Sunnuntai-angstia ja annos herkkua

Minä jäin oikein pohtimaan, kun luin pariinkin otteeseen viikonlopun aikana Nolliksen blogista "siitä sunnuntaifiiliksestä". Tiedättekö te mitä se tarkoittaa? Minulle ainakin on kovin tuttu se tunne, ettei oikein enää osaa nauttia vapaapäivästä, kun tietää, että seuraavana päivänä jo arki alkaa. Sellainen jäytävä ahdistus, alakulokin. Tai sellainen se minulla oli - silloin kun sitä oli. Muistan hyvin kouluaikana, että seuraavan päivän läksyt piti tehdä jollei jo ollut niitä fiksuna aiemmin älynnyt. Se jos mikä latisti vapaapäivän tunnelmaa. Pahinta oli, jos piti jo lukea kokeisiin. Aikuisiälläkin oli sellaista epämääräistä sunnuntai-angstia, joka ikävällä tavalla lyhensi nautinnollista viikonloppua. Nyt älysin, että kyseisestä tunteesta ei ole kyllä jäljellä enää hiventäkään. Mitä ihmettä? Minne se on kadonnut? Ja ennen kaikkea milloin?

Sunnuntai on minulle toki nykyäänkin se viimeinen vapaa ennen arjen alkua, usein siivouspäivä (siitä syystä, että kuopus on joka toinen viikonloppu isällään eikä muuna päivänä pääse osallistumaan siivoamiseen). Toisinaan lenkkeilypäivä, Essollakäyntipäivä ja aika usein vain ihan pelkkä kotonavetelehtimispäivä. Mutta sitä ahdistusta ei enää ole. Ihan mahtavaa! Liekö sillä jotain tekemistä sen kanssa, että minulle riittää aivan mainiosti kaksi vapaapäivää poikien kanssa kotona ja välillä jo toivonkin arjen alkavan, töiden ja koulun. Muistan tosin angstin kadonneen jo silloin, kun olimme vielä kuopuksen isän kanssa yhdessä. Meillä oli yhteistä aikaa niin vähän, että todella ahdistuin sen puutteesta. Usein kuitenkin sunnuntaisin oli perhepäivä, joten liekö ahdistus väistynyt siksi?  Ei siis niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

Eilen oli joka tapauksessa mukava sunnuntai. Äitini ja hänen miehensä kävivät kahvilla ja tarkoitus oli värkätä joulun jämäpipareista kerrosjälkkäri. Siihen tuli piparimurskaa, maustettua rahkaa ja vaniljakastiketta. Nam! Kuopus, joka on intomielinen MasterChef Australia -fani, ilmoitti haluavansa opetella kokkaamaan. Niinpä otin hänet mukaan jälkkärin tekoon. Poikahan oli ihan intopiukeana ja halusi vielä kattaa ja koristella pöydänkin. Täytyisi ihan selvästi enemmänkin aktivoitua tällä saralla. Huomaan, että esikoinen ja kuopus ovat olleet tässäkin asiassa eriarvoisessa asemassa. Esikoinen minun oli pakko valjastaa käyttöön keittiössä kun olimme kahden eikä hän viihtynyt itsekseen. Nythän se taikoo vaikka mitä ihmeellisyyksiä kun innostus sitten iltapäiväkerhon kokkituntien kautta vielä tiukempaan istutettiin. Kuopus on pidetty loitolla keittiöstä satunnaisia piparinleipomissessioita lukuunottamatta. Koitan muistaa parantaa tapani!