Kirjaimellisestikin. Onnistuin kuopusta kotiin hakiessani liukastelemaan ojaan aikalailla viime metreillä. Mennessä lähikaupunkiin vielä testasin jarrutellen, että ei ole liukasta, mutta paluumatkalla luotin sitten liikaa tuntia aiemmin tehtyihin testeihin ... ja vedin kurvin suoraksi väkkäräksi, kun renkaissa ei ollut pitoa sitten yhtään. Lupsahdimme oman puolen penkkaan tiukasti, mutta kuitenkin vauriottomasti.
Ystävä asuu penkasta n. 100 metrin päässä, joten soittelin hänen miestään apuun. Tulikin, ja paikalle oli sitä ennen ehtinyt naapuri - joka nappasi kuopuksen omaan kyytinsä ja vei jo etukäteen kissoja rapsuttelemaan - ja tulossa olleen miehen veli. Veljesten ja hiukan liian myöhään paikalle sattuneen suola-auton avulla Pösö putkahti nätisti penkasta pois ja matka jatkui kotiovelle asti. Tosiaan ilman vaurioita, ja vieläpä liki ilman säikähdystäkin. Totesimme kuopuksen kanssa, että vauhti kun kuitenkin oli niin pieni, ja kaikki kävi varsin nopeaan, ei ehtinyt edes oikein säikähtää. Hyvä niin ja onni onnettomuudessa!
Tämä vuosi on muutoinkin myös ojasta nousun vuosi. Täytyy olla, koska se ei yksinkertaisesti voi olla paskempi kuin edellinen.
Lisäksi tänä vuonna täytän 50 vuotta ja sen kunniaksi suuntaamme taas ystävän kanssa sinne, missä shindon loppurentoutuksessa aina kävin:
 |
| Se sielunmaisema |
Ihana, kun on jotain, mitä odottaa!
Shindoa meillä ei enää ole, mutta aloitan joogan tammikuussa. Se muutti parahiksi uuteen päiväkotiin vanhan koulun salista, ja nyt pystyn hengittelemään ja rentoutumaankin. Aika mukavaa!
 |
| Ja sitten ruumiinravintoa - tämän käytävän päässä luvassa. Odotan niitä juuuustoja! |
Töissä on ollut paljon muutoksia ja yhtä mullistusta vedetään parhaillaan toisen kollegan kanssa välipäivien apinanraivolla. Tai itseasiassa kyllä varsin hyvässä hengessä ja hyvällä tsempillä. Ovet saamme varmasti auki loppiaisen jälkeen tiistaina kuten suunnitelma oli.
Muita muutoksia tehdään ja suunnitellaan sitten yksi kerrallaan. Työpsykologilla käynnistä jäi mieleen ajatus siitä, miten omalla asenteella voi tehdä paljon. Voi jäädä sinne kuopan (tai ojan...) pohjalle märehtimään, tai sitten voi ottaa suunnan eteenpäin ja koittaa mennä niillä edellytyksillä mitä on.
Se on välillä helpompaa, välillä vaikeampaa, ja varmasti sellaista "yksi eteen kaksi taakse" -askellusta, mutta saa ollakin. Pitää olla itselle armollinen.
Lopuksi ehkä tälle vuodelle itselleni taas tyyneysrukous muisteltavaksi:
"Suo minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa ne, jotka voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Sellaista uutta vuotta täälläpäin maailmaa!
