900 hurraa huutoa, jos...

Tämä viikonloppu meni ihan juhlahumussa. Tunnelmia riittää vielä tällekin päivälle. Totesimme esikoisen parhaan kaverin vanhempien kanssa, että meillä on aika mukavasti asiat. Kun pojat lähtivät koulun pihalta viimeisen kerran, esikoinen huikkasi reteesti meille, että "Me lähetään sitten äiti illalla juomaan. Pillimehua." Kun kävimme pizzan jälkeen kaupassa, hän huomasi pillimehutarjouksen, ja osti "lavallisen" niitä. Kaveri teki hetken päästä saman. Vitsi piti viedä loppuun asti, ja niinpä molemmilla oli 27 kappaletta 2 desin pillimehuja. Kai niistäkin huonon olon saisi, jos ne kaikki joisi, mutta näytti niitä - onneksi - olevan vielä jäljellä. Ettei nyt menisi ihan hehkutukseksi, niin illalla onnistuimme saamaan pienen riidan esikoisen kanssa aikaiseksi. Olemme molemmat aikamoisia jästipäitä kun sille päälle satumme. Nyt minä möksähdin kun esikoinen vitsaili väärässä paikassa ja alkoholiton kuohuviini jäi avaamatta ja kippistämättä. Saimme siitä huolimatta sovittua kotiintuloajan joka sitten, vaikka kiukkuisena kavereita tapaamaan lähtikin, piti. Minä mietin, josko ensimmäistä kertaa olisi vähän protestoinut ja jättänyt tulematta tai tullut myöhässä. Onneksi ei, yhtään pidempään en olisi jaksanut valvoakaan.

Minusta oli ihanaa, kun ystävä toi minulle aamun juhlien jälkeen oransseja pieniä gerberoita ja sanoi niiden symboloivan meidän perheitä, niitä hauskoja siteitä, mitä meidän välillemme on muodostunut. Kun äitini sitten vähän myöhemmin tuli, hänellä oli yksi iso kaunis gerbera - oranssi tietenkin. Lisää symboliikkaa ja laajennettu perhekäsitys. Yhteisöllisyys sopii minulle mainiosti. Olisin valmis vielä tiiviimpäänkin sellaiseen. Juttelimme esikoisen kaverin juhlissa hänen pappansa kanssa, joka asuu saman talon toista päätyä. Tavat ja rutiinit ovat kuulemma ihan itsestään soljuneet kohdilleen. Lapsenlapsilla on lyhyt matka mummulaan, "vanhuksilla" taas turvaa nuoremmista, vaikka eivät he nyt vielä sitä edes tarvitse, reippaat ja aktiiviset juuri eläköityneet. Minä voisin helposti kuvitella asuvani jonkinmoisessa kollektiivissa. Tietysti niin, että jokaisella olisi ihan oma kotinsa kuten tuossakin tapauksessa on. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

Nyt alkaa arki, esikoisella kesätyöt, minä menen normaalisti töihin ja kuopus - raasu - kesäleirille. Se nimittäin makoili lauantaina matolla ja sanoi että hänellä on outo olo leiriin liittyen. Hän rupesi kyselemään, voisiko sittenkin mennä vaikka mummille kahdeksi viikoksi. Tai vain ensimmäiseksi viikoksi leirille. Juttelimme ja kerroin, että kaikki uusi aina jännittää ja kun ei tiedä mitä on tulossa, voi tuntua kummalta. Kerroin ketä kaikkia tuttuja sinne on tulossa ja mitä kaikkea kivaa siellä tehdään. Ilme ei vaan muuttunut iloisemmaksi. Sitten minulla joku välähti aivoissa ja kysyin, että "Et kai sä luule, että olet siellä kaksi viikkoa putkeen, yötä päivää?" Niin juuri kuopus oli luullut. Voi ei, ihan kamala väärinymmärrys! Nyt poika on mielellään menossa päiviksi kavereiden kanssa puuhailemaan, kun pääsee iltapäivällä kotiin. Äitin kulta...

***

Nuo hurraa huudot paljastan huomenna. On nimittäin sellainen kutina, että tulee kerrottavaksi hyviä uutisia. Mutta tämä on joka tapauksessa 900 postaus!