Sivut


sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Viikonlopun tunnelmia

Innostuimme taas esikoisen kanssa palapeleistä. Tämä viimeisin oli 1500 palan kammotus, jonka tekeminen kesti melkein pidempään kuin Iisakin kirkon. Inspiraatio ja motivaatio katosivat matkalla, mutta sitten sinnillä ja uudemman kerran löytyneellä innostuksella saimme männäviikolla valmiiksi. Onneksi saimme, se keräsi ihan luvattoman kauan pölyä minun huoneessani sängyn vieressä. Palapelit ovat kyllä ihan mahtava yhteinen ja koukuttava harrastus. Uudenkin jo aloitimme. Istumme rinnakkain, päät yhdessä, jutustelemme, olemme välillä ihan hiljaa, välillä sanailemme ja nauramme. Olen häntä varten. Mukava yhteys teinin kanssa jälleen. 




Teini tosin lähti mummilaan ja me jäimme toipilaan kanssa kahden. Ihanaa olla rauhassa kotona ja pojat jo ehtivät temuta sen verran aamupäivällä, että huokaisin helpotuksesta kun vain toinen jäi kotiin. Kyllä tämä näiden ikäero vaan on rasittava. Vaikka meillä on valtava sohva ja teen reviirit selviksi ja jaan tyynyt kristillisesti tasan, aina tulee riitaa, valitusta, toisen puolelle hivuttautumista, tahallista härkkimistä, kitinää ja vinkunaa. Miten se voikin olla niin vaikeaa sietää omaa veljeään? Voi veljet, että meinaa mennä hermo!

Illalla sitten niitä lauantain pakollisia, saunaa, Avaraa luontoa ja sen sellaista. Liito-oravapariskunta paritteli tv:ssä aika vikkelään: "Miks toi kiusaa tota tollei?" Hyvä kysymys! "Varmaan ne parittelee myös toukokuun 10 päivä." Ai miten niin? "No kun se on juhlapäivä." Niin, kuopuksen synttärit, juhlapäivä, toden totta.

- Mitä otat iltapalaksi?
- En mitään roskaruokaa vaan jumalten ruokaa, kiitos!
(Niinpä tietysti... pikku prinssi.)


Tänään olen luvannut tarjota äitilleni ja hänen miehelleen lounaan siitä hyvästä, kun hakivat ja tuovat esikoisen. Loppupäivän toimin joko erotuomarina tai annan poikien pelata tahoillaan niin pysyvät rauhallisina ja minä järjissäni. Saattaisinpa saada vähän luettuakin. Lukaisin tuossa sairaslomallani Ally McBealien loputtua muun muassa ihan hirveän koukuttavan tanskalaisen dekkarin Nimimerkki prinsessa ja Anu Juvosen Lähiöoksennuksen, jolle minulla oli jo jonkinlaiset ennakko-odotukset. Aika kevyt ja mitäänsanomaton minun makuuni, mutta tulihan se harpottua loppuun. Tyttöjen rankkaa teiniryyppäämistä ja sekoilua Kannelmäessä 80-luvulla. Ehkä en ollut ihan kohderyhmää, koska olin teininä kiltti ja rauhallinen. Jollekulle toiselle voi toki tuoda muistoja mieleen.


***

Lukko. Minä tutustuin Lemmenlukkoon häämatkallamme Riikassa kahdeksan vuotta sitten. Siellä myös ostimme omamme, kaiversimme, kiinnitimme sen siltaan ja heitimme avaimet jokeen. Samalla sillalla otimme hääkuvamme. Onkohan se lukko edelleen paikallaan? Minä ainakin olen hyvinkin eri ihminen kuin silloin.

6 kommenttia:

  1. Muistan kun systerini teki isoa palapeliä, se taisi olla kans noita tuhannen palan juttuja ja monen viikon aherruksen jälkeen se oli vihdoin viittä vaille valmis. Kuinkas ollakaan, heidän silloinen kattinsa hyppäsi palapelin päälle joka oli hetkeksi nostettu pienelle sivupöydälle. Hetken aikaa en tiennyt kumpi jahtasi kumpaa kun systeri ja katti painelivat ympäri kämppää. Sitkeästi siskolikka sen kuitenkin aloitti uudestaan ja sai kun saikin valmiiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, onneksi meillä ei ole kissoja, vaikka niitä ikävä välillä onkin. Seuraavassa on vain 500 palaa joten tuntuu ihan pikkuriikkiseltä välipalalta tän jälkeen.

      Poista
  2. Joo, mutta se on aika paljon kuvasta kiinni. Monta kertaa jos on esim. jotain puiden lehvistöä niin ne on aika paskamaisia kun joka palan väritys näyttää samalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, ja taivas tai meri on pahin. Meillä on työnn alla muffunsseja (jotenkin sopii esikoisen pirtaan).

      Poista
  3. Kivannäköinen palapeli! :)

    Ja mitä kinaaviin veljeksiin tulee, niin minulla ja pikkuveljelläni on noin 5 vuotta ikäeroa. Eli se oli ärsyttävä kakara, aina. Välillä emme mahtuneet edes samaan kämppään...
    Eli sellaista se on, sisaruselämä. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä niin, pitäisihän se muistaa omasta lapsuudesta. Vejlelläni ja minulla on samainen ikäero kun näillä veijareilla. Ei ollut helppoa äidilläni. Muistan inhonneeni varauksetta veljeäni, sitä rasittavaa natiaista. Kaverit taas muistavat parhaiten miten sitä kurmootin. Joten ei kai se auta kun kestää tätä näiden nahistelua ;-)

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana