Pupuja, jupinaa ja silmäpuoli kissa

Pupumme täyttävät tänään vuoden. Meillä ne ovat olleet viime pääsiäisestä saakka. Emme ole suunnitelleet suuria juhlallisuuksia, mutta siemenpötköt ostin jyrsittäväksi ja ajattelin kasvislautasta päiväateriaksi. Vähän runsaampaa ja juhlallisempaa kuin tavallisesti. Esikoinen haluaisi laittaa niille juhlahatut mutta minä en suostu... tylsä tyyppi. Siis minä. Tylsä olen niinkin, että nyt taisin loukata sitä ystävää, jonka parisuhdeongelmia olen kuunnellut aika pitkään. Nyt päätin, että olen suora ja sanon, etten oikein ymmärrä miksi edelleen pysyttelee siinä suhteessa. Siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei kahden ihmisen suhdetta näe oikein kukaan muu kuin ne kaksi itse. No, ystävä ei pitänyt siitä, mutta ehkä tämä nyt oli se käännekohta, jonka jälkeen ei niin avoimesti enää minulle vaikeuksia tilitä. Koska minä en ymmärrä. Sanoin myös, että kuunteleminen on minulle raskasta, koska ahdistun hänen puolestaan. Ehkä se balanssi nyt löytyy.

Balanssia piti etsiä myös eilen aamulla, kun kovasti odottamani vapaa peruuntui. Esikoinen oksenteli viikonloppuna ja kuopus oli maanantaina sen verran kurjana, etten tietenkään uskaltanut häntä laittaa kouluun.  (Arvatkaapa oliko poika sitten ihan pirteä koko päivän? Oikein!) Vähän piti nieleskellä ja keräillä voimia, sillä olin todella odottanut vapaata. Vaikka vasta kirjoitin onnentunteesta, tarvitsen intensiivisen yhdessäolon vastapainoksi omaa aikaa. Nyt se jäi väliin ja olin pettynyt. Ärtynytkin. Onneksi seuraava vapaa on tiedossa jo torstaina aamupäivällä ja sitten lauantai on kokonaan minun. Lähdemme junalla lähikaupunkiin, esikoinen menee mummille ja me ystävän kanssa pitkästä aikaa ulos syömään. Ja nyt voikin sitten ottaa lasillisen ruoan kanssa, kun tammikuu kääntyy helmikuuksi. Saatammepa vielä istahtaa meille jatkamaan iltaa, kuka tietää. Kyllä mä jaksan sinne asti. Kyllä mä jaksan. Mä jaksan sinne asti. Kyllä jaksan. Mä jaksan. Jaksan.

Miten niin eri paria?!?

Kuopus löysi kaapista esikoisen vauvana mummilta saaman Mimmi-kissan. Se on jo aiemmin vaihtanut kuopuksen omistuksessa sukupuolta ja nimeä Harriksi. Nyt hänelle tuli sitä sääli, kun toinen silmäkin on jo vuosien myötä irronnut. Ei meinannut uni sunnuntaina siksi tulla kuopuksen silmään joten pääsin taas askarteluhommiin. Löysin keltaisen helmen jota koristin vähän tussilla ja ompelin kiinni. Silmäpuolihan siitä tuli, mutta kelpaa. Mitä ei äiti lapsen eteen tekisi?