Sivut


maanantai 2. marraskuuta 2015

Monenmoisia tunteita

Haastan itseäni tasaisin väliajoin pois mukavuusalueeltani. Niinpä löysin itseni eilen kirkosta ja konsertista. Varsin hartaasta sellaisesta, olihan pyhäinpäivän aika. Taustaksi: isäni kuoli alku vuodesta ja seurakunta johon hän kuului, lähestyi minua kirjeellä. Lähikaupungissa olisi ollut musiikillinen hartaus, jonne kutsuttiin kaikki saman vuoden aikana läheisensä menettäneet. Myös meillä täällä maalla järjestettiin ohjelmaa, joten päätin pysytellä omalla paikkakunnalla. Ystävä oli ollut lauantai-illan jumalanpalveluksessa jossa isänikin nimi luettiin tänne viime pyhäinpäivän jälkeen haudattujen listalla. Oli kuulemma tullut kyyneleet silmiin. Tapasimme sitten hautausmaalla jälkeen päin ja kävimme sytyttämässä kynttilät paitsi muualle haudattujen muistomerkille, tällä kertaa myös uurnalehtoon, jonne isäni tuhkat siroteltiin.

Täytyy muuten todeta, että pula patologeista on kyllä Suomessa kova. Minua varoitettiin tammikuussa, että oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen tulokset saattaisivat kestää. No ovat kyllä kestäneet, eivät nimittäin vieläkään ole tulleet. Ei minulle sillä asialla ole suurta väliä, mutta toisinaan ajattelen erästä naapuriani jonka hät hätää täysikäinen tytär löytyi kuolleena aivan vähän ennen isääni eikä kuolinsyystä ollut mitään tietoa. Täytyy olla aivan kamalaa odottaa jonkinlaista selitystä ja selvyyttä liki vuoden verran. 






Kirkossa järjestetty kuoromusiikkikonsertti on varsin kaukana siitä mitä yleensä harrastan. Viimeksi melkein neljä vuotta sitten olen tehnyt jotain vastaavaa. Laulut olivat minulle hiukkasen liian hengellisiä mutta kauniita ja tunnelma oli aivan erityislaatuinen. Yhden kuoroon kuuluvan, joka ei tietenkään itse pystynyt esiintymään, mutta oli toki paikalla, puoliso oli yllättäen kuollut juuri edeltävällä viikolla. Koko kuoro oli kyynelissä ja suru oli käsinkosketeltava. Taisipa siinä omakin silmäkulma hiukkasen kostua.


***

Pitäkää minulle peukkuja: tänään on heti aamusta AVI:n tarkastus liittyen työpaikkamme sisäilmaan. Ahdistaa ja stressaa, pelottaakin. Nuo isommalla porukalla pidetyt tuokiot ovat monesti varsin ahdistavia, koen olevani taakka ja kustannuserä. Joskus olen sen saanut jopa kuulla sivulauseessa, enkä vain kuvittele. Lisäksi omasta terveydentilastani en halua julkisesti puhua. Toki siihen minulla velvoitetta ei olekaan, mutta yleensä se nousee esiin, kun on kuitenkin kyse siitä, että minä saan oireita työpaikalla. Puuuh ja apua!

4 kommenttia:

  1. Peukut AVI-tarkastukselle. Sun terveydentilan ei pitäisi (huom.) tulla esiin missään, koska sehän on luottamuksellista tietoa, mutta näinhän nämä menee..

    Kirkkokonsertti oli varmasti ihan mukava kokemus kuitenkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mä lähtenyt puhumaan terveydentilasta muuta kun ihan yleisellä tasolla...

      Olihan se konsertti hieno, mutta varmaan siitä olis saanut enemmän irti jos olis tiiviimpi suhde yläilmoihin ;-)

      Poista
  2. Peukkuja.
    Ja kyllähän se kirkossa kaunis musiikki on aina elähdyttävää, ainakin jos uruilla komeasti soitetaan. Ja mielellään oikein. Riitasoinnut ärsyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuolla oli oikein kaunista poikkihuilun- ja sellonsoittoa jota jo pelkästään kuunteli ihan mielikseen. Ne hengelliset ja tunnustukselliset sanat mulla vaan vähän tökki.

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana