Jo joutui...

Voi tätä äidin elämää! Minä olen niin ylpeä pojistani. Liikuttunut, onnellinen ja ylpeä. Esikoinen sai mainion peruskoulun päättötodistuksen, peräti viisi kymppiä. Eivätkä muutkaan numerot huonoja olleet ollenkaan. Ensimmäiset kyyneleet piti tirauttaa jo melkein Suvivirren aikana. Mutta Bändikerhon esittämä On siis kevät, kuljen Hakaniemen rantaa sitten räjäytti pankin ihan totaalisesti. Laulu on minulle muistorikas siltä ajalta kun kirjoitin ylioppilaaksi ja muutin Helsinkiin. Samaiselta kesältä minusta on mustavalkoinen kuva Hakaniemestä, olen sen esitellyt täällä (kuvatekstilla taidekuvia opistoajoilta). Esikoinen soitti flyygeliä ja myöhemmin bassoa - ja äiti vetisteli. Myös yläasteen rehtorin puhe oli puhutteleva, ainakin näin aikuisen näkökulmasta. Tiedä sitten mitä siitä nuorille jäi muistiin.

Juhlien jälkeen yhytimme kuopuksen ja isänsä ja sitten pistäydyimme markkinoilla ihan omalla porukalla. Herkuttelimme pizzoilla ja joimme vielä jälkkärikahvit torilla. Ihmiset juttelivat, onnittelivat, kättelivät ja kehuivat esikoista komeaksi. Niin hän oli minustakin, vaikka taidan olla vähän jäävi. Äitini tuli miehensä kanssa meille kakkukahveille ja oikeasti säikähti kun esikoinen meni puku päällä avaamaan ovea - ei meinannut tuntea! Meillä oli rattoisat pikku juhlat joihin osallistui esikoisen paras kaverikin. Seuraavaksi suuntasimme hänen kotiinsa kahveille ja juhliin. Tämä porukka on siis se, jonka kanssa kymmenen vuotta sitten muutimme yhtä aikaa tänne. Pojat tulivat molemmat meille yöksi ja illalla vielä heidän ekaluokan opettajansa ja minun rakas ystäväni pistäytyi lasillisella. 

Vaikka eilinen oli selkeästi esikoisen päivä, sai kuopus toki juhlahumua osakseen. Hän oli isänsä kanssa pokannut paitsi hyvän todistuksen myös stipendin luontoharrastuneisuudesta. Kannatti roikkua pää alaspäin pulpetista ja esitelmöidä koko luokalle lepakoiden elämästä!

***

Esikoisen koulu oli valinnut noudattaa perustuslakivaliokunnan viimeisintä linjausta, että Suvivirsi on soveliasta laulaa. Minä en laulanut, mutta se ei ollut mikään protesti. Minä en koskaan laula yhdenkään ihmisen kuullen. Paitsi poikieni. En minä virrestä häiriintynyt, mutta en sitä mitenkään erityisemmin olisi kaipaamaankaan jäänyt. Lisäksi minulle olisi riittänyt yksi säkeistö. Kahdessa seuraavassa tuli ateistille ihan vähän epämukava olo. Mutta minä kestin sen kuin nainen. Ja käyttäydyin, tietysti.