Sivut


sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Syksy ja salamatkustaja

Haluan jakaa kanssanne perjantaisen kaupunkireissuni tunnelmat - vaikkakin näin jälkikäteen. Vein kuopuksen bussiin matkaamaan kohti isäviikonloppua ja kaarsin itse lähikaupunkiin. Olimme sopineet äitini ja hänen miehensä kanssa, että käymme poimimassa heidän ystävien pihasta vähän tyrnejä. Kyllä muuten oli taas kivuliasta hommaa. Piikit pistivät ja tyrnien mehu kirveli. Ja sama uusiksi, kun kostena päivän jäljiltä astioihin eksyi lehtiäkin ja marjat piti vielä siivota kotona. Siinä vaiheessa vannoin, että tämä, vajaa litra, saa riittää, mutta kun seuraavana aamuna tein herkullisen oranssin smoothien, tuntui, että voisin ehkä kuitenkin kerran vielä tässä tulevalla viikolla käydä lisäämässä varastoja. Kunhan nyt aiemmat haavat paranevat...






Kävin marketissa ostoksilla ja asetuin ajelemaan takaisin kotia kohti. Oli sateinen ilma ja liikennettäkin melkolailla. Näkyvyys olisi siis voinut olla parempikin. Tilannetta ei lainkaan helpottanut yksi pieni seikka.



Ehti se aueta. Pieni ja söpö!



Aurinkosuojasta lähti laskeutumaan seitin varassa ei-mikään-ihan-pieni hämähäkki. Siinä se keikkui, näkökentässäni, noin viiden sentin päässä nenästäni. Eipä siinä paljoa voinut tehdä. Käänsin läpän ala-asentoon saadakseni edes vähän välimatkaa naamani ja sen edessä ylös alas sahaavan otuksen väliin. Välillä se laskeutui farkuilleni (hrrr) ja välillä ratille (iik). Täytyy myöntää, että ihan koko aikaa katse ei tiessä pysynyt.

Kuinka sinä olisit reagoinut moiseen salamatkustajaan?

16 kommenttia:

  1. Olisin ajanut ojaan pelkästä kauhusta.

    Hämähäkit nähtävästi liikehtivät just nyt enemmänkin. Toissailtana istuin pihalla saunan vilvoittelutauolla kirjan kanssa ja sivusilmällä - onneksi - näin siinä hämärässä, että sellainen pitkäjalkainen lukki oli salaa pöydältä kiivennyt polveni päälle heiluttamaan koipiaan. Onneksi oli kylpytakki sen koipien ja ihon välissä. Silti kyllä terassikalusteet kolisivat, kun säntäsin pystyyn ja suoritin pienen, mutta kipakan hyi-helvettiin -tanssini.

    Eilen taas samanlainen kaveri lähestyi mua ruokapöydällä, kun kaikessa rauhassa nautin iltapäiväkahviani. Rauha oli tiessään, kun karjuin Isompaa apuun. Tulihan se, mutta piti vähän äitivanhaa kiusata ojentamalla lautasta, johon sen koipeliinin oli pyydystänyt, kohti mun naamaa. Huuto taisi kuulua teille saakka, arvaan.

    Luulin, että olen eheytymisen tiellä häkkikammoni kanssa. Turha luulo. Lähtöpisteessä ollaan taas. Tai edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy myöntää, että ajattelin sua useampaankin otteeseen siinä ajaessa. Aika tiiviisti munkin takaraivo painui niska/päätukeen kun koitin maksimoida hämiksen ja nenäni välimatkan.

      Musta ne pitkäjalkaiset on kyllä melkein kaikkein kamalimpia ja kirsisääsketkin saa mut värisemään. Hrrr.

      Poista
    2. Voin hyvin kuvitella, että se on refleksinomainen reaktio vetää pää taaksepäin, kun tollanen peto killuu nenän edessä.

      Kirsisääski on kaiketi sama kuin vaaksiainen ja ne ovat mun mielestä ehkä vieläkin pahempia. Ovat suht nopealiikkeisiä honkkeleita. Mullahan räpisteli sellainen joskus yöllä hiuksissakin, kun oli sotkeentunut mun kiharoihin. Ehkä karseimpia herätyksiä ikinä arvata, mikä siellä pöheikössä liikkuu. Samoin joskus yöllä on sellainen lentänyt mun yli kasvoja hipoen. Hrrr. Sellaista ei saa missään nimessä jättää yöksi samaan huoneeseen tai käy huonosti. Molemmille.

      Poista
    3. Mä olisin kuollut säikähdyksestä jos päässä liikkuis sellainen...uuuh! Se on jotenkin aavemainen olento.

      Tuli vaan mieleen, että en poistanut hämistä kotiin päästyäni autosta. Onkohan se siellä vieläkin?

      Poista
    4. On. Väijyy sua jossain piilossa koivet valmiina hipelöimään sua korvan takaa..... *tappajahain musiikkia tähän*

      :)

      Poista
    5. Äääää... mun piti lähteä tänään metsään (hirvikärpästen syötäväksi) mutten taidakaan uskaltaa!

      Poista
  2. Mä olisin luultavasti reagoinut samoin kuin Nollis. Tai JOS olisin ehtinyt, olisin tehnyt hätäjarrutuksen, hätävilkut päälle, penkki taakse ja jähmettynyt siihen. Ja jäänyt odottamaan pelastavaa prinssia valkealla ratsulla.

    Olen kerran töissä tehnyt niin. Se oli valtava lukki. Tai no. Koska ette usko kuitenkaan niin kerron totuuden. Näin kuinka pienen pieni musta hämis oli laskeutumassa kohti mun näppistä, päästin pienen naisellisen kirkaisun, joka kuitenkin herätti sermin toisella puolella istuvan ei-nyt-niin-komean-miespuolisen-työtoverin, työnsin työtuolin pois työpöydän äärestä ja odotin, että työkaveri tuli ja poisti sen oikeastaan aika hellyttävän otuksen mun näppiksen päältä. Kuulin episodista ainakin vuoden verran....Mutta oli se mun pelastava prinssini kuitenkin ;)

    Mutta se toinen ongelma; auttaisiko ainakin kirvelyyn tyrnimarjoja kerätessä ja käsitellessä kumihanskat? Ei semmoiset paksut, vaan semmoiset vähän ohuemmat joiden kanssa tunto kuitenkin säilyy? Ei ainakaan kirvelisi enää? Meillä käytetään niitä mm. sipulia ja kalaa käsitellessä, niin ei tarvi hangata käsiä verille saadakseen hajun pois.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ystävä ehdotti kans ohuita kumihanskoja mut niin, että sormenpäät on leikattu niistä auki. Tiedä häntä, täytynee koittaa!

      Oi, sulla on ollut ihan oikea pelastava prinssi! Vähän hihityttää täällä mutta ei paljon ;-) Helppoahan se on hihitellä kun ei oo kauheeta hämiskammoa. Mut ei se kotimatka nyt hirveän kiva ollut siltikään...

      Poista
    2. Arvasin, että sä osaat asettua mun asemaani ;) Mun on ollut pakko opetella tulla toimeen hämisten kanssa, kun hankittiin kesämökki vuonna kivi ja kirves, mutta nyt kun ei erinäisistä syistä olla oltu siellä muutamaan vuoteen, hämiskammo alkaa nostaa päätään. Hyi olkoon.
      Kastemadothan mä esim. nostelen asfaltilta nurmikolle.....

      Poista
    3. Mä en pystyis nosteleen kastematoja ... hrr... Mutta kotiloita ja etanoita väistelen kulkiessani. Maalaiselämä karistaa pahimmat fobiat, olis liian työlästä säikkyä jokaista vastaantulevaa kaksi -öh kahdeksanjalkaista ;-)

      Poista
    4. Kastemadot on jotenkin säälittäviä - eihän niistä tiedä kumpi pää on kumpi.
      Vähän niin miehet ;) - eihän niistäkään aina tiedä kummalla päällä ne ajattelee......No, nyt taisin olla vähän ilkeä, mutta siltähän se välillä tuntuu.

      Mutta nyt töppöset jalkaan ja pihalle, ystävien kanssa kahville - meillä ainakin on aivan ihana syyspäivä, toivottavasti teillä muillakin!

      Poista
    5. Me lähdetään kans ystävän kans metsään jahka tässä keritään. Leppoisaa sunnuntaita - miehillekin, ajatteli ne sitten millä päällä hyvänsä ;-)

      Poista
  3. Tuollaista tilannetta ei oo tullu vastaan, mutta yleensä jos hämppis laskeutuu hankalassa paikassa seittinsä kanssa, otan sieltä yläpuolelta seitistä kiinni ja nostan sen muualle. Kätevä siirto- ja kuljetusväline, ei tarvi kajota otukseen itseensä.

    Kuulin joskus tutuntutusta, jonka auton avonaisesta ikkunasta lensi sisään ajon aikana ampiainen tmv. ja tyyppi refleksinomaisesti alkoi huitoa tai jotain, ja auto meni ojaan ja lunastukseen. Hyönteisen takia.

    Mie inhoan tuhatjalkaisia ja siiroja ja ehkä pihtihäntäisiä, mutta niinku taannoin kirjoitin, mua ei hevillä ötökät saa kiljumaan, paitsi se kärpänen, jolla roikku niitä punkkeja jaloissa. Hyiii ajatus, että se lentää iholle ja menee paidan sisälle karisteleen niitä punkkejaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ääk, mä en edes pysyt kuvittelemaan sitä kärpästä, hyiiii!

      Mäkin mietin että tyynen rauhallisesti nostan sen pois mutta vauhdissa olis ollut vähän hankalaa, Sitten kun pysähdyin lähteelle, en enää löytänyt sitä.

      Hirvikärpäsen takia mä oon melkein ajanu ojaan kans: haroin hiuksia ja osuin hirvikärpäseen. Ihan vaistomainen reaktio oli kaksi käsin ravistaa sitä irti ja siinähän sitten tietty jäi ratti oman onnensa nojaan. Onneks olin pienellä metsätiellä eikä vauhtia ollut kun varmaan joku 10-20 km/h. Mutta silti...

      Poista
  4. Olisin kirkunut niin että se hämis olisi heilunut tuulenpuuskan voimasta :D Ja painanut hädissäni kaasua tai jarrua, kumpi nyt olisi sattunut olemaan jalan alla :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä olis ollut se vaara, että se hämis olisi keikahtanut äänen ja ilmavirran voimasta ensin poispäin naamasta ja sitten kohti naamaa... ja sitten todellakin olisi sitä jarrua/kaasua tarvittu... hrr.

      Mä olen kerran tosiaan ajaa ojaan kun löysin kesken matkan hirvikärpäsen tukastani. Automaattinen reaktio oli heti haroa ja pörröttää hiuksia kaksin käsin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana