Sivut

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Tilannekatsaus

Olen saanut päätäni kasaan sen verran, että pystyn taas varmaan kirjoittamaan. Synteesi on aika synkkä, mutta se oli pakko tehdä.

Lisäsin astmalääkitystä ja otin kokonaan uuden lääkkeen myös käyttöön. Menen kontrolliin syyslomalla ja juttelen keuhkolääkärini kanssa jatkosta. Hän on onneksi valveutunut myös mitä sisäilmaongelmien aiheuttamiin astmaoireisiin tulee. Aloitin jo neuvottelut kuopuksen isän kanssa elatustuen korottamisesta ja siitä, että hän maksaisi kuopuksen mahdollisen iltapäiväkerhon. Kuopus menee huomenna tutustumaan ip-kerhoon, ja voi aloittaa sen heti kun meistä siltä tuntuu. Tämä on varotoimenpide: jos vointini menee vieläkin huonommaksi, voin lyhyen työpäiväni jälkeen käydä kotona lepäämässä ennen kuin haen kuopuksen. Tai voin vastaavasti jaksaessani tehdä pidempiä päiviä, jolloin voin jättää tarvittaessa vaikkapa yhden päivän kokonaan väliin, jos tunteja on riittämiin plakkarissa. Kunhan tulee viikossa 25 tuntia täyteen. Tätä minun on mahdollista tehdä toisen luokan loppuun saakka eli reilut puolitoista vuotta. Se joko auttaa tai sitten ei. 


Aikamoista zeniläistä asennetta tämä vaatii


Ensi perjantaina on työterveyshoitajan kanssa palaveri, jossa arvioimme työkykyäni ja jatkosuunnitelmia. Käyn kertomassa tämän kaiken hänelle ja sen myös, että olin hyvin pettynyt edelliseen tapaamiseemme. Että tunsin olevani pelkkä kuluerä. Että oletin, että työturvallisuuslaki oikeasti velvoittaisi työnantajaa huolehtimaan, että työolosuhteet ovat terveelliset. Ja että oletin saavani enemmän tukea työterveydestä. Pyydän myös aikaa työpsykologille, minulla on vielä yksi työnantajan kustantama käynti tänä vuonna käyttämättä. Ensi vuonna niitä on taas kolme. Luulen, että tarvitsen nekin alkuvuodesta. Sitten jään vaan odottelemaan mitä tapahtuu.

Pahin skenaario on, että nämäkään tukitoimet eivät auta, enkä pysty enää käymään töissä lainkaan. Mutta sitä minä koitan aktiivisesti olla ajattelematta. Uudelleenkouluttautuminen on vaikeaa, koska ei ole takeita löytäisinkö riittävän puhdasta työpaikkaa sittenkään. Kotoa käsin tehtävä työ olisi vaihtoehto, mutta minä en keksi millään mitä se voisi olla. Tässä ei siis voi paljon muuta kuin toivoa. On sellaisiakin altistuneita, jotka ovat pudonneet kaikkien tukiverkkojen läpi, koska tämä tauti on vielä niin tuntematon. Toivon, että meille ei käy niin. Toivon, että pystyisin tekemään työtä jota rakastan ja pysyisin suht koht kunnossa. Toivon, että jos tipahdamme, joku ottaisi kopin. 

10 kommenttia:

  1. Mä pidän peukkuja, että oireesi helpottaisivat. Tsemppiä ja voimia!

    VastaaPoista
  2. Nuo on kyllä todella ikäviä vaivoja, kun ei itse ole mitenkään aiheuttanut, vaan joutuu syyttään kärsimään ja vielä töissä, jossa kuitenkin on käytävä. Onkohan siellä hyväksi olla yhtään? Kamala kysymys, mutta yleensä oireet eivät helpota jos ei paikka vaihdu.

