Sivut


sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Lapset kasvaa

Jotenkin olen viime aikoina kiinnittänyt asiaan huomiota lähes päivittäin. Tämän takana on luonnollisesti esikoisen täysi-ikäistyminen ja sen mukanaan tuomat jutut. Autosta näen iltaisin lähinnä perävalot ja monesti, varsinkin viikonloppuisin, olen ehtinyt jo nukkumaan ennen kun hän reissuiltaan palaa. Bensatankki on onneksi ollut aina vähintääkin yhtä täynnä kuin lähtiessä, välillä jopa täydempikin. En valita. Tämä kahden aikuisen rinnakkainelo on vaatinut vähän totuttelua, ja kun tietyt pelisäännöt on sovittu, sujuu se varsin mallikkaasti. Kompromisseja, mutta myös selkeitä sääntöjä - niin kauan kun kotona asuu, pätee se "kenen leipää syöt sen lauluja laulat", oli sitten miten täysi-ikäinen ja itsenäinen tahansa.






Myös kuopuksessa näkyy jatkuvasti se, että kyse on jo isosta pojasta. Tänä viikonloppuna oli ensimmäinen kerta, kun lähdin illanistujaisiin (naapuriin) niin, että kuopus oli kotona. Yleensä olen nämä menot hoitanut niinä viikonloppuina kun hän on isällään, mutta nyt on aikataulut menneet niin ristiin ja tilanne oli muutenkin sellainen, että oli syytä järjestää pienimuotoisen naisten kokoontumisen. Esikoinen oli lähikaupungissa autolla ja kuopus jäi pelaamaan pleikalla ystävän kanssa niin, että molemmat olivat omissa kodeissaan. Pirauttelin kahden tunnin kohdalla ja kysyin josko lähtisin tulemaan kotiin päin mutta sain tyrmäävän vastaanoton. "Mä oon jo iso poika ja kerrankin saan lanittaa oikein kunnolla." Kun sitten myöhemmin palasin, totesi kuopus innoissaan, että tuntuu, kuin hänkin olisi vähän niin kuin teini - niin kuin isoveljensä - kun sai pelata ja valvoa niin myöhään. Eräänlainen itsenäistymisen ja selviytymisen kokemus siis. 

Tänään olemmekin olleet sitten kotona koko porukka. Teimme pizzaa ja saunoimme. Suloinen sunnuntai ja sitten saakin arki tulla!

4 kommenttia:

  1. Jotenkin hellyttävä kommentti Hintelältä <3 Toisaalta varmaan tuntuu haikealta, mutta toisaalta olet varmasti ylpeä siitä, että hän pärjää yksin.

    Muistan kun Poika oli ensimmäistä kertaa yksin kotona, KOKO viikon, kun me lähdettiin pohjoiseen. Olisiko tuo ollut kolmentoista. Vaihtoehtona oli, että olisi anottu viikoksi lomaa koulusta ja olisi saanut mennä mummolaan, mutta hän ei halunnut, hän halusi jäädä kotiin. Mummo asuu 30 km päässä ja kävi silloin töissä tuossa naapurissa eli olisi voinut käydä joka päivä tarkistamassa, että Poika on kunnossa. Mutta me sovittiin, että ei "kytätä" :) Poika soittaa, jos tuntee tarvitsevansa apua. Kaverien vanhemmat oli myös tietoisia, että hän on yksin kotona, entiset naapurit parin sadan metrin päässä oli tietoisia myös. Eli apua oli saatavilla tarvittaessa.
    Ruokaakaan ei sen kummemmin tehty valmiiksi vaan jätettiin ruokarahaa, että sai käydä itse kaupassa ja hakea ruokaa :) Ne pari kertaa kun soitettiin ja kysyttiin miten menee, kuulosti siltä, että "joo joo, kaikki on hyvin, mä oon syömässä, mulla ois tässä nyt muuta tekemistä, soitellaan moi" Ja miten ylpeä nuori mies meitä oli vastassa kun me tultiin kotiin: koti oli siisti, tiskit tiskattu ja oli imuroitu <3
    Seuraavana syksynä oli helppo tehdä päätös, lähteäkö vaiko ei uudestaan pohjoiseen :)

    Mukavaa uutta viikkoa teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei sinne kans, mukavaa viikkoa <3

      Onhan se haikeaa ja myös vaikeaa ymmärtää, että se oikeasti on jo iso poika. Täytyy osata päästää joissain asioissa myös irti. Ihan niin kuin tekin silloin aikanaan!

      Poista
  2. Tuo lasten kasvaminen on muuten yllättävän rankkaa. Niin mielellään ne pitäisi sellaisina vahdittavina ja tottelevina (?) kotona. Todella vaikeaa heistä on päästää irti.
    Mutta hienosti teilläkin kuopus selviytyi kokemuksestaan yksin illalla kotona.
    Mukavaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinne kans, mukavaa viikkoa!

      Kokemus tuntui olevan kuopukselle tärkeä, joten ihan hyvä että menin ;-)

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana