On onni olla äiti

Olen herännyt huomaamaan, että äitiys ei ole sellainen itsestäänselvyys, jollaisena sitä nuorempana pidin. Kärsin kuusitoista vuotiaasta saakka kymmenen vuotta kroonisesta vauvakuumeesta ja sitten kun vihdoin päätin "tehdä" lapsen, yksin, koti-inseminaatiolla, se tärppäsi heti ensi yrittämällä. Jälkeenpäin ajatellen tämä oli kyllä melkoinen ihme. Samoin kuopuksen isän kanssa, kun olimme sitä mieltä, että nyt on oikea aika, tulin raskaaksi melkein heti. Minulla on ollut onnea ja arvostan sitä nyt todella, kun olen tutustunut tahattomasti lapsettomiin ihmisiin. En aina edes kehtaa kertoa esikoisen tarinaa...

Itsestään selvää ei myöskään ole hyvät ja lämpimät välit lapsiin. Tai omaan äitiin. Minä olen siinäkin suhteessa onnellinen. Äitini tukee minua, arvostaa tapaani olla äiti ja kasvatusmetodejani sekä niiden tuloksia. Poikia, jotka ovat erilaisia, mutta molemmat aivan huipputyyppejä. Omanlaisiaan. 

Kuopus oli tehnyt minulle koulussa kortin ja kirjanmerkin, jossa on omakuva. Tuon kuvan voi hyvin julkaista, koska siitä ei poikaa tunnista kuin oma äiti! Esikoinen taasen tuli äitini ja hänen miehensä kyydillä käymään, söimme äitienpäiväruoan porukassa.  Minä tein sitä verisuonet tukkivaa pastaa, Kaken kalaa koko porukalle. Jälkiruoan ostin eilen kirpparikahvilastamme.

Äitienpäiväruusuni on aika söpö pieni

joka jo pääsi ulos. Juuri tuon verran kestän multaa sisällä hetken verran.

Olihan teilläkin mukavat äitienpäivät myös?!?