Mietin pitkään tämän postauksen kirjoittamista, kertaalleen jo julkaisin ja poistin. Vähän muuttelin, mutta tulin siihen tulokseen, että teen sen sittenkin. Tämä on osa minun elämääni ja sellaisena sitä teille tarjoilen. Toki nykyään pakostakin vähän vähemmän, sensuroiden ja ympäripyöreämmin, mutta kuitenkin.
En ole pitkään aikaan voinut niin hyvin kuin reissussa.
Tämä oli sellainen oivallus, joka yhtä aikaa sattui ja tuntui hyvältä.
Se oli myös syy lähteä reissuun, vaikka rahatilanne on mikä on. Saada itseään vähän parempaan kuntoon.
Olisi ihanaa, jos elämä olisi normaalistikin sellaista: ei saisi oireita joka paikassa. Pärjäisi vähemmillä lääkkeillä. Heräisi virkistyneenä, ei tukossa, ei tarvitsisi miettiä, että jaksaako kroppa tänään tämän ja tuon menon. Jätänkö välistä keskiviikon vai torstain kokouksen tai palaverin. Koska elimistö nyt vaan ei kestä.
Reissussa kesti. Kanariansaarilla on niin kuivaa. Suolapitoinen meri-ilma helli myös keuhkoja. Voisin jopa jaksaa taas kävellä, kohottaa kuntoa. Tiedän, että monet altistuneet pakenevat sinne joko aika ajoin tai kokonaan. Ns. homepakolaisia.
|
Siellä se siintää, meri ja aurinko! |
Kotiin palattua nenä taas on sellainen kuin aina, limakalvot kovilla. Sulava lumi paljastaa luonnonhomeet. Olo ei ole järin hehkeä. Nyt se tuntuu hetkellisesti tavanomaista hankalammalta ja raskaammalta, kun on kokemus jostain muusta. Paremmasta.
Toisaalta on lohdullista tietää, että jos olo oikein huonoksi menee, minulla on tiedossa tapa ja paikka, jolla toivun. Aina on vaihtoehto. Toivoa paremmasta.
En ole koskaan suunnitellut tosissani Suomesta poismuuttamista, mutta jos jossain vaiheessa se terveyden vuoksi olisi pakko tehdä, kai sitä sitten vaan sopeutuisi. Minun unelmapaikkani olisi Kreikka, mutta siellä ei ole tarpeeksi kuivaa ympäri vuoden. Kanarialla on.
Onkohan minulla eläkepäivillä mökki Suomessa jossa vietän kesät ja keväitä ja syksyjä ja talveksi sitten palaisin lämpimään?
Mistä sitä tietää!