    Tuttavaperheen 2 lasta joutuvat käymään koulua 60 kilometrin päässä tuolla Keski-Suomessa, kun siellä omalla pienellä paikkakunnalla on vain homekoulu. jota ei tietysti tunnusteta, tutkitaan vain, ja moni lapsi kärsii. Samoin opettajat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo tuttavaperheesi tilanne on todella kurja - ja ikävä kyllä nämä ongelmat vaan lisääntyvät, kun rakennuskanta vanhenee ja kunnilla menee entistä huonommin eikä rahat riitä edes perusasioihin saati isoihin investointeihin. Niitä sitten viivytetään ja viivytetään niin pitkään kun kehdataan . Jossain vaiheessa oikeasti räjähtää sellainen terveyspommi että hirvittää ajatellakaan!

      Mitä mun tilanteeseen tulee, niin vaikka tiedän, ettei altistuneen ole hyväksi oleskella ollenkaan tiloissa joissa saa oireita, en ole vielä valmis jättämään työntekoa kokonaan. Joku perusoptimismi tai toiveikkuus ajaa vielä kokeilemaan josko tilanne korjaantuisi. Niin, ja se taloudellinen toimeentulo myös ;-)

      Poista
  3. Se on tämä maailma mennyt niin julmaksi että toisinaan kyllä tuntuu siltä ettei sairasta ihmistä enää kuunnella kun hän ei ole täydellä panoksella tuottava yksikkö. Nimenomaan yksikkö sillä ei mun mielestä voida enää puhua yksilöstä tai ihmisestä työmarkkinoilla missä kaikki ovat pelkkiä numeroita, joko plus - tai miinusmerkkisiä.

    Jos pahin mahdollinen skenaario toteutuu, niin mä adoptoin sut pesueineen tänne korpeen missä järkkääntyy töitä ja on ainakin terveitä taloja (puhumattakaan yksinäisistä, varakkaista ja ihan ihmisen näköisistä Jyreistä ;D). <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Peppone, olet ihana! Toivotaan kovasti, että jotain positiivista kehitystä asian suhteen tapahtuisi. Mutta jos ei, niin on ainakin varasuunnitelma ;-)

      Mua jotenkin voimaannuttaa, kun päätin että kerron rehellisesti työterveydessä miltä edellisviikon kaltainen kohtelu minusta, anteeksi, asiakkaasta, tuntuu. Ajattelevasta ja tuntevasta ihmisestä, siis. Grrr!

      Poista
  4. Rehellisyys ja asioista suoraan puhuminen on varmaan parasta sinun tilanteessasi. Äläkä pyytele anteeksi mitään. Kyllä sinun terveytesi on tärkeämpää kuin se, ettet "häiriköi".
    Onko työpaikallasi kukaan muu saanut mitään homeoireita?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen koittanut olla rehellinen ja avoin vaikka välillä leimautumisen pelossa on vähän hirvitänytkin. Tätä nykyä en enää välitä mitä ihmiset ajattelevat - jos joku pitää tätä korvienvälisairautena ja minua luulosairaana, se on hänen ongelmansa. Onneksi kollegat ymmärtävät ja tietävät. Mutta heitä on niin vähän, että esim. oirekyselyä (joka on yleensä se asia, jolla ongelman laajuutta työyhteisöissä lähdetään kartottamaan) ei tehdä. Tulos ei olisi "tilastollisesti" pätevä.

      Yhtä selkeitä homeoireita muut eivät saa, mutta esim. astmaattisen kollegan olo on välillä kurja, johtuuko sisäilmasta, sitäpä taas ei tiedä kukaan...

      Poista
  5. Voi Marjaana, älä anna yhtään kohdella itseäsi kulueränä. Nyt se paska nakki osui suhun, mutta siellähän olisi ennen pitkää saanut oireita joku muu työntekijä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietenkään mä ei itse ajattele niin, mutta on vaikea muuttaa toisten ajatuksia. Kuitenkin voimauttaa jo pelkkä ajatus, että kerron mielipiteeni asiasta seuraavalla käynnillä työterveydessä. Että olen eri mieltä, että näin ei saisi kohdella ihmisiä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana