Sivut

tiistai 10. syyskuuta 2013

Itsearviointia ja -ruoskintaa

Sain viikonloppuna nähtäväksi ensimmäistä kertaa kuopuksen elämänkatsomustiedon vihon. Tokihan se oli hellyyttävä ja jopa viihdyttävä, mutta jotenkin minulle jäi vähän ahdistunut olo. Koko homma alkoi sillä, että mietitään missä on hyvä ja missä ei. Minua kummastutti suunnattomasti eskarissa ja jo sitä ennen tehdyt "itsearvioinnit". Niissä lapsi väritti hymynaaman, totisen tyypin tai sen palleron jonka naama oli norsunvitulla sen mukaan, miten arveli osaavansa eri asioita. Siis viisivuotiaana? En ymmärrä miksi lasten pitäisi jo tuossa vaiheessa analysoida olemistaan ja tekemistään - ja väistämättä verrata itseään muihin. "Ville osaa tän niin paljon paremmin kuin minä, joten otanpa sitten tuon keskimmäisen naaman, vaikka ihan hyvä mäkin olen piirtämään." Entäpä sitten, kun omnipotentissa iässä oleva lapsi arvioi suorituksensa ja osaamistasonsa erinomaiseksi ja sitten tulee päiväkodin täti ja tekee oman musertavan arvionsa: tarvitsee vielä harjoitusta. Ketä ja mitä tämä palvelee?




Tiedättekö, rupean näkemään enemmän ja enemmän punaista kun ajattelen asiaa. Minun on vaikeaa keksiä yhtään hyvää argumenttia sen puolesta, että yhä nuoremmat lapset laitetaan itse arvioimaan itseään. Onko siellä taustalla jalo ajatus itsensä tuntemisesta? Realistisesta minäkuvasta? Mistä ihmeestä? Kertokaa, kun minä en keksi, kiihdyn vaan. 




Sitten kevyempään: Onhan se ihan mainiota olla huoltojoukoissa ja laittamassa sitä ruokaa, kun syöminen on tärkeintä elämässä. Ja pääsinhän minä sentään pupujen paremmalle puolelle! 

(Tämä aktivoi minussa erään epämiellyttävän ja ahdistavan muiston. Tulee ihan mieleen pojan isä, joka pariterapeutilla listasi elämänarvojaan ja tärkeimpiä asioita elämässään. Terapeutti kohotti kulmiaan listan luettuaan ja kysyi, että missä kohtaa se vaimo oikein tulee. Se oli minulle yhdenlainen kulminaatiopiste josta ei enää sitten ollutkaan paluuta.) Kuopuksen raapustukseen osaan toki suhtautua huumorilla!


***

Tänään on työterveyspalaveri heti aamusta. Pitäkää minulle peukkuja, olen jotenkin tosi hermostunut. Heräsin jo aamuyöllä jännittämään ja nyt väsyttää. Olo vaan ei kohene työpaikalla vaikka ilmastointisysteemit putsattiin ja korjattiin kalliilla rahalla. Koen järjenvastaisesti tuottavani kaikille "pettymyksen" kun menen sanomaan, ettei se auttanut. Milloinkahan puututtaisiin itse rakenteisiin?

18 kommenttia:

  1. Mä tajuan sen, että aikuisena töitä hakiessa pitää tietää millainen on osaamiseltaan, mutta en ymmärrä sitä lasten kohdalla. Lapsen pitäisi saada olla lapsi ja käyttää mielikuvitustaan ja leikkiä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on vähän sama vika: kyllä meidän voi jo olettaa tässä iässä tietävän vahvuudet ja osaamisalueet ja ne kehitettävätkin jutut, mutta että ihan noin pienenä?

      Poista
    2. Mä olen sitä mieltä, että lapsi on leikeissänsä aina hyvä ja osaava. :) Leikki täyttää tietyn hyvin tärkeän osan lapsen elämässä ja lapsi käsittelee vaikeitakin asioita usein leikkien kautta.

      Osaamisalueet, vahvuudet ja kehitettävät asiat ehtii huomaamaan paljon myöhemminkin - samaa mieltä olen. ;) Äitini aikoinaan sanoi, että jos (kun) olin törmännyt siihen, etten ollut jossakin asiassa kovin osaava niin hän sanoi, että sä olet jossakin muussa jutussa hyvä. :)

      Poista
    3. Samalla tavalla me käsitellään asioita - ja koitan opettaa, että ei kannata verrata itseään toisiin. Nyt vaikkapa lauantain yleisurheilukilpailu oli juuri sellainen tilanne. Kerroin, että jotkut on nopeita juoksemaan ja toiset taas vaikkapa lukemaan. Heti tuli oivallus yhdestä kaverista, joka juoksee kuin viitapiru mutta ei taas osaa vielä lukea.

      Poista
  2. SAiras on maailma ja sairaammaksi käy, varsinkin kun en usko sillä päiväkodin tädilläkään olevan kovin vankkoja valmiuksia/kykjä arvioida tuon ikäisen mukulan osaamista. Uskotko, että tämä maailma kaatuu omaan, sairaaseen mahdottomuutensa eikä siihen mene enää kovin kauan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kuule uskon siihen, tänään juuri on sellainen päivä, että uskon ikävä kyllä tosi vahvasti.

      Mä luulen, että tuo päiväkodissa alkava arviointi on osittain just sitä, että koitetaan saada koulumaailmaa ujutettua jo vähä vähältä nuoremmille ja nuoremmille. Grrr!

      Poista
  3. Huvitti tuo, että syöminen on tärkin, ihana mukula sulla;)
    Mutta olen myös ihmeissäni, että noinko nuorena aloitetaan arviominen ja siinä samalla kilpailu. Miten siellä heikommat pärjää. On tämä yhteiskunta tullut julmaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiks ookin hurjaa! Heikot sortuu elon tieltä...
      Mutta joo - syöminen ON tärkeää, mutta että ihan tärkein, niin sitä voi tietty miettiä ;-)

      Poista
  4. Se on tämä armas suoritusyhteiskunta. Koko ajan pitää kilpailla itsensä ja muiden kanssa, olla kovempi ja tähdätä korkeamalle.
    Mutta pienten lasten kohdalla kysyisin lähinnä, että miksi lapsi ei saa olla lapsi? Se kiipeäminen ja kyynärpäätaktiikka pitää aloittaa jo pienenä. Surullista. :-/

    Toivottavasti palaverisi sujui hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin se on nimen omaan surullista, että lapset eivät saa vain leikkiä ja olla lapsia. Meillä' jo eskari-ikäisillä oli melko koulumaista se oleminen, ja kuopukselta tuli palautetta että "vapaata leikkiä" on liian vähän. Musta on kamalaa, että sekin on tuotteistettu ja nimetty; nyt on vapaata leikkiä viisitoista minuuttia. Grrr.

      Palaveri ei ikävä kyllä mennyt hyvin ;-(

      Poista
  5. Minuakin häiritsivät nuo itsearvioinnit, mutta nythän niitä on läpi elämän; tarhasta kouluun ja työelämässäkin. Jotenkin pelottavaa, kun kaikki arvotetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vertaistukea samanikäisen äidiltä - kiitos! Onneksi en ole ainoa, jota nuo häiritsevät.

      Poista
  6. Mie muistan kääpiönä ja joskus myöhemminkin olleeni tosi onnellinen, kun onnistuin jossain jutussa. Sitten sai arvosteluista lukea, että v*tuiks meni taas. Siinä oppii tajuamaan (jos oma itsearvointiasteikko kehittyy), ettei välttämättä ole samaa mieltä arvioijan kanssa. Että arvioidaan ihan samoja asioita. Kuopukselle jää kuitenkin oma arvionsa muistiin, sitä kannattaa arvostaa.

    Mutta jos minulla olisi ikinä ollut kääpiöitä, jotka saavat itsearviointia huonompia juttuja opettajiltaan, olisi magnum 44 ollut aika kova sana. - No, ei tietenkään, kunhan keuhkoan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta joka sana! Mua korpeaa kauheasti tämä nykymeininki. Ei tällä tule kun - sanonko - kusipäisiä kakaroita! Mutta ei se auta, eteenpäin tässäkin asiassa...

      Poista
  7. Meillä teki lapsi aikoinaan portfolion päiväkodissa itsestään ja en vieläkään tiedä mikä se on. Sen verran olen tiennyt, että olen luullut sen kuuluvan työelämään. Tämä on kyllä ihan peestä. Toiset on niin herkkiä, että tuollainen itseruoskimiseen yllyttäminen saattaa kantaa aikuisuuteen asti. Sitä alkaa määrittämään itseään jonkun lapsena annetun leiman mukaisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut, nää saattaa oikeasti kulkeutua mukana aina aikuisuuteen saakka. Tuo portfolio päiväkodissa kuulostaa ihan kamalalta! Mun mielestä korkeintaan foliopallot kuuluu sinne päivähoidon puolelle.

      Poista
  8. Minut on koulutettu opettajaksi, mutta tuollainen itsearviointijuttu on ihan outo. Tässä on varmaan kasvatuspsykologia edistynyt aimo harppauksen parissakymmenessä vuodessa. *sarc*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että juuri niin on tapahtunut. kasvatuspsykologia saisi minun puolestani taapertaa takaisin vaikkapa sinne minun lapsuuteni aikoihin, jolloin sai leikkiä ja olla lapsi!

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana