Sivut


tiistai 7. elokuuta 2018

Raivauskohtaus

Minulla on arjen järjestyksenpidossa monta kipupistettä ja heikkoa kohtaa. 

Yksi niistä on kasat:
- Pyykkitelinettä ei voi käyttää, kun puhtaat pyykit ihan itsestään kasaantuvat sen päälle. Grr.
- Keittiön tasolle muodostuu AINA kasa mitä epämääräisempiä papereita. Koitin koria.
- Eteisessä on "palautuslaatikko", jonka päälle kertyy muutakin kuin kirjastoon meneviä palautuksia. Laitoin siihenkin pari koria ja valjastin sen muuhunkin käyttöön. Palautukset mahtuvat, mutta muuta ei. Ehkä.

Monesti myös yksi asia johtaa toiseen. Kun tiskikonetta ei tyhjennä tarpeeksi nopeasti, tiskiallas on törkyinen. Kun kesken oleville kirjoille/puolipidetyille vaatteille/mille tahansa ei ole paikkaa, ne kasaantuvat.

Nyt yksi asia todellakin johti toiseen ja kolmanteen. 

Kuopuksen huoneen järjestys vaihdettiin joskus synttärien jälkeen. Siitä lähtien siellä on pyörinyt ylimääräinen hylly. Helteiden hellitettyä ja juuri ennen arjen alkamista keksin sille sijoituspaikan kylpäristä. Siitä saivat paikkansa ne puoliksi pidetyt vaatteet ja todella monta muutakin asiaa. Pyykinkuivausteline on kasattuna sen takana. Nyt sitä voi käyttää.


Nämäkin alesta ostetut korit pääsivät vihdoin käyttöön.
Ovat kiltisti odottelleet omaa aikansa kaapissa ties kuinka kauan!


Lisäksi pidimme perhepalaverin (sain löyhän innoituksen tästä jutusta). Kuopus lähtee nyt kuudennelle luokalle ja passaan lapsen piloille tätä vauhtia. Juttelimme työnjaosta, siitä, että jos kun haluaa olla iso poika, kuuluu siihen vapauden lisäksi myös vastuuta. Ja hommia. Ja että se, etten anna hänen vaikkapa lämmittää uunipizzaa poissaollessani ei tarkoita, että pitäisin häntä pentuna. Sitä pitää vain tehdä ensin minun läsnäollessani, harjoitella, että osaa, että näen, miten se hoituu ilman palovammoja tai karrelle palanutta pizzaa. Minulla on jo niin iso lapsi, että se antaa monenlaisia vapauksia kunhan sen hoksaa ja osaa irroittautua.

Sen lisäksi, että pidämme uuden palaverin heti kun lukujärjestys saadaan ja kansalaisopiston ohjelma tulee - olen ajatellut viritellä viikottaisen harrastuksen, tästäkin puhuimme jo - , päädyin harkitsemaan mikron hankintaa. Vihaan mikroa, en halua katsella sitä silmissäni. Arvatkaapa miten ratkaisimme asia? Miten loogista: sijoittaisimme sen kuopuksen huoneeseen poistuneen hyllyn paikalle. Lapsi oli asiasta aivan innoissaan, voisi joskus lanittaessa lämmittää vaikka roiskeläpän itselleen ihan tuosta noin vaan. 

Jotenkin luulen, että näillä muutoksilla lapsesta kasvaa ihan vahingossa teini ja kämppä pysyy siistimpänä.

Nyt alkaa uusi elämä!

Heh, heh, uskokoon ken hyväuskoinen tahtoo...

14 kommenttia:

  1. Hauska otsikkko :)
    Kyllä tavaroilla on hyvä olla oma paikkansa. Jos kasoja kertyy, niin niitä kertyy, vaikkei haluais - siispä on hyvä kun niille on oma hylly/kori/laatikko tms.
    Ite aikanaan olin kakstoistiaana melkein aina yksin, mutta en muista että miekään olisin uunia käyttäny koskaan. Hellalla keitin joskus jotain riisiä tms., jos sellasta sattu kaapissa oleen. Tosin ihan hullua ees verrata omaa lapsuutta nykyaikaan, aika on niin totaalisen erilaista. 70-80 -luvuilla 15-vuotias oli lähes aikuinen ja vaelteli maailmalla itekseen. Ei enää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tulee harvoin raivauskohtauksia, raivokohtauksia vielä sitäkin harvemmin ;-)

      Meillä esikoinen aloitti leipomisharrastuksen jo ekaluokkalaisena, mutta kun se tosiaan teki sitä ja ensin valvotuissa olosuhteissa, niin en skitsoillut. Tää jälkimmäinen on hätäseen tehnyt paistettua munaa ja keittänyt nuudelit, joten ei voi olettaa, että yksinollessaan saisi sitten ihan ohjeitta huseerata...

      Poista
  2. Mä olin 12-vuotiaaana ihan kädetön ruuanlaitossa, siivous kyllä sujui. Viistoistavuotiaan törmäiltiin isän kanssa öisin keittiön ovella: toinen meni ja toinen tuli "shh, älä puhu Ullalle (=äiti) mitään". Kummankin kohteena oli nakkipaketti, kylmät nakit. Ja äiti muka-ihmetteli seuraavana päivänä mihin oli taas nakit hävinneet...
    Kotoa muutin 19-vuotiaana ja ainoa mitä osasin keittää, oli vesi. Ja senkin pohjaan.... Onneksi oli pohjaton AM ja pohjaton rakkaus. Ja AM:n ruuanlaittotaito. AM oli oppinut laittamaan ruokaa juurikin joskus 12-vuotiaana; silloin ei ollut nuudeleita eikä tainnut olla roiskeläppiäkään (tsiisus me ollaan jostain kivikaudelta...)

    Pojan syntyessä oli munkin pakko opetella laittamaan ruokaa, mutta - tämän oon tunnustanut teille ennenkin: kananmunia en oppinut ikinä keittämään! Noloa. Nykyään mua ei päästetä yksin keittiöön juuri lainkaan - keskittymiskykyongelman vuoksi pari palonsytyttämisyritystä riitti AM:lle...

    Ja sitten on vielä erikseen selitys sille, miksi en lapsena koskaan sanonut äitiäni äidiksi, vaan puhuttelin häntä aina etunimeltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerro se selitys! Mäkin kutsuin mun vanhempia nimillä, Matti ja Marja, mutta en muista siihen liittyvän mitään sen kummempaa tarinaa.

      Musta tuntuu, että opin vasta kotitaloudessa tekemään ruokia, niin kuin moni muukin. On se mainiota, että sitä edelleen on opetussuunnitelmassa. Meillä se on niin suosittua valinnaisaineena pakollisten seitsemännen luokan opintojen jälkeen että kaikki halukkaat ei välttämättä edes mahdu - sääli sinänsä.

      Hengissä me on pysytty ja hyvässä lihassa, vaikka kädettömiä oltais oltukin ;-)

      Poista
    2. Mitään dramatiikkaa siihen ei sisälly, miksi kutsuin äitiäni etunimeltä, ja kutsun joskus vieläkin, vaan syy on aika yksinkertainen. Kun olin ihan pieni, me asuttiin isäni vanhemmilla, siis muorilla ja vaarilla ja sitten kun muutettiin sieltä omaan kotiin, olin siellä edelleen päivähoidossa.
      Siellä ei kukaan koskaan puhunut mulle äidistä: "menes nyt äidin luo", "menepäs näyttämään sitä äitille", "käypä hakemassa äiti syömään" tms. vaan aina äiti -sanan sijaan käytettiin äitini etunimeä. Isä oli kyllä isi, mutta äiti oli Ulla ja piste. Sitä en tiedä, miksi näin.
      Muistan kun kerran jollain autoajelulla yritin opetella sanomaan äiti: hoin takapenkillä äänettömästi "äiti,äiti,äiti,äiti,äiti...", mutta ei se auttanut. Nyt vasta aikuisena olen oppinut käyttämään sitä sanaa, mutta edelleenkin esim. väkijoukossa helposti huikkaan "Ulla".
      Mutta toisaalta.. tämän olen ehkä kertonutkin?... onko se ihme, etten oikein lapsena(kaan) oppinut kaikkea niin tarkasti ja varmasti :) Opettaja kysyi ekalla luokalla kaikilta, onko siskoja ja/tai veljiä. Minä vastasin, etten tiedä :)
      Kun en oikein ollut varma, että onko ne sedät siellä muorilla ja vaarilla mun veljiä - ikäeroa 5v ja 9v ja toisessa mummolassa nuorimpien tätien ja enon kanssa ikäeroa 7v, 9v ja 10v.
      Toiset enot oli sitten jo selvästi vanhempia, aikuisia :D

      Poista
    3. Kiitos Pöllö, ihana tarina!

      Mulle äiti on nykyään äiti (tai mummi, kun puhun pojille) ja siitä tulikin mieleeni, että pitäis soittaa sille. Eilen jo oli mielessä mutta unohtui!

      Poista
  3. Tunnistan kasojen muodostumisen oikein hyvin. Minun "puolipidetyt" vaatteeni kerryttävät kasaa työtuolille, Siipan puolestaan oven päälle... Meillä on iso ruokapöytä, johon iloisesti kertyy aina yhtä ja toista. Välillä saan jonkun hepulin ja siivoan kaiken, mutta useinmiten laiskuuttani katson toisaalle. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kasa-asiat taitavat olla universaaleja. Mä olen jo vähän oppinut vaatteitten kanssa altistuksen vuoksi: kun vaihdan kotivaatteet, jätän "ulkona olleet" pois oleskelutiloista eikä puhettakaan, että voisin säilyttää niitä makkarissa. Toki kotivaatteet sitte roikkuu siinä tuolin päällä.

      Poista
  4. Hihii, nuo kohtaukset on välillä ihan tarpeen. Mä vihaan kasoja myös ja silti niitä kertyy. Molemmissa kodeissa on selkeästi oma kasapaikkansa, jolle mä irvistelen.
    Koitetaan ajatella, että se on vaan elämää ja arkea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitähän se just on!
      Arjessa niitä kasoja kertyy, mutta en haluaisi käyttääyhtään aikaa viikonlopuista niiden setvimiseen... huono yhtälö ;-)

      Poista
  5. Niin ja kasat! Ne on kamalia. Ne syntyy ihan itsestään. Vaikka kuinka siivoat niitä pois, niin niitä syntyy silti. Joka paikkaan. Sinne tänne.
    Mulla on sängyn vieressä jakkara, johon on tarkoitus VIIKATA vaatteet illalla, siis ne jotka voi laittaa päälle vielä seuraavana päivänä, muiden pitäisi mennä pyykkikoriin. MIKSI siinä nytkin on lähes metrin korkuinen pino vaatteita, jotka oikeastaan kaikki kuuluvat pyykkikoriin.
    Menen siis tyhjentämään sen. Kiitos Marjaana ja muut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ne kasat vaan lisääntyy (suvuttomasti öisin?) ja yht äkkiä onkin täysi kaaos. Toisaalta silloin kun on pesukone puolitäysi ja pitäis saada se pestyä, löytyy nopeasti erinäisistä paikoista "täydennystä"...

      Poista
  6. Ihana, kun sä kirjoitat näistä aiheista - ei tunne itseään niin oudoksi ja ainoaksi saamattomaksi... Mulla kertyy etenkin keittiön (liian) pitkälle työpöydälle kortti-, kirje-, -kuittipinoja, seassaan vähän pikkuesineitäkin. Puolipitoisia vaatteita työtuolin selälle makkarissa ja pyykkikoneen (ei käytössä) päälle kylppärissä... Ja isolla ruokapöydällä toinen puoli jälleen kerran korutarvikkeiden valtaama...
    Kaikki nää pitäis raivata just nyt, kun tulossa yövieraita :o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No siitä tää mullakin sai alkunsa kun ystävä kysyi yöpaikkaa syyskuun alussa... Jos nyt aloitan - niin kuin onneksi tein - niin vois ehkä olla mahdollista siihen mennessä kehdata päästää se ovesta sisään.

      Tuttua siis on, ja ihanaa Mags kun olet siellä, olemassa ja just sellainen kun oot <3

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana