Nuo kaksi päälliimmäistä olen jo maininnutkin. Tässä mietin, että pitäisikö tarttua noihin alempiin kirjoihin vai antaa olla ja odottaa, josko oikeasti tuntuisi siltä. Erostamme on nyt kulunut kaksi ja puoli kuukautta, enkä oikein vieläkään ole joutunut minkäänlaisten tunnekuohujen valtaan. Ainoa, mikä minua ja untani haittaa on käytännön säätäminen, juuri nyt siis elatustukeen liittyen, mutta muutoin olen vain ollut hyvin tyyni.
Toki aluksi tyrskähtelin ja pyrskähtelin itkuun aika helposti, mutta ajattelin silloinkin, että annan tunteiden tulla ja mennä, enkä niitä sen kummemmin peittele tai dumppaa. Aika pian se loppui. Nyt, kun koitan välillä oikein kuulostella tunteitani, erottaa haikeutta tai surua - tai jotain, en oikein onnistu. Joko olin käsitellyt asiaa jo etukäteen niin paljon tai avioliittomme oli ollut ohi jo kauan ennen kun sen oikeasti päätimme. Tai sitten tunteet eivät vielä vaan ole nousseet pintaan. Eräs eron läpikäynyt ystäväni kertoi alakulon ja surun tulleen ainakin hänelle viiveellä.
Minä tunnen lähinnä helpotusta. Ja ihmetystä, että arkemme sujuu näin hyvin. Selkeyttä, myös. Tiedän, että tämä oli oikea ratkaisu. Kuopuksen isä ei ollut oikea ihminen minulle, jos kohta en minäkään hänelle.
 |
| On minun yöpöydällä tällainenkin pieni kirjapino |
"Jotkut pystyvät tarkastelemaan mennyttä ja omaa rooliaan siinä hyvin tasapainoisesti ja seestyneesti. Nämä henkilöt kokevat tehneensä parhaansa ja toteavat tapahtuneen väistämättömyyden. Syyllisyys ja syyllistäminen ovat kaikonneet. Itselle on sallittu oikeus myös erehtyä." (Kaarina Määttä: Avioeron tuska ja helpotus, joka näyttää tuosta ylemmästä pinosta puuttuvan.)
Ehkä minä tartun tuohon isompaan kirjapinoon vasta sitten, kun siltä oikeasti tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Marjaana