikia, jotka vaihtavat päälleen uimahousuja.




* Nalkuttaa puutteellisesta tiskikonekurista. Miten vaikeaa voi olla laittaa likaisia astioita koneeseen oikein?
* Lintsi laulaa. /Tammerkosken sillalla.
* Bingolotto oli ennen parempi.
* Harkitsee vakavasti rakennuskurssille osallistumista.
* Liikavarvaslaastarit.
* Ostaa Noblesse-rasioita lahjaksi, mutta syö ne itse.
* Ostaa isoja määriä.
* Kanta-asiakaskortit.
* Pelargoniat keittiön ikkunalla.
* On sitä mieltä, että "asuntoesittely sunnuntaina" kuulostaa kiihottavammalta kuin "pikapano perjantaina".
* Enemmän erilaisia pulloja lääkekaapissa kuin baarikaapissa.
* Uimalakki.
* Kahvitermos.
* Ei käytä enää vyötä. 
* Luulee, että jotain on tapahtunut, jos puhelin soi yhdeksän jälkeen illalla.
* Lopettaa "Kysy seksistä" -palstan lukemisen.
* Sanoo naapurin lapselle: "Oletpa sinä kasvanut isoksi".
* Alkaa puhua itsekseen.
* Kehtaa tunnustaa, että on tykännyt Tom Jonesista ja Dean Martinista.
* Käyttää sortseja vaikka ei enää pitäisi.
* Sijoitetaan uusiin työtehtäviin eikä itse ymmärrä miksi.
* Keskustelee juhlissa mieluummin naisten kuin miesten kanssa.
* Suoristaa joulupaperit seuraavaa joulua varten - ja käyttää uudelleen pullapussit.
* Casino-arpa.
* Ottaa aurinkoa rintaliiveissä.
* Ilmaisalmanakka keittiön seinällä.
* Tarkistaa moneen kertaan että ovi on lukossa.


***


Fifty-fifty, rajalla keikutaan. Mitenkäs on teidän laita?