Miesten logiikkaa - isojen ja pienten

Kuopuksen jalka on ollut lääkärissäkäynnin jälkeen paljon paljon paremassa kunnossa. Jopa lääkekuuri lopetettiin, koska siitä en näkyvää hyötyä ollut. Jalka on ollut kivuton ilman lääkkeitä jo useamman päivän. Pidetään peukkuja, että tämä linja jatkuu. Ja aika magneettikuvaukseen tulisi ja selviäisi lisää. Kuopuksen isä hoitaa pojan loistavasti, mutta muutoin on välillä vähän logiikassa hiomista. Totesi, että hänestä on kiusallista, kun joutuu toisinaan tekemään töitä silloin kun kuopus on hänellä. Että voisiko rytmiä sittenkin muuttaa. Minä latasin taas kaikki argumenttini (tämä neljän päivän työviikko on osoittautunut minun terveydelleni varsin hyväksi. Jos en pysty tekemään viikoittaista iltavuoroani, en myöskään saisi tunteja neljässä päivässä täyteen. Lisäksi työyhteisöämme kohtaan se olisi jälleen kerran kovin kuormittavaa, jos minä vähentäisin iltavuoroja. Aamupäivät ennen iltavuoroa ja perjantain vapaat ennen kun kuopus tulee koulusta ovat minun harvinaista omaa aikaani jota ilman tuskin jaksaisin tätä rankkaa tilannetta) kun ehdotti, että kuopus olisi torstaisin iltapäiväkerhossa viiteen ja tulisi sitten kanssani kirjastolle ja menisi hänelle vasta perjantaina. Niin, minunko työntekoa sitten ei haittaa, jos hoidan kuopusta samalla? Rautaista päättelyä. 

Minä sanoin rehellisesti, että jos kuopus on 14sta päivästä kymmenen minun kanssani, en pysty kyllä yhtään vähentämään omista vapaistani tai joustamaan muutenkaan. Kerroin, että jaksaminen on todella kortilla - niin henkinen kuin fyysinenkin. Sanoin myös, että jos muutamme systeemiä, joudumme muuttamaan sitä radikaalisti. Esimerkiksi niin, että kuopus on kaksi viikonloppua kolmesta hänen luonaan ja yhden minulla. Saa nähdä mitä mietintämyssyssä hautuu. Minulle on nyt kuitenkin tärkeintä se, että saan pakan pysymään sellaisena, että siitä selviän. Koska kuten todettua, aika kovilla olen kaiken kaikkiaan. Esikoisen kouluhässäkkä. Kuopuksen jalka ja huoli hänestä. Rahatilanne äärimmäisen tiukka. Oma altistukseni ja oireiluni työpaikalla ja vähän muuallakin. Eilen kävin kokouksessa sellaisessa paikassa, etten aikoihin ole saanut niin voimakkaita oireita missään. Naama, kurkku ja kieli kihelmöivät. Oli kaikkien aikojen aivosumu: hukkuivat muun muassa kuukausien nimet, näkö hämärtyi, korvissa soi ja koko ilta menikin sitten lämpöpeiton alla palellessa. Tiedänpähän olla menemättä toiste - huh! Onhan siinä yhdelle ihmiselle. Ei tätä nauhaa voi loputtomiin venyttää ilman että se katkeaa.

Minä olen pahoillani, että tämä on hetkittäin näin raskassoutuista. Elämä on, välillä. Välillä se näyttää kaikkein kurjimman karvansa.

Minäkin taidan mennä laatikkoon piiloon!

***

Missä se menee se raja, milloin, missä ja miten saa pippeliä räplätä. Siis itse, omaansa, jos on pieni poika? Keskustelimme aiheesta kuopuksen, joka on kovin kiinnostunut esinahastaan ja kaikesta, mitä sieltä alta löytyy, kanssa. Katsoimme Suomi-Kanada -peliä ja poika totesi, että varmaan vähän jännityksestäkin johtuen tulee kapistukseen tartuttua. "Ja naiset voi sitten räplätä vaikka paidanhelmaa."

Pippelin puutteessa. Jestas mikä tilannetaju. Melkein iski ensimmäistä kertaa ikinä se kuuluista peniskateus.