Maalla on mukavaa

Kirjoitin eilen, että rakastan maalla asumista. Olen aina tiennyt, että päätyisin maalle. Kävin kouluni kohtuullisen kokoisessa kaupungissa, ja muutin heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen "isolle kirkolle" Helsinkiin. Tein parin vuoden mutkan opiskelemaan, mutta päädyin pian takaisin pääkaupunkiin. Yli kymmenen Helsingin vuoden ja esikoisen syntymän jälkeen päätin muuttaa takaisin kotikaupunkiini. Olen aina ollut sitä mieltä, että (minun) lasten(i) on parempi kasvaa maalla. Saavatpahan olla edes vähän pidempään lapsia.

Kuva Kreetalta Haniasta

Helsingissä välillä mietitytti, kun silloin kolmevuotias esikoinen kyseli kadunmiehistä, että "miksi tuo kävelee mutkille". Niin, miksi? Ajattelin, ettei lasten vielä tarvitsisi tietää noista elämän varjopuolista. Kotikulmillamme Helsingin Kalliossa löytyi viikottain huumeruiskuja leikkipuistosta ja Aleksis Kivenkadun maksulliset tytöt kävivät lounastamassa siellä myös. Viimeinen pisara minulle oli eräänä aamuna leikkipuistostamme löytynyt yliannostuksen ottanut narkomaani.
Huumeita, huoria ja ruumiita - ei kiitos!

Niinpä muutimme takaisin juurilleni. Koko ajan mielessä välkkyi silti vielä maalaismaisempi paikka, ja kun esikoinen alkoi lähestyä eskari-ikää, tein ratkaisuni. Ratkaisu oli todellakin minun, olimme aika vasta tutustuneet kuopuksen isän kanssa ja hän päätti tulla mukaan. Minä olisin muuttanut joka tapauksessa, ajattelin lasta ja itseäni. Halusin, että esikoinen voisi viettää koko kouluaikansa samoissa ympyröissä samojen kavereiden kanssa.

Olemme nyt asuneet täällä 4000 asukkaan pikkupaikkakunnalla vajaat 10 vuotta enkä ole katunut hetkeäkään. En edes silloin, kun oivalsin, ettei kuopuksen isä tule koskaan juurtumaan tänne niin kuin minä. Sain pian muuton jälkeen unelmieni työpaikan jossa olen tutustunut puoleen paikkakunnan ihmisistä ja nyt olen täysin juurtunut ja asettunut. Ja kuten ystävänpäivä-postauksesta kävi ilmi, minulla on täällä iso joukko ihania ystäviä.

Arvaako kukaan mikä tuo - hmm - epämääräisen muotoinen möykky lumessa on?

Löysin Riitan puutarha -blogista niin osuvan kuvauksen pikkupaikkakunnista, että on pakko jakaa se (ihan vähän muokattuna) teidänkin kanssanne:

'Tiedät olevasi pieneltä paikkakunnalta kun...
mielestäsi on ruuhkaa, jos 4 autoa odottaa vuoroaan traktorin ohittamisessa.
Mittaat välimatkoja tunneissa.
Kun menet kävelylle, niin ainakin kaksi henkilöä pysähtyy ja kysyy tarvitsetko kyytiä.
Viikonloppujännitys tarkoittaa käyntiä lähimmässä isossa kaupungissa.
Et käytä vilkkua kääntyessäsi kotiin, koska kaikkihan tietävät, minne olet kääntymässä.
Jos soitat väärään numeroon, niin saat oikean sieltä.
Puoli kuntaa pidättää henkeään, jos joku yritys aikoo muuttaa pois paikkakunnalta.
Naurat täyttä häkää, kun luet tätä, koska tiedät, että kaikki on totta. Sen jälkeen jaat tämän kaikille kavereillesi, jotka ovat koko paikkakunta.`

P.s Kuvassa on - uskokaa tai älkää - lumeen peittynyt joulukuusi. Olen kyllä maailman huonoin maalaisemäntä, sittenkin. En vaan koskaan saanut aikaiseksi riisua tuota kuusta ja sitten jo satoikin lunta. Siitä hyvästä saankin sitten keväällä kerätä joulukoristeita pihamaalta ;-)