Vihdoinkin ihmisten ilmoilla

Uuh, nyt on vietetty "laatuaikaa" lasten kanssa kerrankin oikein kunnolla. Totta vie! Kuopus saapui viime perjantaina puolen päivän maissa koulusta ja siitä lähtien olemme olleet enemmän tai vähemmän neljän seinän sisällä koko porukka. Tai pistäydyimme me lauantaina kaupassa kuopuksen kanssa ja hänellä kävi kaveri leikkimässä, koska silloin ei kumpikaan pojista ollut akuutisti sairas tai huonovointinen. Esikoinen jatkoi oksentamista sunnuntaina ja kuopuksella kiersi mahassa alkuviikon niin, etten tietenkään voinut laittaa häntä kouluun muita tartuttamaan. Torstaina hän lähti isälleen (päätin, että minä menen töihin kello 11.45 kuten minun työvuorolistan mukaan kuuluukin, oli isän työtilanne minkälainen tahansa. Viimeksi, kun haki kuopuksen kotoa, joustin ja menin vasta kahden maissa. Nyt en pystynyt antamaan piiruakaan periksi, eikä onneksi tarvinutkaan) ja esikoinenkin pääsi vihdoin kouluun ja minä siis töihin, ihmisten ilmoille.

Hallelujaa!!! Meinasi nimittäin minullakin välillä pää hajota, vaikka kotihiiri olenkin. Ai niin, kävinhän minä kerran kaupassa niin, että pojat olivat kaksin. Omaa aikaa kassajonossa. Jepjep. No, nyt sitä taas on, ja vaikka tänään onkin poikkeuksellisesti työpäivä, tuntuu se yksinomaan ihanalta. Tuntuu hyvältä olla aikuisseurassa, poissa taudinpesästä. Suunnittelemme tänään mukavalla porukalla ensi kesän kulttuuriviikkoamme ja lounaskin on luvassa. Osaankohan minä enää käyttäytyäkään ihmisten seurassa? Onneksi sain harjoitusta eilisessä iltavuorossa. En muista milloin olisin ollut yhtä riemuissani töihin pääsemisestä - ja minä sentään yleensäkin menen sinne mielelläni.

On pelattu jokunen lautapeli...

Tiedättekö mitä? Minun tipaton tammikuuni päättyy tänään. Ostan pari siideriä illaksi, ihan varmasti ostan. Katson Voice Of Finlandin ja vedän syvään henkeä. Minä selvisin siitä! Ja sormet ristiin huomisen vapaani puolesta - toivotaan, että minulla ei valskaa kummastakaan päästä.