"Nenä on tukossa."
"Tää lattia ei ole tarpeeksi lämmin." (Kylppärin lattialämmitys on pienemmällä kun ei ole talvi.)
"Mulla on joku pala kurkussa mutta se ei yhtään tunnu hikalta."
"Kun mä purasin hapankorppua niin sattui ihan hirveesti hampaaseen joka ei heilu."
"Tääkin hammas heiluu, nyt mun on tosi vaikea syödä kun on kolme hammasta heilumassa."
"Mulla on ollut jo tosi pitkään tää yks viiva pottuvarpaassa." (En ehtinyt vessaan katsomaan mistä oli kyse, joten se on edelleenkin arvoitus.)
"En saa yhtä kakkaa tulemaan."
"Huono olo mahassa."
"Au, mun nimettömään tuli sähköisku. Ehkä sen nimeksi tuli nyt sähköinen?"
Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Tai itse asiassa aika paljonkin hyvää. Heräsin maanantai-aamuna virkeänä (mikä paradoksi - maanantai ja virkeä samassa lauseessa). Aamu meni leppoisasti, aamupalapöydässä jo ensimmäistä kertaa ajattelin, että meidän elämä on kyllä kaikesta huolimatta mallillaan. Tarhaan lähtevän unikaverin valinta kävi tällä kertaa käden käänteessä eikä kuopuksen pukeutuminenkaan kestänyt enempää kuin kymmenen minuuttia (ja se on vähän se, uskokaa vaan). Minä puin värikkäät vaatteet itselleni ja laitoin englanninlakritsikorutkin.
Ulkona paistoi aurinko ja automatkalla tuli hyvää musiikkia. Kovalla! Tarhan eteisessä tervehdittiin tuttuja ja ah - se iski taas - onnellisuus. Ja se tunne, että minä, jo kahdeksan täällä vietetyn vuoden jälkeen, tunnen kuuluvani juuri tänne. Juuri näiden ihmisten pariin. Minulla on hyvä olla. Minulla on unelmieni työpaikka. Pojat saavat kasvaa maalla. Minä olen täällä onnellinen!
Vastaus otsikon kysymykseen: Ei niin mikään, kun tarkemmin ajattelee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Marjaana