Sivut

lauantai 31. elokuuta 2013

Iloa ja valoa

Oli aika itsestään selvää, että toissapäiväisen alhon jälkeen oli syytä ottaa osaa Nollavaimon haasteeseen, jossa kirjataan ylös päivän naurut. Tulipahan vähän perspektiiviä, että onko se elämä nyt sitten niin raskasta, kuitenkaan. 

Ihan ensimmäisenä aamulla, jo seitsemän aikoihin, hymyilin Rouva B:n kommentille taannoisesta surmansyöksystäni ja sitten kun taas näin tilanteen sieluni silmin vastatessani kommenttiin, pääsi oikein tyrskähdys. Aamu oli muutenkin onnistunut, vaikka se vaati yhden vatsatautisen lapsen. Sain nimittäin taas heräillä ihan itsekseni, kun esikoinen oli oksentanut neljättä päivää (!) eikä toennut vielä eilenkään kouluun. Aamukahvi ja nettilehdet, Blogistania, ah!

Töihin ajaessani hohottelin YleX:n aamun Ilen ja Matin älyvapaalle tajunnanvirralle. Mietin, että jos esikoinen olisi istunut kaverina etupenkillä, oltaisiin revetty molemmat. Kello kahdeksan ja jo kaksi merkintää. Ei alkanut ollenkaan hullummin, sillä minä en todellakaan ole aamuihminen.


Naapurin hymytytöt
trampoliinin verkon läpi...


Aamukahvilla kollegoiden kanssa sain saldoksi yhteensä 15 naurunpyrskähdystä ja sitten sekosin laskuissa. Vitsailemme aina, että perjantaina on perjantain jutut, mutta arvelen, että olisin päässyt laskuissani aivan yhtä pitkälle minä muuna viikonpäivänä tahansa. Meillä on kivaa! Kun työpäivä loppui noin yhden aikaan oli saldo taatusti jo lähempämä viittäkymmentä. Tee työtäs naurellen. Sillä teimme me töitäkin, ihan tosi!

Kävin yksin lähikaupungissa asioilla ja sillä reissulla ei naurattanut, tuli vaan mieleen vanha Juliet Jonesin Sydämen biisi Aivan sama, jossa lauletaan, että minä marssin pankkiin nauramaan. Minua ei pankissa naurata, päin vastoin. Eilen tilille tulevaksi laskemani roposet ilmiintyvätkin vasta maanantaina. Mieluummin meinasi päästä itku.

Kotiuduttuani nauroimme esikoisen kanssa hönteille pupuillemme ja jokusen kerran iltapäivän ja illan aikana myös satunnaisille jutuille. Esimerkiksi vaikkapa pieruhuumorille. Kyyneleet taas tulivat silmään lukiessani loppuun jo mainitsemani kirjan Valo valtameren yllä. Suosittelen lämpimästi sitä kaikille. Ihana kuvaus majakanvartijan elämästä ja moraalisia pohdintoja äitiydestä, ihmisyydestä, oikeasta ja väärästä. En ole edes kirjan loputtua varma, kenen puolelle sympatiani kallistuivat. Koskettava kirja!

***

Kiitos Nollis, tästä on hyvä jatkaa. Ensi viikko on nimittäin positiivisuusviikko ja silloinhan olisi oikein hyvä aika paitsi nauraa ja hymyillä enemmän, myös ajatella positiivisemmin. En tarkoita sellaista nami-nami-positiivisuutta, mutta kyllä omassa välillä vaikeassakin elämässä ja elämäntilanteissä voi nähdä valoa ja ajatella aurinkoisesti. Uskokaa minua, minä tiedän... Se on vissiin asennekysymys.

perjantai 30. elokuuta 2013

Ruikuti ruik

Ei ole kauaa, kun viimeksi oli huono päivä. Silloin Kiki ihanasti avasi silmäni kommentillaan ja tajusin, että äärimmäisen harvoin näitä minulla kuitenkin on. Eilen oli silti taas. Ihan armoton ahdistus. Nykyään itken enää harvoin, mutta eilen tuli oikein väsymys- ja epätoivoitku. En jaksa olla hyvä äiti pojille jollen saa lainkaan omaa aikaa. Nyt sitä on onneksi tulossa, mutta tarve saada olla hiljaa ja käpertyä itseensä tuntui ihan fyysisesti. Juuri ja juuri jaksoin rutistaa kuopusta vielä sen yhden ylimääräisen kerran työmaani parkkipaikalla, kun kuitenkin oli menossa koko viikonvaihteeksi isälleen. Koko aamupäivän toivoin, että esikoinen nukkuisi mahdollisimman myöhään. Toiveeni onneksi toteutui ja sain rauhaisan aamuni. Kyllä tämä taas tästä.

Kamelin selän katkaisi niinkin mitätön asia kuin kerhon valinta. Ala-asteemme on kunnostautunut järjestämällä valtavan määrän kerhoja oppilaille lyhyen koulupäivän jatkoksi. Mietimme kuopukselle sopivaa eikä oikein olisi osannut päättää. Runnoin hänet sitten kahdesta vaihtoehdosta siihen, joka antaa minulle yhden vapaan tunnin, toinen, torstaille sijoittuva, olisi lyhentänyt kuopuksen ja isänsä yhteistä aikaa. Jo pelkkä ajatus joka torstai-aamuisesta muistuttamisesta sai minut uupumaan. Tai siitä säätämisestä, mistä ja milloin isä sitten tulisi hakemaan kerhon jälkeen. Kaikki tällainen on minun vastuullani ja joskus meinaan lyhistyä taakan alle. Epäreilultakin se heikkona hetkenä tuntui.


Paistaa se päivä...


Töissä tuleva suuri atk-järjestelmän muutos aiheuttaa monenmoista lisätyötä ja päänvaivaa. Tunteja niiden ratkomiseen on entistä huomattavasti vähemmän. Oma tili oli tyhjänä ja lompakossa kolme euroa rahaa. Arvatkaa mihin sen tuhlasin? Ahdistussiideriin. Tänään onneksi tulee vähän täytettä tilille. Lekan lailla päähäni iski myös ajatus, että kuopus on valitellut oloaan siksi, että saa homeoireita koulussa. Ei vain osaa määritellä ja kuvata niitä. Onneksi tämä on hyvin epätodennäköinen vaihtoehto, koska kuopus ei juuri ole kärsinyt altistuksesta. Kop kop ja apua, silti. Autokin kävi korjaajalla mutta ei siitä varmaan mitään löytynyt. Mutta onhan tuossa syitä pienet itkut tirauttaakin, onhan?

***

No, ehkä minä kuitenkin rutkutan turhaan, löysin juuri artikkelin totaaliyksinhuoltajista. Minullahan on asiat suorastaan ruhtinaallisen hyvin. Ja huomenna on päivä uus. Tai siis jo tänään. Tartuin Nollavaimon haasteeseen jossa kirjataan ylös tämän päivän naurut. Hihityksetkin käy, hymy ei riitä. Ans kattoo naurattaako yhtään!

torstai 29. elokuuta 2013

Sitä sun tätä

Ties kuinka pitkästä aikaa minulla on aamupäivä vapaana. Se toteutui sittenkin vaikka oli ihan viime tippaan asti vaakalaudalla, kuopus kun tuppaa aina sairastumaan torstaisin. Nytkin se on valitellut kurjaa oloa epäsäännöllisen säännöllisesti viime aikoina, mutta koska lämpöä eikä muutakaan näkyvää tai kuultavaa vikaa ollut havaittavissa, keräsin  taas huono äiti -pisteitä ja raijasin sen kouluun. Esikoinen ei ole vieläkään toennut vatsaflunssasta, mutta se nukkuu varmasti lähemmäs töihinlähtöaikaani. Rakastan sitä tunnetta, kun olen ruokkinut pojat ja vienyt heidät kylille. Sitten palaan takaisin kotiin aloittelemaan OMAA aamuani kaikessa rauhassa. Koneella, Blogistaniassa ja nettilehtiä lueskellen, maitokahvia siemaillen ja keskeytymättömästä aamiaisesta nautiskellen. Ah, ah ja ah! 




En kyllä ikinä ikinä ikinä ainakaan pariin kuukauteen enää jousta tapaamisajoista, niin pitkältä tämä puolentoista viikon yh-putki on jostain syystä tuntunut. Tämä aamu oli ihan tuskaa, itku meinasi päästä monta kertaa ja sisuksissa oikein kihisi. Mutta nyt aion ottaa kaiken irti puolittaisesta vapaastani ja sitten lauantain ihan oikeasta vapaasta. En tosin ole vielä päättänyt mitä teen. Ystävän mökki olisi käytettävissäni, mutta saatamme mennä sinne esikoisen kanssa huomenna. Saunomassa ainakin voisi käydä jos nyt ei ihan yöksi innostuta jäämään. Mutta yksi todella varteenotettava vaihtoehto lauantaille on hiljaisesta kodista nauttiminen. Olinhan minä vasta kaksi viikkoa sitten tanssiravintolassa, joten nyt voisin hyvällä omallatunnolla vötkistellä vaan kotosalla. Ainakin luen juuri aloittamani kiinnostavan kirjan, M.L. Stedmanin Valo valtameren yllä, loppuun. Jep, olen tulossa vanhaksi.

***




Jos Lurk ki järsii aitaa, osaa se Hop sukin. Se kiipesi häkkinsä päältä kirjahyllyyn ja maistoi kirjan selkämystä sekä A4:n papereita. Siirsin ne ylemmälle hyllylle. Tuo Wii:n DJ Heron "levysoitin" siihen vielä jäi. Saapahan pupu pyöriä levylautasella mikäli haluaa. Meillä on vielä pitkä matka Jami-koiran saavutuksiin.

***

Kurvaan iltavuoroon luottokorjaajani kautta. Kerroin hänellekin toissapäiväisestä maastoajostani ja lupasi kurkata pohjan. Jospa siellä ei irtoheinää pahempaa kuitenkaan löytyisi.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Luovat lapset ja hui kauhistus

"Voi kun meillä olis vähän isompia papereita", tuskaili kuopus tässä eräänä päivänä. Pihistin töistä pari A3:sta ja päästin taiteilijan irti. Nälkä vissiin kasvaa syödessä, kun kohta huomasin teippaavani niitäkin kiinni toisiinsa. Homma alkoi tuosta keskeltä, missä on oikeanpuoleinen nuoli. Se on kuulemma peruna jonka sisällä asuu pieniä sinisiä otuksia nimeltä muimuit. Idea tähän on varastettu jostain konsolipelistä. Kun perunakoti oli valmis, alkoi puutarhan piirtäminen (tuo vasemmanpuoleinen nuoli osoittaa sitä paperia). Projekti laajeni ja laajeni ja loppujen lopuksi papereita oli kiinni toisissaan kaksitoista ja koko iltapäivän ja illan kestänyt urakka näytti tältä. Taiteilija itse suunnitteli, että toisena päivänä tuota vielä jatkettaisiin. Saa nähdä!





Minä sain puuhailla rauhassa keittiössä ja tunsin itseni kerrankin superäidiksi, kun tyrnien pakastamisen lisäksi tein ruoan, leivoin mustikkapiirakan ja paahdoin vielä auringonkukansiemeniäkin. Sitten alkoikin kurjuus: esikoinen oksensi ja kuopuskin valitteli oloaan. Esikoinen on levännyt muutaman päivän, mutta kuopus vielä porskuttaa. Olen kamala ihminen, mutta toivon hartaasti, että iskisi tauti sitten viikonloppuna isällään jos on iskeäkseen. 

Superäidin viitta karisi harteiltani viimeistään siinä vaiheessa, kun kurvasin paikallisen kaiken tavaran hallin parkkipaikalle jostain syystä epähuomiossa liian suurella vaihteella. Kun vielä tein virhearvion ja päätin vauhdissa parkkeerata varjopaikalle sen luontevimmin edessäni olevan aurinkoisen sijaan, tapahtui yhtä aikaa monta asiaa. Ihmettelin vauhtia sekunnin murto-osan liian pitkään, sandaali liikahti jalasta enkä osunut jarrupolkimelle ajoissa. Pahaksi onneksi parkkipaikka rajoittuu jyrkkään luonnontilaiseen rinteeseen ja sitäpä siinä sitten rymistelin Pösöineni alas. Ihan ensimmäinen selkäydinreaktioni oli - uskokaa tai älkää - "näkikö kukaan?" Seuraavaksi tajusin, että olisi oikeasti voinut käydä jotain ja huolestuin hypoteettisesti poikien puolesta, kun olivat kotosalla kahden. Sitten mieleeni tuli auton vointi ja viimeisenä puolihysteerinen hihitys ja pakottava tarve kertoa välikohtauksesta huumorintajuiselle ystävälle. Olen minä varmasti näyttänyt hullulta rinnettä alas rynnistäessäni. Siitä muistona autollani on ruohoviikset.


Ihan heti perään leikattiin kynnet...

Lisää luovuutta aamupalapöydästä. Ai miten niin ruoalla ei saa leikkiä?

tiistai 27. elokuuta 2013

Tärkeitä asioita

Nappasin Sirpan blogista haasteen, jossa pitää esitellä kolme rakkainta esinettä ja kertoa niiden tarinat. Minulla ei ole kovin intohimoista suhdetta tavaroihin, mutta kokeilen silti, omalla tavallani.

Hematiittisormus on sormessa joka päivä. Kun pudotin pronssisen vihkisormukseni Lemmensillalta veteen tuntui aika alastomalta. Sen tilalle, toiseen sormeen tosin, valikoitui hematiittinen sormus. Se on ollut siitä lähtien päivittäin mukanani. Hematiitin sanotaan vetävän haihattelijan jalat maahan, opettavan olemaan läsnä, lisäävän energiaa ja auttavan kriiseissä. Muutkin koruni ovat minulle tärkeitä, oleellinen osa minua ja tyyliäni. Joskus jopa pukeutumiseni lähtökohta. Niinpä kärsin juuri nyt pienimuotoisesta kriisistä, kun saimme töissä nimikyltit, jotka periaatteessa pitäisi aina olla kaulassa tai muuten esillä ja näkyvillä. Se näyttää tyhmältä korujen kanssa ja värineurootikkona odotan kauhulla sitä päivää, kun nauha ei enää täsmää värikoodiini... Ja niin kuin asiakkaamme muka eivät tietäisi ketä me olemme ja olemmeko työntekijöitä vai asiakkaita. Jupinaa, jupinaa! 

Tässä eilisen ja tämän päivän setti.
Koru on - tietty - Magsin tekemä
ja nimeltään Laiturilla.

Ennen aikaan yksittäiset kirjat olivat minulle hyvinkin tärkeitä. Nykyisin olen osittain pakon sanelemana ja osittain ihan vapaaehtoisestikin hankkiutunut eroon suurimmasta osasta kirjojani. Jokunen minulla edelleen on ihan omana, ihanassa kirjavitriinissäni. Kirjat ovat, vaikka eivät enää olohuonettani täytäkään, edelleen minulle elintärkeitä. Minulla on koko ajan joku kirja kesken. Välillä hömppää, välillä vähän vakavampaakin. Nyt on pidempään ollut kevyen lukemisen kausi, ja tällä hetkellä on kesken tuo Hillevi Wahlin humoristinen Paksu täti rokkaa tykimmin, jonka sanoman voi kiteyttää takakantta lainatakseni näin: "Millaista valtavaa energiantuhlausta onkaan, että niin monet maailman naiset omistavat kaiken aikansa ja voimansa laihtuakseen 100 tai 200 grammaa sen sijaan, että he kirjoittaisivat kirjan tai tekisivät vallankumouksen? Neljänkympin rajapyykin jälkeen on aika laittaa järjestykseen kaikki muutkin elämää suuremmat kysymykset ja vanhuudenhöperöydet. Joten ota vielä pala kakkua, sillä et ole lainkaan mitä syöt." Jes!



Kuten sanottu, minulla ei ole sellaisia tavaroita, jotka olisivat kulkeneet kodista toiseen mukanani (paitsi esteettinen vedin, joka edelleen odottaa sitä omaa paikkaa ja Majaa), mutta jokainen kotini on ollut enemmän tai vähemmän minun näköiseni. Tämä nykyinen on enemmän, tein siitä huolella kodin minulle ja pojille eromme jälkeen. Ennen sitä olin välillä hukassa ja tunsin, ettei koti oikein ollut minun kotini. Nyt se on. Kulmasohva, joka tuskin tulee mahtumaan mahdolliseen pienempään majaamme, on olohuoneemme keskipiste ja rrrrakastan sitä. Mahdumme siihen vaivatta kaikki, jos minä istun poikien välissä, etteivät pääse tappelemaan. Värit ovat minua, minä viihdyn täällä!





***

Ei saisi nauraa, mutta en voinut itselleni mitään. Nimittäin luettuani tämän uutisen. Maanantaina on kiva palata töihin ja koittaa selittää, ettei se ollut oma mies, ei se minua pahoinpitele. Se oli eläinpuiston gorilla joka heitti kivellä päähän.

maanantai 26. elokuuta 2013

Kun elefantti Kyösti puistotädin ryösti

Kävimme lauantaiulkoiluilla leikkipuistossa kuopuksen kanssa. Keli oli niin mainio että jopa minä taivuin istuskelemaan aika pitkään siellä. En nimittäin ole lainkaan hiekkalaatikkoihmisiä. Tai sain siitä niin tarpeekseeni esikoisen ollessa pieni, etten ole oikein toipunut vieläkään. Esikoinen oli lyhytpinnainen ja tyytymätön lapsi ja edes jonkinlaisen koti- ja mielenrauhan säilyttääkseni raijasin perseeni hänet kaksi kertaa päivässä ulos, yleensä läheiseen leikkipuistoon. Satoi tai paistoi, tuuli tai pakkasti, aina, paitsi silloin jos olimme sairaana. Kaksi kertaa päivässä. Kun rupesimme suunnittelemaan yhteisen lapsen tekemistä kuopuksen isän kanssa, minä paitsi tein selväksi, että jaamme hoidon tasan, kerroin myös sen, että diiliin ei kuulu sekunttiakaan leikkipuistossa istuskelua. Se olisi isän hommaa, yksiselitteisesti. Olen osani saanut ja tehnyt.






Kuopuksen leikkiessä katselin ympälleni ja koitin kovasti välttää katkeroitumista. Jos emme olisi asuneet homeasunnossa ja altistuneet, olisimme jo aikaa sitten muuttaneet vaikkapa leikkikentän viereiseen taloon vuokralla. Tai olisin jo löytänyt ja ostanut oman jota sisustaisin ja maksaisin. Joka tapauksessa olisin autoton ja paremmissa varoissa. Joskus meinaa vituttaa. Sitten on pakko koittaa olla ajattelematta tai etsiä edes jotain hyvää tämän hetkisestä tilanteesta. Ja onhan sitä, toki. Kotimme on todella rauhallisella paikalla ja naapurit ovat mukavia. Terassimme on ihana ja viihdyn täällä mainiosti. Ystävä asuu lähellä ja voi siksi tulla tämän tästä vaikkapa juomaan viiniä kanssani. Niin, ja enpähän vahingossakaan päädy asuntoon, joka olisi epäterveellinen meille. Siis enää. Äh. Muihin aiheisiin...

Tiedättekö mikä on minusta vihonviimeisin marja poimia? Tyrni! Ja arvatkaapa mitä olimme eilen poimimassa? Niinpä niin... Mutta kyllä se piina sitten on sen arvoista, kun voi pitkin talvea napsia pakkasesta tätä vitamiinipommia. Ja mikä tahansa peittoaa siivoamisen. Äitilläni ja hänen miehellään on lupa käydä verottamassa tuttavien satoisia tyrnipensaita ja mekin pääsimme apajille. Sen verran kivuliasta ja hidasta homma on, että hirveän pitkään sitä ei pysty tekemään. Saimme silti oivan annoksen tyrnejä pakkaseen äitini, hänen miehensä ja talon emännän suosiollisella avustuksella. Kaikki keräsivät saaliinsa meidän astioihimme. Ihanaa! Pojatkin kiitettävästi osallistuivat. Isäni oli lisäksi poiminut mustikoita, joten nyt on ainakin vähän marjoja talven varalle. Luomumansikoita emme valitettavasti tänä vuonna saaneet lainkaan.

***

Muistaako kukaan otsikon kirjaa?

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Ken söi nettipiuhan, ja pari muuta

Koska perjantainen Lur kin kuva herätti teissäkin hilpeyttä, nappasin taas kameran kouraan ja kömmin esikoisen pöydän alle. Olemme jakaneet hänen huoneensa parvi-työpöytäsysteemillä keskeltä kahtia. Toisella puolella asuvat puput ja toisella puolella ihmiset. Kaikki ovat tyytyväisiä. Paitsi pöydän alla majaileva valokuvaaja. Ei muuten ole todellakaan kovin helppoa vangita jatkuvasti tuhisevia ja väriseviä eläimiä tarkasti ruudulle. Aika monta loikkaa ja takapuolta sekä epätarkkaa kuvaa sain aikaiseksi. Mutta muutaman myös kalutusta aidasta, kuten tarkoitus oli. Jopa itse tuholainen ikuistettiin itse teossa. On ne hauskoja veijareita silloin kun ne eivät pureskele johtoja.

Ensin Lurk ki järsi järjestyksenvaihdon yhteydessä liian huonolle suojaukselle jääneen nettipiuhan poikki. Seuraavaksi se onnistui ylettymään häkkinsä päälle kiivettyään muka puputurvallisesti sijoitettuihin uusiin johtoihin, sitten Hop su karkasi ja kaikessa hiljaisuudessa verotti esikoisen tietokonevarustusta. Vahingoista viisastuneina olemme nyt teljenneet ne oikeasti kai jo ihan pomminvarmasti hyvin korkean jänisverkon taakse ja toivomme, että olemme nyt maksaneet tyhmyydestä riittämiin. Saldo on tähän mennessä neljä nettipiuhaa, yksi virtapiuha, yksi kuulokkeiden ja yksi kaiuttimien piuha sekä yksi HDMI-sellainen.


Ilman metalliverkkoa tuolta olisi tultu läpi jo monet kerrat.
Ylhäällä oikealla Lurk ki itse teossa ja
alhaalla sotku, joka jyrsimisestä seuraa...


Viikonloppu on mennyt sekä pupuilla että meillä rauhallisissa merkeissä. Esikoinen on ollut kaverinsa luona yökylässä ja me kuopuksen kanssa olemme päivystäneet kotosalla. Perjantaina käytin pientä peikkopoikaa parturissa ja lauantaina kävimme kylillä pizzalla ja ostamassa saunaherkut. Vähän ulkoilimmekin ja sitten saunoimme. Pitkästä aikaa katsoimme myös Avaran luonnon. Siinäpä sitä on ohjelmaa yhden viikonvaihteen tarpeiksi. Tänäänkään ei varmaan ole luvassa sen kummempia, pojilla on kumpaisellakin ollut kurkku vähän kipeänä, otamme siis rauhallisesti ettei ihan taudiksi yltyisi. Siivota kyllä pitää. Pah!


Kukkuu!


Jos eilen oli hyvä uutinen homerintamalla, niin raportti Lastenklinikan arjesta saa minun järkeni sumenemaan. Sitä oloa, joka tulee kun joutuu viettämään aikaa saati yöpymään homeisessa rakennuksessa, on vaikea kuvata. Ja vaikka ei altistunut olisikaan, se ei missään nimessä ole terveellistä. Ei edes terveille, saati sitten vakavasti sairaille ja vielä kaikkein pienimmille, lapsille. Arrrgh!

lauantai 24. elokuuta 2013

Rupisammakoita suusta

"Ihmisen tehtävä on näyttää hyvältä" kertoo upea, aina hyvin huoliteltu Anu Saagim. Huomaatteko, en lisännyt määreeksi nimen eteen vaikkapa adjektiivia älykäs. Sehän olisi ollut suorastaan turhaa, koska ihmisen tehtävä nyt vaan ei ole olla älykäs. Minä tosin keksisin lennosta ainakin kymmenen tärkeämpää tehtävää ihmiselle, satakin, jos oikein pinnistän. Olla hyvä lähimmäinen. Elää itseään varten. Ei, nämä eivät ole ristiriidassa toistensa kanssa. Ajatella luontoa. Työskennellä yhteiskunnan hyväksi, ainakin aika ajoin. Jonkinlainen älykkyys tai ainakin harkinta sen suhteen, mitä suustaan päästä, kuuluu mielestäni tähän listaan myös. Rasistiset ja loukkaavat lausunnot ovat minusta paljon pahempia ympäristöhaittoja kuin "rumat" ihmiset, jos heitä nyt oikeasti edes on. Ihan mahtava rupisammakko hyppäsi taas tuosta kauniisti meikatusta ja ehkä jopa botox-käsitellystä suusta.


Joskus se kauneus ei näy päällepäin...


Mennäänpä muihin aiheisiin, ahdistaa jo, että käytin noinkin paljon aikaa ja energiaa tuon mitättömän asian kommetointiin. Ahdistuksesta puheenollen... Kuinka tyhmä voi aikuinen ihminen olla? Otan aina iltaisin hoitavaa astmalääkettä, joka toimii ponnekaasulla. Se suhahtaa kivasti, kun sitä lataa inhalaattoriin. Se suhahtaa näköjään myös tyhjänä... Ei ihme, että henkeä on ahdistanut viime aikoina, vaikka olen olevinaan jopa lisännyt lääkitystä astmalääkärini ohjeiden mukaan ja kiskonut sitä myös työaamuina. Tyhjänä. Tyhmänä. Ostin eilen uuden, josko nyt helpottaisi? Puolustuksekseni on sanottava, että vaihtoväli on ollut tavanomaista lyhyempi enkä älynnyt tarkistaa tilannetta aiemmin. No, pääasia että selvisi.

Pitääpä ottaa käsittelyyn toinenkin uutinen, ja se on postitiivinen: Valtiolta homekorjauksiin 50 miljoonaa. Jokainen niistä tulee tarpeeseen ja lasku on lähitulevaisuudessa varmasti vielä hirvittävän paljon suurempi. Ikävä kyllä. Minua huolettaa myös se, että usein korjaukset eivät täysin onnistu. Tai ainakaan niin hyvin, että jo pahiten altistuneet voisivat oireettomina tiloihin palata. Joskus tulee halvemmaksi vain purkaa vanha pois ja rakentaa uusi tilalle. Monissa tapauksissa, vaikka ei halvempaa olisikaan, se olisi silti järkevämpää kuin korjata monta kertaa ja sitten purkaa pois.

Minä olen sattuneista syistä seurannut paikkakunnallamme tehtävää mittavaa remonttia. Kyseessä on 60-luvulla rakennettu pienkerrostalo jossa on ollut liiketilaa ja asuntoja. Nyt se remontoidaan tyystin asuinkäyttöön ja sitä markkinoidaan kalliilla ja kehutaan sen olevan uudenveroinen. Anteeksi nyt, mutta minusta 50-vuotta vanhasta ei uutta saa vaikka miten vääntäisi. Ikävä kyllä. Katselin niitä asuntoja minäkin, mutta ainakin ennakkonäytössä aikanaan sain oireita. Liekö vanha talo vai uudet materiaalit? Yksi asunto siellä olisi mahdollisuuksien rajoissa: minulla riittäisi rahat ja pohja on muuntelukelpoinen. Toisaalta huonoja puoliakin on aika lailla: sijainti on jo liiankin keskeinen, jopa rauhaton kesäöinä. Lisäksi puuttuu se minulle tosi tärkeä sauna ja oma pieni pihapläntti. Ja rahan kanssa saisi varmaan miettiä myös, meneekö liikaa kituuttamiseksi vaikka autosta eroon pääsisinkin. 

Mietin silti, että pitäisikö pyytää pankinjohtajalta avaimia ja lupaa yöpyä yksi yö siellä? Sittenpähän tietäisin. 

perjantai 23. elokuuta 2013

Kummallista ahdistusta - ja hengenahdistusta

On jotenkin epämääräisen ahdistunut olo. Minulla harvoin on. En viitsi vilkuilla kalenteriin sillä silmällä, johtuu mistä johtuu. Joka tapauksessa kaikki ahdistaa. Raha-asiat. Pärjäänkö tämän lyhennetyn työajan ja pienennetyn palkan kanssa? Jaksanko kituuttaa? Kevät olisi mahdollista jatkaa samalla systeemillä myös, ja se olisi terveydellenikin hyväksi. Olen jälleen saanut oireita työmaalla, mutta ne onneksi pysyvät ihan inhimillisinä, kun työpäivä on ollut niin lyhyt. Lisäsin astmalääkitystä, josko auttaisi pitämään hengenahdistuksen loitolla. Mitähän tulevaisuus tällä saralla tuo tullessaan? Niin kuin sitä nyt kannattaisi huolehtia. Esikoinen saa myös edelleen oireita koulussaan. Jotenkin sitä aina hölmönä toivoo, että jos tämä vuosi kuitenkin olisi erilainen. Mutta ei. Oireet alkoivat heti ensimmäisellä viikolla ja nyt oli jo ihan hilkulla ettei pitänyt jäädä tänään kotiin lepäämään. 


Ahistaakohan Lurk kia?
Kuvan ottamisen jälkeen tuohon on lisätty
vielä kaniverkkoakin - jostain syystä...


Minua on nyt koulun alettua myös painanut taas enemmän oman ajan puute ja tämä aika lailla jakamaton vastuu lapsista. Kuopus lähtee vasta viikon päästä torstaina isälleen ja odotettavissa on piiiiiitkä viikko. Tiedän, että arki taas asettuu uomiinsa ja poikkeamia tapaamisrytmistä ei enää juurikaan tule, mutta se ei aina auta siinä kohtaa kun mieli on mustana ja ahdistaa. Täytyy kuitenkin todeta, että silti ero ei ole kaduttanut minua yhtään ainoaa kertaa, ei hetkenkään vertaa. Jakamattomasta vastuusta tulee mieleen eromme ja sen syyt. Jaoimme paremmin vastuuta silloin, kun vielä olimme naimisissa, mutta koin, että viime kädessä arjen sujuminen ja vastuu olivat kuitenkin silloinkin enemmän minulla. Tämä johtui kuopuksen isän reissutöistä, lukuisista harrastuksista ja siitä, että hän ei vaan ollut kotiorientoitunut ihminen.

Minulla tuli melkein itku kun luin erästä nimeltämainitsematonta isyysblogia jota vast ikään eräs arvostamani daami omassa blogissaan suositteli. Isä kirjoitti, että lapsiperheessä kaikki töistä vapaa aika on lastenhoitoa. Kun isä on töissä, äiti hoitaa lasta. Kun äiti harrastaa, isä hoitaa lasta ja toisinpäin. Ei todellakaan mene tasan jos vain toinen on töissä. "Haluan pitää välit vaimooni hyvinä, siksi yritän pitää omat menoni minimissä." Hän suosittelee samaa muillekin isille. "Vanha elämäsi on ohi, yritä kestää ne muutamat vuodet mitkä lapsesi lapsuus sinun nautinnoistasi riistää. Meidän aika koittaa vielä." Osui ja upposi. Minäkin haluan ja tarvitsen tuollaisen miehen. Tai olisin halunnut ja tarvinnut. 

***

On tässä ilonaiheita, vaikka ne pitää miltei väkisin mieleen palauttaa.

Kuopus on lievästä väsymyksestä ja alkukankeudesta huolimatta pääsääntöisesti tosi innoissaan koulun alkamisesta.

Ja ne mietteet: "Onkohan hyttysillä hautajaisia?" Saisi pappi tehdä urakalla hommia jos on.

Hassut hakusanat: jussi vatanen pussaa

Söin toissailtana taas ihanan kantarellileivän. Nyt taitaa tosin olla minun luottopaikkani koluttu tältä kesältä.

Nämä ihanat kelit! Tarkenee istua terassilla ja lukea, nauttia auringosta ja lämmöstä. Talven varalle varastoon!

Ja onneksi alkaa viikonloppu. Huokaus!

torstai 22. elokuuta 2013

"Mä oon kasvinsyöjä"

Olen vissiin maininnut, että olemme kasvissyöjiä. Tai ainakin välttelemme lihaa. Pikku hiljaa on hiipinyt uusia asioita lautaselle. Viimeksi kuopuksella, joka koulun aloitettuaan on ruvennut maistelemaan liharuokiakin - ja hän pitää niistä. Kaalilaatikon lihaversio oli kuulemma parempaa kuin kasvis-, ja jonain päivänä kasvissyöjille oli "jotain mömmöä niin mä otin lihapullan". Minä lopetin lihansyönnin ylioppilaskeväänäni, olen siis ollut kasvissyöjä jo hyvinkin pidempään kuin konsanaan ehdin olla sekasyöjä. Syynä moiseen oli, etten koskaan ole oikein pitänyt lihan mausta tai suutuntumasta. Suvussamme toisaan kulkee anekdoottina tokaisuni "mä en syö jos siinä on läskiä tai liukasta". Niinpä oli hyvin luontevaa lopettaa lihansyönti kun muutin lapsuudenkodista omilleni.  Jossain vaiheessa mukaan tulivat myös eettiset pohdinnot, mutta alkusysäys moiselle oli ihan vaan kulinaristinen. 



Kun esikoinen oli pieni, minulla oli muutama äitiystävä, jotka olivat raivanneet tietä ja saaneet lapsensa pidettyä hengissä pelkällä kasvisruoalla. Niinpä minäkin uskalsin kokeilla. Toinen näistä ystävistä antoi lahjaksi Tuija Ruuskan Aurinkomaa -koko perheen kasvikeittokirjan, joka silloin vielä oli nimeltään lapsiperheen kasviskeittokirja. Tästä mainiosta opuksesta tuli ravitsemuksellinen raamattuni ja sen luomuohjeilla hoitelin esikoisen vauva-ajan ruokailut. Kuopuksen isän tultua kuvioihin ui kala myös meidän lautasillemme, ja kuopus on näin ollen syönyt sitä pienestä pitäen. Muuten hänkin seurasi samoja hyviksi havaittuja latuja kuin esikoinenkin. Kumpainenkin pojista on ollut äärettömän terve ja vastustuskykyinen aina siihen asti, kun altistuimme esikoisen kanssa. Uskon, että luomuruokavaliolla on ollut suuri merkitys.

Olen näistä valinnoista puhunut  poikien kanssa ja antanut heille vapaat kädet itse päättä mitä haluavat kodin ulkopuolella maistaa. Itselleni olen pidättänyt oikeuden olla laittamatta liharuokia, koska en niistä pidä. Kuitenkin viime kädessä päätäntävallan ruokavaliosta olen katsonut siis olevan lapsilla itsellään. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että olen ajatellut lapsille antamani valinnanvapauden olevan aika hypoteettinen. Tämä siksi, että makumaailma käsittääkseni omaksutaan aika varhaisessa vaiheessa ja sittemmin sitä on kokonaisuudessaan vaikea muuttaa. Esikoisella oli jossain vaiheessa kausi, että hän söi lastentapahtumissa käristemakkaraa ja nakkeja aina mummin luona käydessään. Kun lempinakkien reseptiä muutettiin jäi koko homma siihen. Enää hän ei syö lihaa lainkaan. Kuopus on aloittanut kokeilut nyt ja positiivisista ensi kokemuksista päätellen hänestä voi hyvinkin kasvaa lihansyöjä. Se ei ihmetytä minua lainkaan, niin eri puusta nämä lapset kaikissa asioissa ovat.

***

Otsikko on kuopuksen luonnehdinta itsestään muutaman vuoden takaa.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Uusia tuulia töissä

No niin, täytyy vähän ottaa sanoja takaisin. Eilinen ruikutus taisi sittenkin osoittautua turhaksi. Kuopuksen isä oli jutellut sivistystoimenjohtajan kanssa ja taisimme saada luvan pitää tapaamisrytmimme ennallaan. Käväisin muissa asioissa koululla ja juttelin tästäkin luokanopettajan kanssa. Hän oli kovin ilahtunut myös, ja kertoi olleensa vähän ihmeissään, kun asia ei niin vaan ollutkaan selvä. Mutta ilmeisesti loppu hyvin kaikki hyvin, tässä asiassa. Se pelkäämäni sisäilmapalaverikin siirtyi sähköisen kalenterin virheen vuoksi: työterveyshoitajallemme oli tehty tuplabuukkaus eilisaamulle ja annoimme suosiolla periksi. Uusi aika lienee syyskuun alkupuolella.


Ruokataidetta!
Jollakulla on joskus ollut tylsää ja kamera saapuvilla.
Löysin tämän valokuvakansioistani...


Syyskuussa onkin muuten töissä jännät ajat. Paitsi tämä minun lyhennetty työaikani, on muitakin muutoksia tulollaan. Meillä tehdään suuremmanluokan konversio ja järjestelmänvaihdos ja puljumme on kiinni kokonaista kolme viikkoa. Valtava tiedotusrumba on käynnissä ja kovasti ihmiset kyselevät mistä on kyse. On tietysti myös uuden oppimisen paikka. Sulun aikana on valtavasti koulutusta ja koitamme opetella uuden järjestelmän kanssa touhuamista. Lokakuun alussa sitten taidot ja tekniikka punnitaan tositoimissa. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin tosin kun tietotekniikasta on kyse, on kaikki minun käsitykseni mukaan ikävä kyllä mahdollista. Onneksi sitten on jo koulunkäynti vähän tutumpaa kuopukselle ja tapaamisrytmikin taas kääntynyt entiselleen. En nimittäin saanut ihan kaikkia koulutuksia mahtumaan aamupäiviin ja tämän nykyisen työaikani raameihin. Täytyy ottaa lapsenvahtirinkini käyttöön, mutta se ei haittaa, kun arkikin on jo sitten vähän paremmin vakiintunut uomiinsa.

Nytkin piti hommata lapsenvahti, kun sain eilen iltapäivällä kotosalla tietää, että tänään iltapäivällä on tärkeä talousarviokokous. Vaikka tiedotus totta tosiaankaan ei toimi, en nyt tällä kertaa kehtaa kauheasti mollata koollekutsujaa, koska hän kuitenkin lupasi kuopukselle sen joka toisen perjantain vapaaksi...

***

Jos valitin eilen turhasta byrokratiasta, niin on sitä olemassa turhia lakeja ja säädöksiä. K18 tähtisädetikut ja 45 muuta turhaa sääntöä, olkaa hyvät!

tiistai 20. elokuuta 2013

Kurjaa byrokratiaa

Nyt ei mene niin kuin Strömsössä. Olimme jotenkin naiiveina kuopuksen isän kanssa ajatelleet, että jatkamme koulun alettua samaa tapaamisrytmiä kuin ennenkin. Kuopus on isällään joka toisen torstain ja perjantain välisen yön ja joka toinen viikko hän menee torstaina isälleen ja palaa sunnuntaina kotiin. Olimme miettineet, että näinä kahtena ensimmäisenä vuonna joka toisen perjantain poissaolo ei olisi niin kauhean vakava asia. Oma opettaja ja perjantain aineiden opettajat olivat sitä mieltä että järjestely sopisi heille. Mutta rehtorille ja sivistystoimenjohtajalle se ei tunnu sopivan. Ei, vaikka heiluttelimme kotiopetuskorttia, lupasimme tiiviissä yhteistyössä opettajien kanssa huolehtia että oppivelvollisuus tulee suoritettua. Ei, vaikka eroguru Kari Kiianmaa suosittelee, että ajateltaisiin tässä kohtaa lapsen ja etävanhempienkin etua. Ei, vaikka tiedämme, että joissain kouluissa tämä kyllä onnistuu. Ei.


Jalkapallokoulukaan ei  piristänyt...


Onneksi kuopuksen isä hoitaa asiaa eikä minun tarvitse. Kuitenkin itsekin kunnan palkkalistoilla olevana jos ei nyt kollegoiden niin ainakin yhteistyökumppaneiden kanssa vääntäminen on aina niin kurjaa. On perinteisesti vaikeaa erottaa se, että asiat kiistelevät, eivät ihmiset. Mutta sen verran minäkin sisuunnuin, että otin yhteyttä Aluehallintoviraston lakimieheen. Hän oli sitä mieltä, että mitään estettä järjestelylle ei hänen nähdäkseen ole, mutta kunta saa silti itse päättää. Totta kai. Minä haluaisin uskoa, että olisi mahdollista joustaa nämä pari ensimmäistä vuotta. Toki sitten kolmannella luokalla, kun tulee uusia aineita ja lukuaineitakin enemmän, olemme valmiita muuttamaan tapaamisrytmiä toisenlaiseksi.

Täytyy sanoa, että sen verran korpeaa tämä tilanne, että jollei tapaamisrytmin säilyttäminen todellakaan onnistu, aion erota kuntamme "Lasten parhaaksi -työryhmästä". Niin pieni ihminen minä olen. 


***

Sitten tänään on vielä aamun aloittajaisiksi työterveydessä sisäilmapalaveri. Jihuu, nämä on aina niin ihania tilaisuuksia. Saa nähdä mitä tänään tapahtuu.

maanantai 19. elokuuta 2013

Täydellisen rentouttava viikonloppu

Viikonloppu oli juuri sellainen kuin pitikin. Täydellisen ihana ja rentouttava. Perjantaina menin töiden jälkeen luottokampaajalleni ja poistuin sieltä kiharaisena. Kotona parkkeerasin persiini heti terassille, koskapa koko viikon sateisen kelin jälkeen oli yllättäen aivan upea ilma, aurinkoinen ja lämmin. Hikoilin hyvän kirjan ja siiderin kanssa oikein kunnon tovin ja ystäväkin pistäytyi seurana. Seuraavana päivänä vaihdoimme maisemaa ja ajelimme lähikaupunkiin. Olimme varanneet oikein hotellihuoneenkin. Hoitelimme kaupunkiasioita, söimme hyvin pariinkin otteeseen, seurasimme välillä vähän MM-kisoja ja sitten odottelimmekin, että ehtiikö uni korjata ennen kun tanssiravintolassa alkoi karkelot. 

Lähellä se oli, mutta vielä jaksoi vanhakin. Järkyttävä rankkasadekin vähän meitä epäilytti ja pidätteli, mutta ystävä askarteli meille muovipusseista sadehatut ja hilpaisimme sitten läheiseen ravintolaan kassin kahvoista pidellen. Kävimme katsomassa Virve Rostia ja Menneisyyden vankeja ja vauhdikas ja hauska show heillä kyllä oli. Takuuvarmaa jalan alle menevää musiikkia! Vientiäkin olisi parketille ollut mutta minä en ikinä ole piitannut paritansseista. Bailaan mieluummin ihan itsekseni tai akkaporukassa. Mutta tokihan se hiveli itsetuntoa. Kuten myös entisen opiskelukaverini toteamus "näytät säteilevältä". Nyt minä taidan säteillä seuraavan viikon näillä kohteliaisuuksilla. Illan päälle istahdimme vielä hotellin baariin yömyssylle. Aika täydellinen ilta!


Näkymä huoneen ikkunasta ei silmiä hivellyt,
mutta se ei menoa haitannut.
Tuolla autossa nukkuvalla miehellä ei ehkä ollut varaa huoneeseen,
pelkkään parkkimaksuun?
Tarkkailimme häntä hyvän tovin hihitellen...


Hotelliaamiaisen ne vasta sitten minun makuuni ovatkin. Seuraavan kerran tulikin sitten vasta iltakuudelta nälkä, kun oikein huolella tankattiin. Sunnuntaikin oli kokonaisuudessaan leppoisa ja mukava, olimme esikoisen kanssa kahden kotona. Minä surffasin netissä, lötköilin ja lueskelin, esikoinen nördäsi kavereiden kanssa ja pysytteli muutenkin poissa jaloista. Saunomme sentään yhdessä. Kyllä nyt kelpaa taas aloittaa arki. 


***

Kudonko villasukat on joku kysellyt googlelta ja tullut Majaani. No mikä ettei! Minulla olisi parikin projektia, mutta ei ole vielä kutimuskutina iskenyt. Ehkä se vielä tässä syksyn mittaan iskee. Mutta villasukkia minä en kudo.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Vaihda taloa

Olette varmaan kuulleet talonvaihdosta? Näitä sivustoja alkaa netti olla jo pullollaan ja Suomestakin on aika moni leikkiin lähtenyt mukaan. Me teimme ensimmäisen ja ainoan kodinvaihdon Marokkoon tammikuussa 2009 ja se olikin melkoinen reissu. Alun hankaluuksista olen kirjoittanutkin - emme meinanneet päästä Saksasta Marokkoon kun esikoisella ei ollut omaa passia. Ennen tämä ei ollut ollut ongelma, mutta pakettimatkalaisiin suhtaudutaankin näköjään eri tavalla kuin omatoimimatkaajiin. Jumitimme pari päivää Saksassa joten reissun alkupäästä jäi Marrakech näkemättä ja kokematta. Suuntasimme suoraan El Jadidaan, jossa talonvaihtokohteemme sijaitsi. Siellä vietimme uskomattoman viikon ja sitten suuntasimme Fesiin ja Casablancaan. 




El Jadida oli mukava rantakohde lasten kanssa, mutta se talo, se oli aivan parasta. Jos haluatte tirkistellä, kuvia ja tietoa löytyy täältä. Uima-allas on rakennettu meidän vierailumme jälkeen, mutta jo ennen sitä puutarha oli ihana, talo aivan mieletön ja kokemus kerrassaan unohtumaton. Meillä oli jopa oma taloudenhoitaja, joka teki joka aamu meille aamiaisen, pesi pyykkimme ja tiskasi tiskit. Hän myös vahti lapsia kun kerran kävimme iltasella kahdestaan ulkona syömässä. Hui sentään, olisin voinut tottua sellaiseen elämään! Villan omistaa muistaakseni ranskalais-belgialainen pariskunta, ja tämä oli heidän kakkosasuntonsa. Mies teki sähköbisneksiä Marokossa ja rouva oli sisustussuunnittelija. Ja se kyllä näkyi tuolla. Rahastakaan ei tainnut olla puute. 


Alhaalla oikealla Hermes


Hupaisiakin muistoja paikasta on. Omistajamies käväisi meitä tervehtimässä ja he kävivät kuopuksen isän kanssa illallisella. Hän jätti taloudenhoitajan hoteisiin koiransa, jonka nimi oli Hermes. Hermes rakasti kuopuksen tutteja ja varasti yhden aina kun silmä vältti. Sitten kuopus tuli kiljuen kantelemaan: Eemesh, tutti! Matka oli kuopukselle muutenkin ikimuistoinen (paitsi ettei hän tietenkään siitä oikeasti mitään muista), nimittäin aamuyöllä minareeteista raikuvat rukouskutsut olivat äkkiseltään aika pelottavia pienen pojan mielestä. Loppuajasta hän jo tottui monta kertaa päivässä toistuvaan ääneen. Reissu oli kyllä mitä mainioin! Mutta omistajapariskunta ei koskaan ehtinyt tulla vastavierailulle. He saivat toisen lapsen ja sitten kun taas olisivat olleet valmiita matkustamaan vauva-ajan jälkeen, olimmekin jo eronneet. 

Reissukutinahan tässä meinaa tulla, toisin Marokkoon en lähtisi ilman miesseuraa. 


lauantai 17. elokuuta 2013

Kasvua tapahtuu...

...hiuksissa, vyötärönympäryksessä ja ehkä henkisestikin?

Blogistaniaa on kiertänyt haaste, jossa muistellaan omaa elämää eri ajankohtina. 

Millainen olet ollut noina aikoina?
Mitä olet ajatellut?
Millainen on ollut elämäsi?
Miltä olet näyttänyt?

Ajankohdat ovat 
- elokuu 1999
- huhtikuu 2003
- maaliskuu 2009
- 18.9.2009 ja
- 17.7.2010.

Hmm, katsotaanpa!

Elokuu 1999

Asuin Helsingissä, esikoinen oli vajaan vuoden vanha. Odotin varmaan kovasti ensimmäistä ulkomaanmatkaamme. Lähdimme nimittäin rintareppu keikkuen Nizzaan ystäväni luo vierailulle aivan syyskuun alkupäivinä. Leikkasin pientä etutupsua lukuunottamatta pääni kaljuksi ja kasvatin sitten muutaman millin siilin, jota pidin pari vuotta. Oli äärettömän helppohoitoinen, kun oli pienen lapsen yksinhuoltaja. Sitten kun suunnittelin töihin paluuta 2001 rupesin kasvattamaan hiuksia. Olin väsynyt mutta onnellinen äiti, juuri kasvanut aikuiseksi. 


Kaikki kuvat on räpsäisty paperisista originaaleista,
siksi laatu on mitä on.


Huhtikuu 2003

Olin vast ikään tehnyt suuren päätöksen palata juurilleni, sinne missä koulunikin kävin. Muutimme elokuussa 2002, kun silloinen työsuhteeni päättyi. Se on ollut yksi elämäni parhaimmista päätöksistä. Olin langanlaiha, poltin askin tupakkaa päivässä ja etenin urallani. Minua oli pyydetty Helsingissä kouluttamaan kollegoitani, josta olen edelleen otettu (ja se näyttää hyvältä CV:ssä) Sain sitten helposti sijaisuuden myös uudessa kotikaupungissani. Olin juuri helmikuussa tavannut kuopuksen isän ja suhteemme syveni.

Maaliskuu 2009

Olin ollut yhdessä kuopuksen isän kanssa 6 vuotta ja todennut, että haluan kasvattaa lapseni maalla. Olimme asuneet nykyisellä kotipaikkakunnalleni neljä vuotta ja kuopuskin oli tuolloin jo kohta kolme vuotias. Asuimme hometalossa ja sairastin jatkuvasti. Parisuhde rakoili ja aloin oivaltaa, että kuopuksen isä ei ollutkaan oikea minulle. Hiukset olivat jo paljon pidemmät ja kiloja oli tullut raskauden aikana hyvinkin 30 lisää. Osa niistä kulki edelleen mukana enkä ollut lainkaan tyytyväinen itseeni, ulkonäkööni enkä elämääni. Siksi minusta oli äärettömän vähän kuvia tuohon aikaan.


Tammikuussa 2009 Marokossa.
Taidan kertoa tästä reissusta lisää huomenna,
meillä oli mm. oma kodinhoitaja...


18.9.2009

Elin keskellä elämäni hirveintä aikaa. Aloin jo oivaltaa, että sairasteluni johtuu kodistamme, 70-luvulla rakennetusta rinnerivitalosta, jossa huoneet olivat kahdessa kerroksessa. Tasakatto oli remontoitu huonosti harjakatoksi, enkä ollut suinkaan ensimmäinen, joka talossa sai oireita. En muuten ikävä kyllä viimeinenkään, ne talot ovat edelleen kunnan vuokra-asuntoina, ja säälin suuresti jokaista perhettä joka siihen erehtyy muuttamaan. Ne pitäisi räjäyttää.

No, joka tapauksessa kuopuksen isän oli varsin vaikea hyväksyä, että unelmapaikalla järven rannalla hyvin lähellä keskustaa sijaitseva kaunis kotimme olisi syynä jatkuvaan sairasteluuni. Tai sairasteluumme, myös esikoinen oli kipeänä alituiseen. Veri valui nenästä tämän tästä ja yskät äityivät yleensä sellaisiksi, että poika okseni. Minä ehdin juuri ja juuri toipua edellisestä flunssasta kun sain jo seuraavan. Ja poskiontelontulehduksesta. Ja keuhkokuumeesta. Olin aivan rikki niin henkisesti kuin fyysisesti enkä saanut tukea kuopuksen isältä.  En ole koskaan ollut niin yksin. Tämä löi sellaisen kiilan ja railon väliimme, että emme siitä koskaan yrityksistä huolimatta toipuneet. Emme sittenkään, kun hän jo uskoi ja suostui muuttamaan pois.


Olihan ne maisemat aika hyvät


17.7.2010

Asuimme jo tässä nykyisessä asunnossamme ja elimme aika seesteistä aikaa. Olin saanut astmalääkityksen ja kilpirauhaslääkityksen ja aloin pikku hiljaa toipua. Suunnittelimme suuria 40-vuotisjuhlia minulle ja toteutimmekin ne. Juhlat olivat onnistuneet ja hienot, mutta parhaiten minulle on jäänyt mieleen kun ajoimme juhlapaikalta pois seuraavan päivänä. Kuopuksen isä herkisteli, että eikös vaan meillä ole mahtavaa. Minä onnistuin pilaamaan koko tunnelman toteamalla poikkeuksellisen suorasukaisesti, että niin tällaisissa erikoistilanteissa kyllä, mutta arjen ongelmat ovat edelleen olemassa. Siitä alkoi viimeisin vääntö ja menimme vihdoin myös kunnolliseen pariterapiaan. Se oli hyödyllistä ja avartavaa mutta ei muuttanut sitä tosiasiaa, että halusimme elämältämme täysin eri asioita. 

Nyt minusta tuntuu, että kaikesta huolimatta elän elämäni parasta aikaa. Ja mitä onkaan vielä tulossa?

perjantai 16. elokuuta 2013

Vapaus, oi vapaus!

Vapaus, vapaus, vapaus! Kuopus lähtee koulusta suoraan isälleen ja esikoinenkin menee kaverilleen yöksi. Minä menen kampaajalle. Sitten heittäydyn levyksi kotiin ja syljeskelen kattoon. Lasiin en sylje. Seuraavankin yön esikoinen viettää poissa kotoa, äidilläni ja me lähdemme ystäväni kanssa kaupunkiin juhlimaan. Kyllä muuten tulee tarpeeseen. Eilenkin valitin oman ajan puutetta ja pinnan kiristymistä. Välillä tuntuu, että tekisi mieli kiljua tai piiloutua kaappiin, että saisi hetken olla rauhassa. Äiti sitä, äiti tätä... jatkuvasti saa olla valmiustilassa.

Keikkuen mennään, koska mukaviakin hetkiä on toden totta ollut - tietysti. Tai enimmäkseen on niitä. Nyt on kovin arkipitoista tämä raportointi, mutta menköön. Kuopus tuossa yhtenä päivänä puuhasi jotain ja söpötti samalla. Meinasin melkein jo huolestua, että koulun alku on laukaissut sartremaisen eksistentiaalisen angstin, kun dramaattisella äänellä lausuttu puhe kuului näin: "Mä jatkan tästä yksin. Yksikseni. Kaiken keskellä yksin. Yksinäisyyteen syntynyt..." Sitten selvisi, että kyseessä on Sid-laiskiaisen monologi elokuvasta Ice Age 3. Huh sentään!




Kaikkea muutakin kummaa on meillä puuhattu. Yhtenä päivänä kommunikoimme jostain syystä kuopuksen kanssa kirjallisesti. Vähän geminaatat ja pitkät vokaalit ovat vielä hakusessa, mutta suotakoon tämä juuri koulunsa aloittaneelle. Esikoinenkin innostui yllättäen askartelemaan. Eräs kaverinsa on kuulemma tapetoimassa yhden seinän huoneestaan vanholla Aku Ankoilla. Meidän teini oli keksinyt, että sellainen taulu saattaisi myös näyttää hauskalta. Kun välineet kokeilulle kotoa löytyivät, ryhtyi saman tien tuumasta toimeen. Aika veikeähän tuosta tuli (vaikka ei kuvasta juuri välitykään, ne on nämä mahtavat sateiset ja pimeät päivät)!

***

Onko teidän autoillanne sukupuoli? Minä olen aina ajatellut, että punainen Pösöni olisi nainen. Sellainen vanhempi, arvokas rouvashenkilö. Kun se pakkasessa käynnistyy, olen taputellut sitä ja kehunut hävyttömästi, että "Hyvä tyttö". Esikoinen katsoi minua viime viikolla närkästyneenä kun jostain syystä taas kiittelin autoamme. "Ei tää oo nainen, tää on mies." Minä ihmettelin, että millä perusteella muka. "No kun tuolla takana on se tappi." (Vetokoukku.) Ahaa!

torstai 15. elokuuta 2013

"Tuntuu oudolta olla koulussa"

Kaksi päivää sitä riemua kesti. Jo tiistai-iltana kuopus totesi, että tuntuu oudolta olla koulussa. Ei osannut tarkemmin määritellä mikä on outoa tai miltä se outo tuntuu. Kerroin, että kaikki uusi aina tuntuu alkuksi oudolta ja se on ihan normaalia. Keskiviikkoaamuna ensimmäiset sanat herättyä olivat nuo myös. Silloin juontui mieleen, että äitiäkin tulee koulussa ikävä. Juttelimme ikävästä ne vakiojutut (ikävä tuntuu kurjalta, mutta on oikeasti hyvä tunne kun siitä tietää että rakastaa) ja keksimme, että koulussa pitää kuitenkin ikävöidä paljon lyhyemmän aikaa kuin päivähoidossa tai eskarissa. Tyyntyi tähän ja ikävänkarkoitusmielessa sylikkäin syötyyn aamupalaan. 

Sitten ne läksyt... Esikoinen oli sellainen, että hän teki automaattisesti läksyt heti koulun jälkeen ilman, että asiasta tarvitsi kysellä tai muistuttaa. Hänellä oli itsellään sitten sellainen olo, että saattoi loppuillan keskittyä ihan muuhun ja ajatella koulua vasta seuraavana aamuna. Turha toivoakaan, että nämä kaksi käyttäytyisivät tässä (tai missään) asiassa samalla tavalla. Kuopus siirsi ja siirsi läksyn tekoa tiistaina viimeiseen asti, ja sitten iltapalan jälkeen muistimme, että väritystehtävä oli edelleen tekemättä. Voi sitä marttyyriasennetta, värittäminen oli niiiiin rankkaa, pinta-alaa oli liikaa ja kynät liian tylsiä. Sitten kun tämä vaivaisen kolmen eläimen värittäminen tuli valmiiksi, hän heittäytyi olohuoneen lattialle kuin MM-kisojen juoksija konsanaan, kaikkensa antaneena, ketarat oikosenaan. Oli naurussa piteleminen. Eilen kokeilimme esikoisen metodia ja ihan hyvin toimi. Saa nähdä miten jatkossa.




Iloisesti ja reippaasti kuopus on kuitenkin kouluun työmaani parkkipaikalta lähtenyt ja sydän siinä meinaa särkyä, kun pieni poika viipottaa iso reppu selässä. Samoin hän on hyvässä järjestyksessä hakenut minut töistä, paitsi eilen. Silloin soi puhelin ja hän kertoi, että tulee vähän myöhemmin kun "on niin kova sade". On se kännykkä kätevä... Mutta sen verran tämä viikko on vienyt voimia, että nukahdimme kumpainenkin umpiuneen saman peiton alle sohvalle eilen. Heräsimme, kun esikoinen soitti ovikelloa.

Odotan myös todella perjantaita, kun kuopus lähtee isälleen ja palaa sieltä vasta maanantaina suoraan kouluun. Ensi viikollakin oli joku poikkeusjärjestely, ja huomaan nyt, että minulla ei olisi voimia näihin. Lisäksi minun pitäisi pystyä tekemään se yksi iltavuoro viikossa, että saisin 25 tuntiani täyteen. Ja on se torstai-aamun oma aika minulle näköjään elintärkeä. Nimittäin eilen jo kiristi, kun hoksasin, että sitä ei nyt ole eikä vapaata tule ennen kun huomenna. Täytyy jatkossa muistaa kaikki nämä ja ottaa huomioon, kun kuopuksen isä pyytää joustoa. Taitaa olla hänen vuoronsa joustaa. 

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Uusi rytmi

Parin päivän kokemuksella aika leppoisalta tuntuu tämä kahden koululaisen äitinä oleminen. Esikoinen kirmailee lomareissuista palanneiden kavereiden kanssa riemusta ratkeamaisillaan näin alkuun kaiket päivät ja kuopuskin opettelee omaa elämää. Eilen iltapäivällä hän nappasi kännykän kaulaan ja lähti kaverin luo. Minä istuin yksin kotona ja ihmettelin. Sitä ennen oli varsin leppoisa hetki terassilla kun aurinko paistoi. Katsastimme kasvit ja heinäsirkkakin siinä vieraili. Säikähdin kuollakseni, kun se hypäsi kädelleni. Luimme molemmat, kuopus Aku Ankan taskukirjaa, minä Saara Kesävuoren uutta dekkaria. Se on jatkoa edelliselle, Saarroksissa -nimiselle, josta pidin aika lailla. Tämä ei vielä ole auennut samalla tavalla, mutta ehkä se kohta nappaa mukaansa. Joka tapauksessa luen sen loppuun, ei se huono ole. 




Kun työpäivä on lyhyt, jää luonnollisesti enemmän aikaa muuhun. Vielä en tiedä mihin sen tulen käyttämään. Yhden huonon puolen jo hoksasin, mutta pärjään sen kanssa. Ennen kävin töiden jälkeen yksin kaupassa ja sitten vasta hain kuopuksen päiväkodista. Nyt kun kuopus hakee minut töistä on kauppa-asiat hoidettava yhdessä. Täytyy terästäytyä taas suunnittelussa ja ennakoinnissa, ja satsata torstai-aamuihin, jolloin vien pojat kylille mutta itse palaan kotiin vielä ennen iltavuoroa. Nyt täytyykin tehdä se kaupan kautta. Usein olen myös sunnuntaina miettinyt alkuviikon ruokalistaa ja käynyt isommasti kaupassa. Sitten riittäisi alkuviikosta vain pienet täydennykset, kun kuopus on mukana. 

Se olisi suotavaa, että lukemiselle ja omalle puuhastelulle jäisi vähän runsaammin aikaa. Kotitöihin tuskin sitä tulen kovinkaan paljon käyttämään, mutta huomasin kyllä, että eilen vaikkapa keittiö näytti siistimmältä ja viihtyisämmältä kuin aikoihin. Kun ei ole kiire, tulee huomaamattaan puuhanneeksi. Mutta osaan minä lötkötelläkin. Sitten kun MM-kisojen iltapäivälähetys alkoi, parkkeerasin sohvannurkkaan ja nappasin pojat kainaloon. Tai totta puhuen esikoinen oli silloinkin vielä kylillä, muuta ehti sitten myöhemmin mukaan. Ihanaa leppoisaa aikaa ja sitten vielä yhteinen ateria. Minulle on jostain syystä kovin tärkeää, että istahdamme saman pöydän ääreen ainakin kerran päivässä. 

Paljon on uutta, ja suurin osa siitä positiivista. Täytyy nauttia niin kauan kun tätä kestää!

tiistai 13. elokuuta 2013

Erittäin Tärkeä Päivä

Oi voi, nyt se on kuulkaas meidän vauvakin koululainen. Olen vannonut, että minusta ei tule sellaista "kylläpä sä oot kasvanut" ja "miten se aika oikein kuluukaan" -tätiä, mutta niinpä vaan on käynyt. Se sairaalasta toukokuussa seitsemän vuotta sitten kotiin kuljetettu kaksi kiloinen rääpäle aloitti eilen reippaana ja innoissaan koulun. Ensimmäisenä aamulla, kun sai silmät auki se totesi, että "kiva kun on koulua". Vähän myöhemmin pääsi suusta, että "mä en itekään usko tätä todeksi!" Niinpä! Minun viimeiseni. Kyllä koulun pihalla vähän silmäkulmatkin kostuivat. Siitä myös, miten reippaasti hän sitten asteli työmaalleni ihan itse ja pääsimme yhdessä lähtemään kotiin. Kuopus oli jo matkalla soittanut isälleen kun pyysi, ja kertonut tuoreimmat kuulumiset. Minulle asti ei sitten enää hirveästi juttuja riittänytkään, mutta jatkossa varmasti saan osani. 

Minun työpäiväni, varsinkin lomanjälkeisen säätämisen kera, tuntui ihan hävyttömän lyhyeltä. Mutta eiköhän siihenkin totu. Olimmekin sitten varsin pitkään kahdestaan, ennen kuin esikoinen kotiin joutui. Normaalistikin yhdeksännen luokan aloittanut teini tulee tätä nykyä monta tuntia meidän jälkeemme, mutta eilen hän vielä lyhyen ensimmäisen koulupäivän kunniaksi halusi lähteä käymään kavereiden kanssa lähikaupungissa. Hyvä, että maalaispojalla reviiri vähän laajenee. Helsingissä asuva kummi oli jo jossain vaiheessa huolissaan, että esikoisesta tulee kaupunkivastainen. Mutta hyvinhän tuo oli kummitädin luona viihtynyt ja ollut kuin kala vedessä töissä Kallio Block Partyissä, joissa oli osaanottajia tuplasti sen verran kuin meidän kylällä on asukkaita. Mutta on se kyllä maalainen ja kiltti ja natsiäidin kasvattama koska kuka 15-vuotias kysyy saunan jälkeen 21.45 lupaa, että saako avata television vartiksi? Nukkumaanmenoaika on kymmeneltä. No, tuo kysyi.






Kuopus oli tietenkin aivan innoissaan myös kännykästä, jonka esittelin hänelle sunnuntaina. Kaikki pitää tosin opetella alusta asti, säännöistä lähtien. Ei nimittäin ollut kuopukselle selvää, että vaikkapa soittaminen tai viestien lähettäminen maksaa. Myönnän häpeissäni, että pääsikin siinä tilipäivää edeltävässä alhossani sitten minulta suusta, että "Voi kuule, mikään tässä maailmassa ei oo ilmaista!" Sain saman tien näpäytyksen: "Onpas, marjojen ja sienien poimiminen. Ja kirjastosta lainaaminen." Bingo!

maanantai 12. elokuuta 2013

Antaa kaikkien (huumorin)kukkien kukkia

Meillä synkkaa huumorintajut sekä kuopuksen että varsinkin esikoisen kanssa. Välillä todella huonoa huutonaurulla höystettyä huumoria, toisinaan taas älykästä sanoilla kikkailua. Tai yhdistelmä näistä. Keskustelimme viikonvaihteessa siitä missä ja milloin on korrektia päästellä tuhnuja. Minun sääntöjäni kyseenalaistettiin rankasti, mutta käytin ovelasti veto-oikeuttani: "Mä oon perheenpää ja sanon, että se on sopimatonta." Johon esikoinen salamana: "Ja mä oon perheen alapää ja siks voin piereskellä milloin ja missä vaan haluan." Arvatkaa pitikö pokka? Olen kertonutkin, että kuopuksen isä inhosi huonoa ja epäkorrektia huumoria, joten nyt voimme kolmisin ottaa ison ilon irti kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Käväisimme viikonvaihteessa työmaallani jonka kyljessä myös esikoisen koulu sijaitsee. Rakennuksen, joka on kompleksi monista erilaisista kunnan palvelupisteistä, seinään oli ilmestynyt kyltti "Savuton oppilaitos". Sillä aikaa kun minä hain töistä tarvitsemani, värkkäsi esikoinen omiaan. Kun lähdimme pois, peitti hän kyltin ensimmäisen s-kirjaimen (helposti poistettavalla) lapulla. Periaatteesta minun oli pakko pyytää häntä ottamaan se pois heti, kun kyse oli kuitenkin minun työpaikastani, mutta nauratti se kyllä. Ja annoin sitten luvan viedä peittävän lapun uudelleen paikoilleen, kun olin vähän aikaa valvontakameroiden edessä leikkinyt tiukkisäitiä. Samaa sarjaa oli astianpesukoneellemme ilmestynyt uusi nimi. Pakko antaa sen olla ja katsoa josko vieraat sen huomaavat. 






Esikoinen pääsi myös yllättämään minut maailman vanhimmalla vitsillä, jota en jostain syystä ollut kuullut:
Mistä räystäspääsky on saanut nimensä?
No se tekee pesänsä räystäiden alle.
Kannattaa varoa haarapääskyä...


Päivän teemaan sopii haku, jolla Majaani on tultu: hieno nainen käyttäytyy. Just näin!

***

Eilen kuikuiltiin perseidejä. Tänään uudellen, jos on pilvetöntä.

Tänään myös alkaa koulu, esikoisella. Ja minulla lyhennetty työviikko. Aika jännää!!!

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Marttojen sadonkorjuuaika

Vaikka perjantain yleistunnelma meinasi kallistua vitutuksen puolelle, oli siinä paljon hyvääkin. Käytiin sateen uhasta välittämättä poikien kanssa ratsaamassa kantarellipaikka ja oi joi, saalis oli taas iso kulhollinen herkkua. Piti sitten kutsua ihan ystävä illalla kylään auttamaan syömisessä. Hän toi vielä tullessaan saamiaan spagettikurpitsoita. Ne olivat minulle aivan uusia tuttavuuksia, mutta onneksi on google. Löysin pari reseptiä joista sitten sovelsin omani. Uunissa paahdettua spagettikurpitsaa pestokastikkeella. Siitä tuli varsin maukasta. Kantarellileivätkin siinä sivussa upposivat parempiin suihin ja samassa uunissa kypsyi myös kantarellipiirakka. Annoin osan ystävälle kotiin viemisiksi ja palastelin loput pakkaseen. Sieltä on helppo napata evääksi töihin.  

Lauantaina jatkui sama teema. Mikä ihmeen marttavimma minulle oikein iski? Kävimme kuopuksen kanssa poimimassa vadelmia. Esikoinen oli vapautettu palveluksesta, koska hän leipoi niistä sitten piirakan. Lisäksi innostuin keittelemään toisesta spagettikurpitsasta hilloa. Aika hemmetin hyvää sitruunan, inkiväärin ja hillosokerin kera. Tästä tuli kerralla uusi suosikki luonnonjogurtin ja luomumyslin seuraksi aamupalapöytään. Esikoisen kanssa saimme myös viimein päällystettyä ja ripustettua keittiön seinälle palapelin, jonka jo keväällä saimme valmiiksi. Vaihdoin lakanat ja pesin pyykkiä, mutta siivous jäi lakaisemisen asteelle, sentään! Siihen vielä päälle yleisurheilua ja lauantaisauna, niin a vot. Leppoisa perheviikonloppu siis.




***

Perjantain piristyksiä:

Kotipihallamme, olin juuri kurvaamassa omalle paikalleni kun kuopus jo irroitteli turvavöitä. Huomautin, että vyön saa avata vasta kun ollaan täysin pysähdytty ja auto on sammutettu. Olin hakemassa häntä kaverin luota ja kuulin maailman parhaan selityksen virheelleen: "Mut kun mä mietin leikkejä Aleksin kanssa ja mun aivot ei siksi toiminu kunnolla. Osa mun ajatuksista oli aivojen ulkopuolella, ne niin kun leiju mun sisuksissa ja mä menin siksi vähän sekasin." Mitä tuohon nyt voi enää sanoa?!? 

Illalla kuopus leikki Star Wars-aluksilla ja huuteli vähän päästä "Meideli meideli". Meni hetki ennen kuin hoksasin, että apua kai siinä sitten huudettiinkin. Kuka väittää, että arki on tylsää?

lauantai 10. elokuuta 2013

Vituttaa kuin pientä oravaa

No niin, koskaan, ei koskaan pitäisi katsoa työsähköpostia lomalla. Se ei todellakaan kuulu tapoihini, mutta nyt odotin yhtä henkilökohtaista viestiä ja satuin siinä sivussa vilkaisemaan muutkin. Virhe, virhe, virhe! Kunnassamme, kuten varmasti todella monessa muussakin, on meneillään tiukat ajat. Kriisikunta kuitenkaan emme ole, mutta tämän vuoden kehitys näyttää yhtä kaikki huolestuttavalta. Niinpä keväällä, juuri kun ihmiset jäivät lomille, lätkäistiin ostokielto. Mitään yli sadan euron hankintaa ei saanut tehdä neuvottelematta toimialajohtajan kanssa. Minuun tämä ei niin kauheasti vaikuttanut, vaikka johtaja omalla kustannuspaikallani olenkin. Me nimittäin tilaamme tarvitsemamme hyvissä ajoin etukäteen ja olin onneksi juuri ennen kiellon voimaanastumista ehtinyt valkata syksyn tarpeet.


Mä vittu vaihdan firmaa!


Nyt sitten (muiden) lomalta paluun jälkeen asioita oli viety jo eteenpäin ja muitakin säästötoimia ehdoteltu. Esimieheni oli tehnyt meidän säästöehdotuksen (minua kuulematta) ja laittanut sen eteenpäin toimialajohtajalle. Tämä oli se sähköposti jonka vilkaisin. Kirjoitin heti nopean vastineen ja sanoin, että tarkistan tilanteemme ensi töikseni maanantaina kun palaan lomalta. Tilanne on nimittäin se, että ehdotettuja säästöjä voi olla mahdoton toteuttaa, riippuen siitä, mitä keväällä on tilattu. Peruuttaa ei enää voi, rahat on ns. sidottuja rahoja, mutta ne eivät näy muuta kun meidän järjestelmässämme. Tätä ei esimieheni ollut osannut ottaa huomioon. Toimialajohtajalta sain sitten vielä riemastuttavamman sähköpostivastauksen: asia on jo käsitelty lautakunnassa ja sitä myöten lukkoonlyöty. Mitvit?

Taas minulta kysymättä. Taas kokonaisuutta ajattelematta. Taas faktoja tietämättä, asianosaisia konsultoimatta. Taas hätäisesti - ensimmäinen kokous oli keskiviikkona, lautakunta vissiin torstaina. Arvatkaapa onko työmotivaatio taas huipussaan? Mahtavaa palata maanantaina töihin. Minä, "johtaja". Jepjep!

perjantai 9. elokuuta 2013

Nappasin haasteen

Nappasin Sirpalta haasteen, koska omat juttuni nyt taas ovat vähän jäissä.


1. Mitä et koskaan suostuisi tekemään?

Sellaisia itsestäänselvyyksiä, kuin hylkäämään lapsiani, myymään itseäni. Olen myös aika mukavuushakuinen, joten benjihypyt sun muut saataisivat mennä tähän kategoriaan.


2. Millaisia haaveita sinulla on?

Minä haaveilen ihan omasta kodista, sellaisesta jossa voisin hengittää, jonka voisin laittaa omannäköiseksi. Ja sitten haaveilen, että tapaan joskus jonkun miehen joka haluaa samoja asioita elämältä kuin minä, jonka kanssa voin olla oma itseni ja viettää leppoisan loppuelämän.



3. Täyttyykö roskapussi kaapissa kukkuroilleen vai viedäänkö pussi hyvin nopeasti ja usein ulos roskikseen?

Roskahuolto on esikoisen kontolla ja välillä joutuu huomauttelemaan. Tosin meillä on ihan megaluokan roskis, sellainen jalalla aukaistava "teollisuusmalli" joka syö aika paljon ennen kun täyttyy. Esikoinen rakastaa sitä!


4. Etsitkö usein kotona lompakko, kännykkää, avaimia jne?

Lompakko ja avaimet ovat aina käsilaukussa mutta kännykkä on monesti hukassa. Onneksi siihen voi soittaa, jos sattuu esikoinen olemaan omine puhelimineen kotona.


5. Viihdytkö juhlavaatteissa?

En. Tai riippuu juhlista, jos voin kekkaloida vain vähän fiinimmässä kesämekossa, sitten se menee oikein hyvinkin.


6. Ovatko valokuvasi hyvin järjestyksessä?

Kun vielä asuimme yhdessä, kuopuksen isä teki mielettömän työn aina vuoden vaihteen jälkeen. Hän järjesteli otokset, valkkasi parhaat ja sommitteli niistä valokuvakirjan. Arvaatte, että perinne ei ole jatkunut sen jälkeen. Mutta blogia varten koneella kuvat ovat kyllä suht löydettävissä.


7. Onko jääkaapissasi tuotteita, jotka ovat jatkuvasti lopussa tai ainakin tuntuu siltä? 

Meillä on aina kaikki lopussa, tai ainakin tuntuu siltä. Lapsiperheessä menee uskomattomasti ruokaa, mutta nyt kun koulu alkaa, voin taas vähän huokaista. Ja olla kiitollinen siitä, että Suomen kouluissa saa yhden lämpimän ruoan ihan ilmaiseksi. Mahtavaa!


8. Onko sinulla paheita? Millaisia?

En ole kauhean paheellinen ihminen, mutta sanotaan, että koitan nyt arjen alkaessa skarpata tissuttelun ja herkuttelun suhteen. 






9. Viihdytkö kotona vai sisältyykö lomaasi lomareissu/lomareissuja?

Lomareissut ovat kivoja, mutta eivät taloudellisesti läheskään aina mahdollisia. Ja me kyllä viihdymme todella hyvin kotonakin. Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että valtaosa lomasta vietetään kotona, muuten tulee stressi.


10. Mistä asiasta/asioista/piirteistä sinua kehutaan?

Olen kuulemma hyvä ja uskollinen ystävä. Työssäni olen hyvä myös.


11. Mietitkö sitä, että mitä Suomen valtion taloudelle tapahtuu?

Mietin, useinkin, ja minua toden teolla harmittaa sosiaaliturvan ja terveydenhoidon leikkaukset. Mietin myös, pitäisikö olla innokkaampi talkoolainen ja olla myöntyväisempi palkanalennuksille ja muille radikaaleille toimille. Sitten ajattelen, että osallistukoot ne joilla on varaa. Minulla ei ole. Ei oikeasti ole. 



Ettei mene liian vakavaksi, saatte yhden Fingerporin, joka sattuneista syistä ns. kosketti minua oikein todella.





torstai 8. elokuuta 2013

Niskasta kiinni?

Kuopus saapui kotiin tiistai-iltana ja onpas taas mukavaa, kun on koko perhe koolla. Vaikka kaipaankin omaa rauhallista aikaa, nautin suuresti tästä meidän arjestamme ja touhuilusta. Pieni on kaunista, siinäkin. Meille ei tee tiukkaakaan lorvia päivää kotosalla näennäisesti tekemättä yhtään mitään. Eräs ystävistäni, varsin intensiivisen nelivuotiaan äiti, meinasi pyörtyä, kun kerroin lomanvietostamme. "Meillä ainakin joku sekoaisi, jos ei liikuta minnekään." Jäin miettimään, että onkohan tämä temperamentti- vai tottumiskysymys? No kävi meillä yksi kuopuksen kaveri eilen leikkimässä, esikoisella taas oli olllut kaveri yökylässä ja hän lähti vasta iltasella. Minulla pistäytyi ystävä kahvilla, joten ei sitä nyt ihan mökkiintymään olla päästy. Vaikka eipä sekään haittaisi. Olen kertonutkin, että minusta lasten pitää välillä pitkästyä.


Aina ei tarvitse olla aktiviteettaja!


Tänään sitten ajelemme äitini siskoja tapaamaan lähikuntaan. (Matkalla on reitistä riippuen yksi tai kaksi liikenneympyrää...) Loppuloman taas vetelehdimme kotosalla. Joissain paikoissa koulu on jo kuulemma alkanut tai alkamassa, mutta meillä vielä levätään maanantaihin saakka. Sitten onkin monenmoisten muutosten paikka. Olen kertonut, että kesällä ja lomalla varsinkin sekä ruoka- että juomapolitiikka tuppaa olemaan aika paljon liberaalimpaa kuin arkena. Nyt täytyy ottaa itseään niskasta kiinni molemmissa suhteissa. Joskus olen paastonnutkin syksyn aloittajaisiksi, mutta nyt mietteissä on ollut uusin muotivillitys 5:2 -dieetti. Lukaisin kirjankin aiheesta ja vaikka en ole ihan varma kuinka paljon hehkutuksesta uskoisin, ei se ehkä ota jos ei annakaan. Onko kenelläkään muulla tunnetta, että kesän jäljiltä pitäisi vähän ryhdistäytyä?


***

Haulla nelikymppisiä joilla kiinteä kroppa blogiini eksynyt on kyllä totaalisen väärässä paikassa...