Pieni eläin

suuri suru.

Lepää rauhassa pikkuinen!

Meillä on ollut aika vaikea ja surullinen päivä: aamulla löysimme toisen gerbiileistämme kuolleena kopista. Mitään "syytä" tapaukselle emme löydä emmekä keksi. Joskus näin vaan käy. (Kaveruksethan tulivat siis meille täysi-ikäisinä, mutta elinaikaa piti keskimääräisen ennusteen mukaan olla vielä rutkasti jäljellä.)

Päivä on ollut apea. Kuopus ei kyennyt kouluun ja kyllä minuakin surettaa, vaikka otukset ovat olleet meillä vain reilun kuukauden. Kävimme hautaamassa gerbiluksen isäni parittomassa villasukassa.

Lisäksi meillä on nyt yksinäisen gerbiilin dilemma: nämä ovat laumaeläimiä ja jäljellejäänyt on kyllä aivan ihmeissään. Pitää vähän konsultoida asiantuntijoita sen suhteen mitä teemme. Olisiko armeliainta lopettaa se, ettei kärsi yksinäisyydestä? Jotenkin luulen, ettei se sopeudu uuteen/uusiin kumppaneihin. 

No, päätimme miettiä asiaa vasta huomenna. Tänään koitamme tehdä kivoja asioita jotta välillä saamme ajatukset pois. Halimme, olemme lähekkäin. Juttelemme.

Sammakko savuaa jo

Tiedättehän sen ajatuksen sammakosta, joka pannaan veteen ja aletaan kuumentaa. Ensin on ihan mukavaa, lämmintä, leppoisaa. Sitten kuumenee, kuumenee, polttaa polttaa ja jossain vaiheessa, väistämättä, sammakolla alkaa olla jo aika tiukat paikat.

No, samaistun vahvasti sammakkoon. Siitä saakka, kun päädyin sisäilmasyistä tekemään osittaista työpäivää, olemme olleet enemmän tai vähemmän tukien varassa. Lapsilisän, elatustuen, asumistuen. Vaikka perisuomalaiseen tapaan palkasta on tapana vaieta, niin kerron nyt teille salaisuuden: minulle, korkeakoulutetulle kirjastotoimenjohtajalle jää 80% työviikosta käteen 1600€/kk. Ei siinä mitään, moni saa paljon vähemmän tai saman verran, vaikka päivä olisi pidempikin. Sitten kun tähän lisätään - jälleen sisäilmasyistä - Hurjan Korkea Vuokra, tätä nykyä 850€, on yhtälö suht selvä. Tänään tulee tili ja laskujen jälkeen siitä jää 300€, joka on itse asiassa enemmän kuin yleensä. Tuilla siis mennään. 

Olen etsinyt viisi ja puoli vuotta omaa riittävän puhdasta asuntoa, koska on täysin järjetöntä maksaa tuollaista vuokraa vieraalle. No, ei ole tärpännyt, kuten hyvin tiedätte. Ei edes vuokramarkkinoilla, joita niitäkin toki seuraan. Olen jo luopunut toivosta että tärppäisikään. Rivitalot ja muutama hassu kerrostalo, joita paikkakunnalta löytyy, ovat kovin vanhoja. Se ideaali, pienehkö hirsinen omakotitalo on ulottumattomissani. Vaikka vuokralla jo lyhentäisi aikamoista lainaa, käyttökuluineen omakotitalo on liki mahdottomuus. Pankinjohtaja ei taivu, ja ymmärrän sen hyvin. 

Mietteliääksi vetää!

Palataan sammakkoon. Reilu vuosi sitten hävisi esikoisen lapsilisä. Marraskuussa hänen elatustukensa ja nyt kuopuksen elatusapu tippui radikaalisti, tai on itse asiassa hetkellisesti katkolla kokonaan. Aika tukalaa. Odotan "innolla" kun esikoinen muuttaa pois ja tämä asunto on Kelan silmissä (ja ihan oikeastikin) meille kuopuksen kanssa kahdestaan liian suuri. Pieni asumistukikin kutistuu entisestään. Kuinkahan paljon sitä voi ihminen venyä ja vanua ja silti pysyä tolkuissaan? Ja pirteänä? Työkuntoisena?

Pahinta tässä on se, että tulevaisuus on tätä samaa jollei pahempaakin. Voin kertoa, että se näköalattomuus, toivottomuus, josta valtakunnan tasollakin puhutaan, on henkisesti tosi rankkaa.  Se herättää yöllä ja painaa rintaa päivällä. Luin juuri yhden kuntamme valtuutetun sanomana, että menot on vaan suhteutettava tuloihin. 

Niinpä niin. Helppohan se on sanoa.

Kun se sähkö nyt vaan on pakko maksaa vaikka se kallistuu kaiken aikaa. Puhelimet, netti, auto, lääkkeet, vakuutukset, ne vaativat joka kuukausi oman osansa. Ai niin, ja syödäkin pitää. Poikien ainakin. Olen jo kauan sitten lakannut käymästä ulkona syömässä. Pojat pääsevät joka toinen viikko äitini ja hänen miehensä kanssa pizzalle ja nauttimaan huoltsikan noutopöydän, joten eivät kinua sitä minulta. No joo, joskus käyn minäkin noutopöydän nauttimassa, salaattisellaisen, 6€. Hyi mua. Ja ystävän kanssa muuallakin, toisinaan, mutta hän on ruvennut tarjoamaan, että ylipäätään saa minut mukaan. Vaatteita en ole ostanut aikoihin itselleni ja jos ostan, kirpparilta.

Äitini avustaa meitä, jos joku isompi meno tulee (kuten vaikka auton huoltolasku tai nyt  viimeksi, kun piti ostaa kuopukselle jalkapallokauden alettua samalla kertaa talvella pieneksi jääneiden tilalle nappikset, pallo ja hanskat). Ihanaa olla kohta 47 -vuotias ja riippuvainen sekä yhteiskunnan tuista että omasta äidistä. Toisen luokan kansalainen. Yhteiskunnan elätti. Sammakko joka savuaa. 

Suokaa anteeksi vuodatukseni. Tämä selittänee osan menneestä ja tulevasta hiljaiselosta ja muutaman muunkin asian...

Toivoton olo

Välillä tuntuu, että seinät kaatuvat päälle. Tänään on ollut sellainen päivä. Päätin eilen työkokeilun, jossa testasimme, olisiko minusta joskus palaamaan täysipäiväiseksi työntekijäksi. Heti alkumetreillä minulle selvisi, että ei. Ei todellakaan. Nämä kolme kuukautta ovat olleet aikamoista sinnittelyä. Syyskuu yhtä saikuttamista. Viimeksi, kun lähdin terveysasemalta, sairaanhoitaja jäi tuijottamaan ikkunasta ulos otsa kurtussa todettuaan sitä ennen, että "On tää sun tilanteesi Marjaana ihan hirveä". No niinpä.

Aika pysähdyttävää oivaltaa, että olen 46-vuotias, enkä koskaan enää - jollei jotain ihmettä tapahdu - tee kokopäivätyötä. Aika näyttää, palaako vastustuskyky ja voinko jatkaa tätä lyhennettyä entiseen malliin. Aika näyttää myös, kuinka kauan kroppani ylipäätään kestää näinkään. Sitä ei voi ennustaa eikä ajatella liikaa etukäteen, jottei ihan ahdistus veisi. On elettävä päivä kerrallaan. Joskus se onnistuu paremmin, toisinaan katkeroittaa ja on vaikeampaa.

Taloudellisestihan tämä on totaalinen katastrofi. Eläkekertymää ja -ikää en uskalla edes ajatella. Ainoa ratkaisu (sekä nyt että pidemmällä tähtäimellä) olisi se pienempi ja halvempi (ikioma) Maja. Kävin kävellen kaupassa, oli upea syksyinen ilma, tuuli puhdisti vähän päätä ja ajatuksia, mutta talojen katselu ahdisti. Täältä ei löydy minulle riittävän puhdasta oikeassa hintaluokassa olevaa kotia. Ei vaan löydy. Olen pyöritellyt kaikki epätavallisetkin ratkaisut, pappilan, ulkorakennukset, kaikki. 

Rahaa on tilillä nolla euroa, lompakossa kaksi. Maanantaina toki tulee asumistuki ja elatustukikin pian. Niillä mennään tilipäivään. Tilistä reilusti yli puolet kuluu vuokraan. Sitten sinnitellään ensin lapsilisään ja taas uuteen asumistukeen. Tämä ei lopu koskaan. On ihan hiukkasen toivoton olo. 

Vaikka luonnoksissa olevassa seuraavassa postauksessa toteankin, että jossittelussa ei ole mitään järkeä, niin välillä tulee mieleen: entäs jos emme olisi muuttaneet hometaloon?

Niinpä!

Lottovoittoa odotellessa.

Sitä ennen taidan vetäistä oikein kunnon lauantaikännit. Plääh!

Armotonta menoa

Jooei mennyt eilinen ihan niin kuin olin suunnitellut. Sunnuntai-iltana nukkumaan mennessä kuopus valitti, että vatsassa kiertää ja on kuvottava olo. Kavereilla on ollut yhdellä jos toisellakin vatsatautia, joten kun hän totesi aamulla samoja vaivoja olevan, en tietenkään voinut laittaa häntä kouluun. Sovimme kollegan kanssa, että pistäydyn auttamassa häntä pöydän pystyttämisessä (meillä oli siis avoimet ovet kunnantalolla ja siellä esiteltiin kunnan eri toimijoita ja toimintoja) ja sitten purkamisessa myös. Yhden ylimääräisen reissun tein vielä kesken päivää sinne, koska oli yksi aika tärkeä merkkipäivän muistaminen siinä tuoksinassa. Pomoni pomo toivoi minun tulevan sinne jos suinkin pääsisin. Koska poika vaan makoili eikä oksennellut, pystyin siellä pyörähtämään. Ihan mukava pikku tilaisuus.

Katsokaa, miltä täällä näytti eilen aamulla kello seitsemän...

Se, mikä ei ole mukavaa, on asenneilmapiiri. Mietin pitkään kirjoitanko tästä mitään, mutta kun se on vaivannut päätäni nyt muutaman päivän, otan asian esiin. Skitsofreniaa sairastavan aikuisen pojan isä kirjoitti Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen, jossa ihmetteli toimeentulotukikäytäntöä. Hän oli antanut pojalle syntymäpäivälahjaksi rahaa ja poika - tietysti - oli sitten saanut vastaavasti vähemmän toimeentulotukea. Samoin oli käynyt mummon joululahjarahojen kanssa. Menemättä sen syvemmälle siihen, että rahat olisi tietysti kannattanut antaa käteisellä, tai että onko se oikein, sanon vaan, että ihmiset ovat kyllä nykyään kylmiä. Julmiakin. Luin muutaman kommentin ja olin purskahtaa itkuun.

***

äippä2013: Toimeentulotuki maksetaan ihmisille joilla ei ole muita tulonlähteitä. Jos saat jostain rahaa niin miksi pitäisi päälle saada vielä toimeentulotukea? Tämän pitäisi oll ihan itsestäänselvyys kaikille.

Eudaimonia: Hassua miten nyrjähtänyt maailmankuva voi ihmisellä sosialistisessa valtiossa olla. Tämän protestikirjoituksen sijasta olisin odottanut isältä kiitoskirjettä, kuinka veronmaksajat kuukausittain lahjoittavat hänen pojalleen useita satoja euroja hänen toimeentulonsa turvaamiseksi. Pahoittelut pojan ankarasta kohtalosta hänen sairautensa vuoksi, mutta tulikohan isä ajatelleeksi kokonaisuutta ennen kynään tarttumista?

***

Ei empatian häivettäkään köyhää ja sairasta kohtaan. Ei mitään tietoa siitä, miltä tuntuu kituuttaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ei aavistustakaan siitä, miten nöyryyttävältä välillä voi tuntua, kun joutuu pyytämään apua vanhemmiltaan, vaikka itsekin jo on aikuinen. Tai siitä, miten suuri ilo ja miten tervetullut tuollainen ylimääräinen lahja olisi. Sillä voisi ostaa vaikka vaatteita kuluneiden tilalle. Kerrankin kuivakaapin täyteen odottamaan taas niitä tiukkoja aikoja. Uuden patjan, ehkä? 

Ai niin, mutta köyhä ei tietenkään mitään tätä ansaitse, koska hän elää veronmaksajien rahoilla. 

Joskus unohtuu myös se, että köyhäkin maksaa veroja. Vähemmän vaan. Työmarkkinatuki ja peruspäiväraha ovat verotettavaa tuloa. Vanhempainpäivärahat ovat verotettavaa tuloa. Lasten kotihoidon tuki ja opintoraha ovat verotettavaa tuloa. Myös eläke, tai sairaseläke, mikäli sellaista saa, on verotettavaa tuloa. Niin, ja joskus se pienen pieni palkka, josta tosiaan maksetaan veroja, ei vaan edes tukien avulla meinaa riittää elämiseen. Kirjoitin joskus, että minulle olisi melkein se ja sama olenko töissä vai toimeentulotuella. Rahaa olisi suunnilleen saman verran. Jotenkin osaan siis samastua tuon aikuisen pojan tilanteeseen. Erona on sairauden laatu ja se, että kukaan ei katsele minun tiliotteitani. Äitikin voi välillä vähän auttaa - ja se todella auttaa. 

Armotonta menoa.

Kun on tunteet

Eilen oli ensimmäinen aamu koulunvaoihdon jälkeen, kun äidin sydän meinasi särkyä. Kuopus ei olisi millään halunnut lähteä, oli haikea ja vaikea aamu. Itkukin tuli, oikein kunnolla. Oli niin ikävä vanhaa koulua, vanhoja kavereita, tuttua ja turvallista. Halattiin moneen kertaan ja selvittiin matkaan. Kuopuksen entinen luokka kävi vielä iltapäivällä kirjastossa ja opettaja kysyi minulta miten on mennyt. Sen verran vereslihalla aamusta vissiin olin, että rupesin itkemään. Tiskissä. Äh!

Käytiin parturissa

Kyllä minä tiedän, että tämä tästä ja sitä rataa, mutta juuri nyt tuntuu hankalalta - meistä molemmista. Saa tuntua.

Silti ja ehkä siksi ajattelin, että olisi hyvä kohta napata Birgitalta haaste, jossa listataan positiivisia asioita. Viime ajat muutenkin ovat todella välillä olleet aika rankkoja ja positiivisuus on ollut ihan hakusessa. Aloitin jopa kiitollisuuspäiväkirjan pitämisen, kun tuntui, että elämä on yhtä kurtistelua. Tämä sopii samaan teemaan todella hyvin.

Muutama ihan randomisti päähän pälkähtänyt ajatus

♥ ihminen on sopeutuvainen otus
♥ minulla on ihania ihmisiä ympärilläni
♥ pojat ovat suloisia ja kokonaisuus toimii
♥ kevät
♥ aurinko
♥ tulossa oleva Kreikan matka
♥ on niitä varmaan muitakin mutta just nyt ei pysty...

Ihan loppu

Eilen katkesi kamelin selkä hetkellisesti. Tuntui, että elämä on yhtä p*skaa ja kriisistä kriisiin tarpomista. 75€:n sähkölasku oli liikaa, tuli itku. Esikoinen tarvitsee kipeästi uuden puhelimen. Visa huutaa hoosiannaa. Pieni söpö talo tuli myyntiin, tiedän jo, ettei se sovi meille. Tuli ahdistus siitäkin. Jankuttava kirjamyyjä oli liikaa  töissä, huusin sille puhelimessa (en IKINÄ tee sellaista). Pinna ei vaan nyt pidä.

Kahvia ja suklaata kuluu

Jatkuva rahattomuus, keskeneräinen elatuskiista, huoli omasta ja lasten terveydestä, se, ettemme löydä halvempaa ja pienempää asuntoa. Ihan Liikaa Kaikkea. Nyt vielä kaiken päälle se, mitä olen eniten pelännyt: kuopuksen altistusepäily. Tänään on koululla palaveri, jonne kuopuksen isäkin tulee. Puhumme koulunvaihdosta. Se tulee olemaan hirveää, jatkuvaa kannattelua, uuden opettelua, koulukyyti, pidemmät koulupäivät, isompi ja rauhattomampi luokka, uudet kaverit, sellaiset, joiden kanssa ei kuitenkaan iltaisin ole helppo tavata välimatkan vuoksi. Ja vanhat kaverit, joita ei näe päivisin. Onko sitten kummassakaan ryhmässä täysvaltaisesti?

Olen jo sanonut kuopuksen isälle, että en pysty kannattelemaan lasta ja huolehtimaan elatustaistosta. On pakko saada edes se asia päätökseen tai asianajan hoidettavaksi. Minulla ei ole yhtään ylimääräisiä voimia juuri nyt. Minulla ei ylipäätään ole yhtään voimia juuri nyt.

Karkauspäivää

Tekisi mieleni karata jonnekin. Meidän kriisit eivät ole vielä ohi, eivät likimainkaan. 

Lisää kukkia ihanalta ystävältä

Kerään voimia ja kerron sitten kun tiedän ja uskallan. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että yksi ikuisuusaihe on ensin saatava alta pois, muuten minun jaksuni ei vaan kerta kaikkiaan riitä.

Tästä tulee ihan kamala kevät.

Kriisistä kriisiin?

Tiedättekö sen ihmistyypin, joka aina rämpii kriisistä toiseen? Vastoinkäyminen toisensa perään.  Ei ehdi edellisestä kunnolla toipua kun jo uutta pukkaa. Niin, että ulkopuolinen jo salaa hiljaa mielessään miettii, että noinkohan tuo suurentelee asioita. Liioittelee. Ottaa kaiken liian raskaasti.

En todellakaan ole koskaan pitänyt itseäni sellaisena. Päin vastoin.

Mutta nyt yht äkkiä tuntuu, että olen. Katkeaa se vahvinkin vissiin, kun tarpeeksi koetellaan? No taipuu ainakin.

Onneksi molemmat pojat ovat kotona,
siipieni suojassa,
kuopuskin tuli eilen.

Suokaa anteeksi jos olen hetken hiljaa tai hissukseen. Päivittelen niitä näitä, merkityksettömiä juttuja. Kokonaan en varmaan osaa olla poissa, koska tästä on tullut minulle tärkeää, henkireikä, ja teistä ystäviä. Joistakuista ihan oikeastikin.

Kiitos kun olette olemassa ♥ !

Mustaakin mustempaa

Arvatkaapa mitä? Lisäys tuohon eiliseen postaukseen: toimeentulotuen asiakkuuden kääntöpuolihan on se, että saisin saman verran rahaa tekemättä yhtään mitään.

On motivaatio kauhean korkealla. Hirveä hinku mennä työmaalle, voida siellä huonosti ja pahimmassa tapauksessa illalla kotona myös. Mitä järkeä tässä on? Tekisi melkein mieli heittää hanskat naulaan!

Monenmoisia tunteita

Haastan itseäni tasaisin väliajoin pois mukavuusalueeltani. Niinpä löysin itseni eilen kirkosta ja konsertista. Varsin hartaasta sellaisesta, olihan pyhäinpäivän aika. Taustaksi: isäni kuoli alku vuodesta ja seurakunta johon hän kuului, lähestyi minua kirjeellä. Lähikaupungissa olisi ollut musiikillinen hartaus, jonne kutsuttiin kaikki saman vuoden aikana läheisensä menettäneet. Myös meillä täällä maalla järjestettiin ohjelmaa, joten päätin pysytellä omalla paikkakunnalla. Ystävä oli ollut lauantai-illan jumalanpalveluksessa jossa isänikin nimi luettiin tänne viime pyhäinpäivän jälkeen haudattujen listalla. Oli kuulemma tullut kyyneleet silmiin. Tapasimme sitten hautausmaalla jälkeen päin ja kävimme sytyttämässä kynttilät paitsi muualle haudattujen muistomerkille, tällä kertaa myös uurnalehtoon, jonne isäni tuhkat siroteltiin.

Täytyy muuten todeta, että pula patologeista on kyllä Suomessa kova. Minua varoitettiin tammikuussa, että oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen tulokset saattaisivat kestää. No ovat kyllä kestäneet, eivät nimittäin vieläkään ole tulleet. Ei minulle sillä asialla ole suurta väliä, mutta toisinaan ajattelen erästä naapuriani jonka hät hätää täysikäinen tytär löytyi kuolleena aivan vähän ennen isääni eikä kuolinsyystä ollut mitään tietoa. Täytyy olla aivan kamalaa odottaa jonkinlaista selitystä ja selvyyttä liki vuoden verran. 

Kirkossa järjestetty kuoromusiikkikonsertti on varsin kaukana siitä mitä yleensä harrastan. Viimeksi melkein neljä vuotta sitten olen tehnyt jotain vastaavaa. Laulut olivat minulle hiukkasen liian hengellisiä mutta kauniita ja tunnelma oli aivan erityislaatuinen. Yhden kuoroon kuuluvan, joka ei tietenkään itse pystynyt esiintymään, mutta oli toki paikalla, puoliso oli yllättäen kuollut juuri edeltävällä viikolla. Koko kuoro oli kyynelissä ja suru oli käsinkosketeltava. Taisipa siinä omakin silmäkulma hiukkasen kostua.

***

Pitäkää minulle peukkuja: tänään on heti aamusta AVI:n tarkastus liittyen työpaikkamme sisäilmaan. Ahdistaa ja stressaa, pelottaakin. Nuo isommalla porukalla pidetyt tuokiot ovat monesti varsin ahdistavia, koen olevani taakka ja kustannuserä. Joskus olen sen saanut jopa kuulla sivulauseessa, enkä vain kuvittele. Lisäksi omasta terveydentilastani en halua julkisesti puhua. Toki siihen minulla velvoitetta ei olekaan, mutta yleensä se nousee esiin, kun on kuitenkin kyse siitä, että minä saan oireita työpaikalla. Puuuh ja apua!

Sumuista ja harmaata

Jos eilen tuli savu korvista, niin nyt vaan väsyttää ja turhauttaa. Ahdistaakin. Sääkään ei yhtään piristä.

Se ehkä vähän, että kävin eilen kampaajalla laitatuttamassa kiharat ja tänään on kuopuksen vuoro. Ei, ei, emme suunnittele hälle kiharoita vaan ihan vaan pelkkää leikkausta. Lasku sen sijaan ei ilahduta. Kaikki kasaantuu: talvirenkaat, kaksi keuhkolääkäriä, parturi... Olisi ihanaa, jos joskus olisi sellainen tilanne, että muutama päällekkäinen asia ei keikauttaisi taloutta ihan totaalisesti. Plääh.

No, torstai on - kai taas - toivoa täynnä, ja sitten alkaakin viikonloppu.

Huono tuuli

Jos eilen oli otsikkona hyvä tuuli, paha tuuli, niin kyllä oli se paha. Tai huono. Eilisen.

Edelleen oli varsin flunssainen olo.

Takana oli suht uneton yö syistä jotka jääköön mainitsematta. (Ei, ei todellakaan liity mitenkään positiivisessa mielessä miehiin...)

Olin siis töissä rättipoikki.

Kotona teini tussahti jostain - minun näkökulmastani - ihan mitättömästä asiasta. Lohduksi sanottakoon, että en muista, milloin moista olisi viimeksi tapahtunut. Saimme kuitenkin asian hoidettua suht asiallisesti siitä huolimatta.

Kun olin vienyt kuopuksen kaverille leikkimään (jeee!) kävin mittaamassa muistolaatan koon uurnalehdon kivipaadessa. Isälleni pitäisi teettää sellainen. Niin, ja tuhkakin pitäisi sirotella. On vähän jäänyt se asia. 

Ryhdistäytyä pitäisi.

Kaikkea pitäisi.

Töissä oli eväänä kaksi palaa teiniltä jäänyttä pizzapalaa. Valkosipuli oli muuttunut neonvihreäksi (!) eikä hän suostunut koskemaankaan niihin. Minä höyläsin juustoa päälle ja lämmitin mikrossa. Ihan syötävää. Mutta: olin ähky koko päivän. Ei parantanut väsymystäni lainkaan. Pystyin syömään juomaan ainoastaan pari isoa lasillista hunajameloni-appelsiini-mangosmoothieta sen lisäksi illan aikana. Olen näemmä tottunut tuoreruokaan.

Tänään pääsen hengitysliiton korruptiopäivälliselle, koska olen kuulemma ollut niin ihana ja aktiivinen. Ähky taas luvassa, mutta ilmainen päivällinen on ilmainen päivällinen. 

Kyl täält taas noustaan, semminkin, jos esikoisen suunnitelmat toteutuvat ja hän lähtee perjantaina kaverilleen Kokkolaan. Kuopus menee isälleen myös ja molemmat palaavat aikaisintaan maanantaina. Niin, ja minulla siis alkaa loma perjantaina. 

Hmm, lapsivapaa ... loma ... kuulostaa siltä, että pitää kehitellä suunnitelma!

Millaista on olla altistunut

Se, että tiistain-keskiviikon talounelmointi päättyi niin kuin kaikki kolmen ja puolen vuoden aikana koittamani viritykset, sai aikaan paitsi ahdistusta, myös ajatuksen, että otan vielä viimeisen kerran esiin tämän Terve Sisäilma ry:n #oikeesti sairas -kampanjan.

Terveen sisäilman pitäisi olla perusoikeus, mutta sitä se ei ikävä kyllä enää ole. Vaikka tämä minun epätoivoinen asunnon etsintä välillä masentaa, on taas todettava se, että todella monella sisäilmasairaalla ei ole tätäkään, mitä minulla. Asuntoa, jossa voi sairastumatta olla. Ja jos onkin, se on usein liian iso, kallis tai sitten vastaavasti aivan liian pieni siksi, ettei yksinkertaisesti voi vaihtaa, koska ei löydy paremmin sopivaa, riittävän puhdasta asuntoa.

Uuden hallituksen kaavailema indeksijäädytys kirpaisisi kovasti kaikkein pienituloisimpia ja tukien varassa eläviä, vaikkapa juuri heitä (ja meitä), jotka eivät voi vaihtaa halvempaan asuntoon. Minulla menee reilusti yli puolet nettopalkasta pelkkään vuokraan tällä hetkellä. Ja koska viidennentoista päivän tilipäivänä ei juuri hurrata tämän vuoksi, on ihanaa, että kuun vaihteessa tulee edes muutama ropo asumistukea, joilla on mahdollista taas helpottaa seuraavan palkkapäivän odotusta.

Vähän harmaat on fiilikset,
mutta onneksi ulkona ei kuitenkaan näytä tältä!

Sen lisäksi, että omia tarpeita vastaavaa asuntoa voi olla vaikeaa jollei mahdotonta - kuten juuri nyt tuntuu - löytää, on monia muitakin elämää hankaloittavia asioita. Sellaisia, joita oikeesti terve ihminen ei tule ajatelleeksi. Päätin tehdä listaa, niin isoista kuin pienistäkin jutuista, jotka vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, taloudellisesti, sosiaalisesti, terveydellisesti tai ihan "vaan" henkisesti. Mutta jo pohdiskeluni asumisen problematiikasta venähti sen verran, että tästä tuli näemmä jatkokertomus, ettei veny ihan säädyttömän mittaiseksi yhdellä kertaa ja lukeminen muutu liian raskaaksi. Mutta yleensäkin blogiani lukiessa on varmaan vähän auennut, että elämä tosiaan ON raskasta välillä.

Aiemmin olen avautunut altistuneen elämästä  täällä ja täällä.

Siitä huolimatta: kepeitä askelia ja kaunista viikonloppua!

Hyvästit

Eilen oli tarkoitus jättää pääsiäiselle ja myös kynttiläkaudelle hyvästit. Poltin viimeisen tuikun ja aion ostaa niitä lisää vasta syksyllä. Kyntteliköt ja alustat piti kerärä pois yhdessä pääsiäiskoristeiden kanssa. (Uskokaa tai älkää, minä riisun jopa virpomavitsojen koristeet terassilla siisteyssyistä ja säilön ne seuraavaa vuotta varten. Kuopus pääsee taas koristeluhommiin vuoden päästä, tiedän, että hän ainakin vielä ensi vuonna on siinä iässä, että palmusunnuntain virpomishomma kiinnostaa.) Äitini tuomat tulppaanitkin säilyivät varsin hyvinä pitkään. Oli hyvä pääsiäinen, ja se piti panna pakettiin. Mutta toisin kävi. Pupu halusi edelleen jäädä hyllylle syömään porkkanaa ja oli pakko antaa periksi. Myös kynttiläasiassa tuli käänne, ikävä sellainen. Ostin muutaman muistokynttilän esikoisen ja minun poltettavaksi.

Kuopus tosiaan tuli kotiin maanantaina ja palasimme arkiseen olemiseen kolmisin. Paitsi että koko viikko on yhtä arvailua sen kanssa mikä päivä oikeasti on. Tilannetta ei lainkaan paranna se, että kuopuksen kurkku oli sen verran kipeä ja ääni kulki käheästi ja katkonaisesti, että olimme eilisen suosiolla kotona. Esikoinen samoin valitteli kurkkuaan, joten lepäsivät molemmat. Päivät siis totisesti ovat suloisesti sekaisin. Edelleen.

Tämän vuoden
pääsiäisaskartelut
(kuopus 9v)

Emme välttämättä pääse tänäänkään liikkeelle, mutta välillä se on tällaista. Onneksi on koko pääsiäisen ajan vaje paikattavana. Ja suunnaton onni siitä, että pojilla on vain vaaraton flunssa.

Summa summarum

On aika summata siunaus- ja muistotilaisuuden fiilikset. Niistä kumpaisestakin jäi hyvä olo, jos näin voi sanoa. Kappeli, jossa olimme, on suunnattoman kaunis ja tunnelmallinen tila. Olen onnellinen, että saimme kokoontua siellä. Kirkkoherramme, joka tilaisuuden piti, puhui kauniisti ja tasapainotteli hyvin kirkkoon kuuluvien ja kuulumattomien maailmojen välillä. Musiikki kantoi vaatimatonta tilaisuutta ja olen valinnoistani ylpeä. Kehujakin sain. Aloitimme Loirin tulkinnalla Virta venhettä vie -laulusta. Tai oikeastaan sen alulla. Sitten kun teksti alkaa mennä paatokselliseksi, feidasimme kauniisti kesken kaiken. Keskimmäisenä kuuntelimme rakastamani Ritva Sorvalin tulkitseman Älä elämää pelkää -kappaleen ja päätteeksi vielä Loiria: Hautalaulu. "Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti."

Veimme kukat uurnalehdon paadelle ja jatkoimme meille muistelemaan isääni ja päivittämään kuulumisia. Isän veli halusi tulla paikalle, ja veljeni ja minä tietysti olimme siellä. Äitini ja hänen miehensä myös. Pieni ja lämminhenkinen tilaisuus. Söimme keiton ja sämpylöitä ja kahvittelimme, jahka esikoinen saapui koulusta ja viimeisteli sitruunamarenkitortun. Se sai hurjasti kehuja, ja minä kehuin poikaa myös siitä, miten hienosti ja luontevasti on aikuisten, vieraidenkin kanssa, osallistuu keskusteluun, kättelee tullessaan ja katsoo silmiin. Ylpeä äiti!

Illaksi jäimme veljeni kanssa kahden, joimme punaviiniä, juttelimme isästä, kävimme läpi lapsuusmuistoja. Meillä on sen verran paljon ikäeroa (7 vuotta) että muistomme ovat totaalisesti erilaiset. Olemme kokeneet asiat aivan eri tavalla, koska olimme hyvin eri ikävaiheessa vaikkapa vanhempien erotessa. Oli hyvä puhua ja itkukin siinä kerran pari tuli. Puhdistavaa. Eilen illalla vielä tuli ystävä kuulemaan tunnelmat ja muutenkin seurakseni.

Tästä lähdetään jatkamaan eteenpäin. Päivä kerrallaan.

Rest in peace

Isä.

Sain yhdeltä teistä sähköpostiini aivan ihanan Heli Laaksosen runon, kiitos vielä:

"Hei vaan kualema, sää ole nynny äijä!! 

Helppo sun' o vaani nurkan takan ja

lykät paikal juur ko viimetteks kaivata,

viärä kaikkest kultasemp miäs,

paras naine, siliäottasemp laps,

pehmusemp mamma,

kuljetta kenenkkä näkemät,

taakses kattomat, rikospaikal palamat

jonkkus perunakellarihajusse kotiluala,

mist maam pääl saak

ei ol ikä yhrenkä ään kuulunu.

Häppe hiukka.

Jos sää ole reilu miäs, sää tule näkyvil,

tuat kaik viämäs hyväs järjestykses takasi,

pyyrät antteks meilt henkilökohtasest ja

maksat loppuelämäs korvauksia, joka penni"

***

Kiitos, että olette olleet tukenani. Ehkä jo alkuviikosta päästään muihin aiheisiin.

Läjä listoja

Kauhea määrä listoja ihmisellä.

- Lista siitä, mitä pitää ottaa tänään mukaan kun lähden aamulla kotoa: menen ensin parturiin, sieltä lähikaupunkiin ja sitten suoraan töihin. Eväät sekä itselle että esikoiselle. Kuopuksen isiviikonloppukamat. 

- Kauppalista kaupunkiasioille

- Lista lopuista tarvikkeista, joita tarvitsen perjantain tarjoiluja varten, ja jotka ostan vasta täältä maalta.

- Lista siitä mitä pitää vielä muistaa 

(äiti noutaa uurnan ja minun ja veljeni kukkalaitteen,

muista ostaa kappeliin valkoiset neilikat, 

ota mukaan cd-soitin ja muistomusiikkilevy, 

ilmoitinko isän veljelle, että pukukoodi on vapaampi kuin yleensä?

Kotona on kruunukynttilöitä... ai niin, ja laita valokuva esille. 

Hmm, mikä niistä? Pitäsiköhän koluta ulkovarastoa vai laitanko isän siskolta saamani?)

Etsi mekko, korut ja kengät.

Kiristä keittiön tuolien ruuvit. (Omat tarvittaessa myös.)

Tarkista onko vessassa roiskeita.

Sulje kylppäri muilta kuin lähisukulaisilta.

Siivoa päällisin puolin pupujen huone. Tsekkaa muukin siisteys.

Perjantaina: tee kalakeitto ja leivo sämpylät. 

Ohjelmoi esikoinen leipomaan sitruunamarenkitorttu jo tänään. Marengin voi valmistaa juuri ennen tarjoilua.

***

Niistä listoista jotka ulottuvat aikaan siunaus- ja muistotilaisuuden jälkeen, en vielä edes puhu. Nyt mennään nämä kaksi päivää kerrallaan ja viikonloppu levätään.

Ihan kuin olisin vähän stressaantunut?!?

Takki tyhjänä

Nyt ei kuulkaa päässä liikahda mikään. Eilinen rauhallinen vapaapäivä ja rentoutuminen saunassa esikoisen kanssa sen päälle tulivat enemmän kuin tarpeeseen.

Olen viimeisen kahden viikon aikana

- ilmoittanut isäni kuolemasta hänen sukulaisilleen

- joutunut kylmiltään ottamaan selvää tuhkauksesta, hautajaisjärjestelyistä ja siihen liittyvästä prosedyyristä

- järjestänyt isäni muistotilaisuuden (sopinut papin kanssa käytännönasiat, varannut kappelin, hoitanut hautaustoimiston kanssa hommat, tilannut kukat, valinnut musiikin, lähettänyt kutsut)

- tyhjentänyt hänen asuntonsa

- anonut hautausavustusta

- tilannut ainakin virkatodistuksia ja kuolinpäivän saldo- ja korkotiedot

- ilmoittanut vuokranantajalle, Kelalle ja Kevalle isäni kuolemasta

- polttanut jatkuvasti kynttilää ja ihaillut ihmisiltä saamiani kukkia.

Tekemättä on vielä ainakin

- parin virkatodistuksen tilaaminen

- soitto krematorioon heti aamusta: tuhkaamisen ja uurnan noudon sopiminen

- muistolaatan mittojen selvittäminen ja laatan tilaaminen

- siivous isäni kodissa ja avainten palautus

- sähkösopimuksen irtisanominen

- kuolinpäivän saldotodistuksen toimittaminen sosiaalitoimistoon kun saapuu

- kuolinpesän laskujen lähettäminen pankkiin jahka saan postitse kuoria sitä varten

- tarjoilut muistotilaisuuteen sekä hautajaisista ja siunaustilaisuudesta selviäminen

- perunkirjoitus

Ei varmaan ole ihme, jos on takki tyhjä, koska tässä on vasta ne konkreettiset. Se, mitä pään ja sydämen seutuvilla tapahtuu, onkin sitten ihan toinen juttu.

Tosiaalta olen myös saanut surunvalitteluja ja haleja, empatiaa ja ymmärrystä, yllättäviltäkin tahoilta. Kyllä minä tämän loppuun vien.

Asiat etenee

Puuh, nyt on taas veto poissa. Raivasin isäni asuntoa eilen useamman tunnin. Seuraksi sain kaksi hänen kaveriaan, jotka kantoivat kiitettävän määrän isompia tavaroita pois ja omaan käyttöönsä. Tänään vielä jatkan ja sitten menen ystävän valmistujaisbileisiin. Minun juhlimiseni taitaa jäädä aika vaisuksi, olen autolla liikenteessä ja taatusti ihan poikki. Illan saan sitten olla rauhassa kotosalla, koska vien esikoisen samaa matkaa mummin luo. Sitä ennen haemme vanhojen tansseihin punaisen kauluspaidan ja mirrin. Eilen jo tarkistin Dressmanin alesta, että molempia löytyy ja vieläpä ihan kohtuulliseen hintaankin. 

Jahka pääsen kotiin, loikoilen ja otan rauhallisesti. Pojat tulevat vasta huomenna kotiin ja silloin saattaa olla siivouspäivä. Tai sitten siirrän sen kaukonäköisesti seuraavaan viikonloppuun, koska mitä lähempänä siunaustilaisuutta siivoan, sen vähemmän tarvitsee tehdä ennen muistotilaisuutta - jonka pidämme meillä täällä kotona. Keitän ison kalakeiton ja esikoinen saa leipoa kahvipullat. Pieni on kaunista. 

Tänne isäni haudataan

Niin, kävinhän minä eilen hautaustoimistossakin. Ihana vanhempi pariskunta, jotka olivat myötäeläviä, asiantuntevia ja lämpimiä. Juuri sellaisia kuin tässä tilanteessa pitääkin. Kun pääsin kotiin, oli kaupungilta tullut kirje, jossa pyydettiin selvitystä isäni pankkitilin saldosta kuolinhetkellä. Olin juuri tilannut sen perunkirjoitusta varten, joten voin toimittaa sen piakkoin. Jotenkin kirjeestä sai sen käsityksen, että hautausavustus olisi tuloillaan. Pitäkää peukkuja että intuitioni osuu oikeaan!

Pappi ja pöpöjä

Kävin eilen papin juttusilla liittyen isäni siunaamiseen. Meidän kirkkoherramme on ainoa ihminen maailmassa jonka saatoin kuvitella tasapainottelevan tyylikkäästi meidän kirkkoon kuulumattomien omaisten ja seurakuntaan loppuun saakka kuuluneen isäni vakaumusten ristitulessa. Ja intuitioni osui kyllä oikeaan: hyvässä hengessä ja täydessä yhteisymmärryksessä suunnittelimme koruttoman ja meidän näköisemme tilaisuuden. Musiikkina mm. ei niin kristillistä Loiria, josta isäni piti kovasti. Juttelin vähän aikaa sitten myös diakonissan kanssa, johon isäni oli ollut yhteydessä ja hänen näkemyksensä mukaan suunnitelmamme ei ole ristiriidassa isäni vakaumuksen kanssa. Emme tietenkään tahdo toimia vastoin vainajan ajatuksia. Siunaus ja muistotilaisuus pidetään täällä meillä maalla 6.2. ja isäni tuhka sirotellaan myös tänne, uurnalehtoon, kun kevät koittaa. 

Enkelit Ritva-Sofia Linnun käsialaa

***

Pääsimme heti eilen kuopuksen kanssa nieluviljelyyn ja kurkussa karhentaa kuulemma viruksen aiheuttama "rakkula". Angiinaa siis tuskin on, mutta sekin selviää jahka tulokset parin päivän päästä tulevat. Hyvää palvelua sielläkin.

Pikkasen on välillä kuin olisi ilmapallosta päästetty ilmat pihalle, mutta kai se on ihan ymmärrettävää tässä tilanteessa?