Sivut

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Onneksi erosimme?

Mainitsin jo ennen tämän kirjan ilmestymistä, että aion siihen tutustua. Maria Svelandin ja Katarina Wennstamin Onneksi erosimme - naiset kertovat, herätti julkaisemisensa jälkeen sekä Ruotsissa että Tanskassa mediamyrskyn. Saako nainen olla onnellisempi eron jälkeen? Teema oli tietysti omakohtaisesti kiinnostava, olinhan törmännyt eroni jälkeen kiusallisiinkin tilanteisiin, joissa ihmiset eivät tienneet kuinka suhtautua, kun paljastin eronneeni. Kaksi esimerkkiä: kun virallinen avioero astui voimaan, menimme ystäväni kanssa ravintolaan ja tilasimme pullon sampanjaa. Tarjoilija kysyi mitä juhlimme ja meni vaikean näköiseksi kun kerroin. Toinen tilanne, johon usein törmäsin, oli, kun ihmiset ihailivat minun laihtuneen ja kysyivät mikä on salaisuuteni. Kun kerroin, että se on ero, oli reaktio usein hyvin hämmentynyt.

Onko siis toisaan niin, että ero on aina surkuttelun aihe, vähän tabukin, ainakin siltä osin, että se voi tuoda mukaan paljon hyviäkin asioita. Tuo kirja perehtyi juuri tähän puoleen erosta, ja kuinka ollakaan, se ärsytti minua. En oikein tiedä miksi, koska myös se toisenlainen, surkutteleva suhtautuminen sai minut ärsyyntymään. Jotenkin ehkä tuosta kirjasta jäi sellainen tunne, että koitetaan pinnallisesti vakuuttaa eron olevan mahdollisuus, vähän jopa itse avioliittoa mitätöiden. Onhan ero mahdollisuus, mutta on se väistämättä myös pettymys. Oletan, että jokainen menee naimisiin siinä uskossa, että tämä kestää loppuelämän. Se unelma särkyy erossa.




Toinen asia, mikä kirjassa minua häiritsi, oli itse avioliittoinstituution kritiikki. Me ihmiset nyt vaan olemme vähän vanhanaikaisia, romantikkojakin ja haluamme uskoa elämää suurempiin rakkaustarinoihin ja kuvitella elävämme itse sellaista. Ja haluamme mennä naimisiin, oli se järkevää, trendikästä tai ei. Minä toivon vieläkin löytäväni Sen Oikean ja eläväni hänen kanssaan onnellisena elämäni loppuun saakka. Se onkin sitten toinen juttu tarvitseeko sitä varten enää naimisiin mennä. Luulenpa että minun ei tarvitse. Yksi kerta riitti. Ja kyllä, voin ärtymyksestäni huolimatta allekirjoittaa tuon kirjan nimen: Onneksi erosimme!

Suvi Ahola, jonka kirjoja olen muuten sivumennen sanoen rakastanut, kirjoittaa kolumnissaan asiasta toisen puolen. "Kaksi vanhaa varista on paljon komeampi näky, kuin yksinäinen keski-ikäinen tuuliajolla." Se on totta, mutta itsenäinen keski-ikäinen voi olla upea ilmestys myös. Kukin tavallaan!

10 kommenttia:

  1. Ehkäpä jokainen kokee eron omalle kohdalleen niin ahdistavana ja kauheana, että sitä surkutellaan sen takia - väkisinkin jokaisessa pidemmässä ja miksei lyhyemmässäkin suhteessa tätä asiaa on ajateltu jos ei muuten niin kunnon riidan yhteydessä. Toisissa syvällisemmin ja toisissa ohikiitävänä ajatuksena. Mun mielestä ero on parempi kuin henkilökohtaisessa helvetissä asuminen/oleminen. Kaikkien osapuolien, myös muksujen kannalta koska se huono olo välittyy väkisinkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen niin samaa mieltä. Lapset aistii kaiken ja saattaa todellakin kärsiä enemmän asuessaan kahden toistaan inhoavan tai juuri ja juuri heidän takiaan sietävän ihmisen kanssa kuin itse erosta kärsisivät.

      Muistan tämän omasta lapsuudestani: olin helpottunut, kun vanhempani erosivat!

      Poista
  2. Olen sitä mieltä, että usein ne "kaksi vanhaa varista" ovat yhdessä vain tottumuksesta ja laiskuudesta eivätkä edes kunnioita toisiaan - mieluummin olen yksin eikä se tarkoita tuuliajolla olemista!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos kunnioitus on mennyt, niin sitten ei juuri ole mitään jäljellä. Tiedän kokemuksesta ;-)

      Yksin on hyvä olla - parempi, kuin huonossa parisuhteessa. Näin minä sen näen ja koen.

      Poista
  3. Voin kyllä allekirjoittaa saman edellisestä liitostani; Onneksi erosimme :) Kyllä Se oikea vielä marssii sun elämään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se marssii, ei vaan saa olla kärsimätön hätähousu. Mars tännepäin nyt!

      Poista
  4. Mulle on aina ollut selvää, että ero tekee "onnelliseksi" :-O. Eikö yleensä siksi erota, että yhdessä ei ole hyvä olla? Jos yhdessä on parempi kuin yksin, miksi ihmeessä sitä sitten eroamaan? Sehän koko eron idea mielestäni onkin; päästä pois huonosta parisuhteesta ja rakentaa parempi elämä yksin. (tai jonkun toisen kanssa)
    Kaikkihan meidän toimet pyrkii kohti parempaa huomista, ei erokaan ole poikkeus :-).

    (tupsahdin tänne Puskissan blogin kautta :-))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiva kun tupsahdit, tulen vastavierailulle ihan pian!

      Allekijoitan kaiken mitä kirjoitit. Minulle on myös selvää, että parisuhteesta pitää lähteä jos on onnellisempi yksin - oli sitten lapsia tai ei. Ja minä olen todella onnellinen nyt. Ja siitä myös, että uskalsin erota.

      Poista
  5. Minulle ero oli tavattoman suuri helpotus, 34 vuoden avioliiton jälkeen. En ole vuosiin tuntenut itseäni niin onnelliseksi ja vapaaksi kuin nyt, kaksi vuotta eron jälkeen. Turhautuminen ja ahdistus on poissa, samoin toiveet siitä, että asiat muuttuisivat paremmaksi. Ei ne muutu, jos toinen ei suostu tekemään työtä sen eteen, vaan pakenee. Eroaminen vaatii rohkeutta astua tuntemattomaan, mutta ... asioilla on tapana järjestyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kanssasi täsmälleen samaa mieltä - ja samassa tilanteessa, tosin lyhyemmän avioliiton (n 10 vuotta) jälkeen. Tällä hetkellä erosta on 2 1/2 vuotta ja olen joka päivä onnellinen ja helppottunut, että uskalsin lähteä. Elän omannäköistä elämää, en toista varten tai toisen haaveita. Pärjään lasten kanssa hyvin ja muutenkin elämä hymyilee.

      Mukavaa, että sinullekin. Asioilla on - todellakin - tapana järjestyä. Joskus vaan pitää ottaa lusikka kauniiiseen käteen ja tehdä jotain radikaalia sen eteen!

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana