Sivut

tiistai 24. marraskuuta 2015

Uniniina

Oli ihanaa, kun eräänä iltana kuopus havahtui sängyssään, että "Onko mulla enää uniliinaa?" Minä opin ensikodilla esikoisen kanssa asustellessani, että etenkin rauhaton lapsi nukahti helpommin ja nukkui pidemmän aikaa kevyesti kapaloituna. Niinpä molemmilla lapsillani on ollut aivan vauvasta saakka riepu, joka on aluksi toimittanut kapalon virkaa, mutta myöhemmin ollut vaan uniriepuna. Uniliinana, "uniniinana" kuten esikoinen omaansa aikanaan kutsui. 

Kuopuksen uniliinasta ei ole enää paljoakaan jäljellä, mutta se on kuulemma oikein hyvä näinkin. Minulla on muistaakseni kätkössä joku siitä irtaantunut palanen jos tuo syherö jostain syystä menisi hukkaan. "Ah, tää tuoksu on ihan paras, haista vaikka!" Jooei... se ei koskaan aikuisten mielestä ollut "ihan paras" ja uniliinojen pesusta käytiinkin tiukkaa vääntöä. Kuivatuksenkin piti tapahtua päiväunien ja yöunien välillä tai seurasi katastrofi. Kuopuksen kohdalla olin sen verran viisas, että hankimme kaksi uniliinaa joita vuorottelimme.



Tuo syherö kuvassa on se,
mitä uniliinasta jäljellä



Uniliinan kanssa yhtä vanha  tai itse asiassa vanhempikin on Teemu-nalle, jonka jo esikoinen sai syntymälahjaksi minun Kallion kirjaston kollegoilta. On nallella komeasti ikää yli 17 vuotta ja vielä tuo näemmä porskuttaa. Sekä meillä, että nettikaupassa. Kuopus sai Teemun puolivuotiaana isoveljeltään joululahjaksi. Miten söpöä!

Minulla itselläni ei tainnut uniriepua olla, mutta muistan edelleenkin paitsi Tenavien Amadeuksen rievun, myös omat rakkaani: JänisOravan ja Pikkukoiran. Pikkukoiran selässä oli vetoketju ja lokeroon sai laitettua vaikka tutin. Pikkuveljelläni oli Olli ja Nalle. Oi oi!

Onko teillä käytetty uniliinaa? Entä onko rakkaita unikavereita? Olisi ihana kuulla niistä ja vielä parempaa olisi, jos ne ovat hengissä ja kuvaisitte ne ja kertoisitte omassa blogissanne tarinat!

14 kommenttia:

  1. Ei uniliinaa, mutta vastaava: teimme ystävän kanssa ennen lastemme syntymää steinernukkeja (ns. tonttuja) urakalla ja säästimmme yhdet lapsille. Yllättäen molemmat rakastuivat niihin ja ne kulutettiin riekaleiksi. ;) Pesu oli ongelma... kerran oma tonttu pelastettiin jo liikkuvasta kaukojunasta! *huoli suunnaton* Jostain syystä ne tontun mylpyrät (pää, raajat) sekä materiaali ovat ilmeisen kiinnostavia ja koska kaiken voi tunkea suuhun - niin, se vaan toimii! :) Tällaisia siis https://www.google.fi/search?q=steiner+tonttu&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ved=0ahUKEwjqlrG_wKjJAhUB1SwKHehDDSAQ_AUIBygB&biw=1252&bih=602#tbm=isch&q=steiner+nukke&imgrc=5Qw-EXjeH1C9kM%3A

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan ite teitte - wow!

      Meilläkin kerran tipahti junasta pois kamoja kerätessä ja hypätessä uniliina ja meinasi tulla kauhistus. Onneksi oli pääteasema ja soitin johonkin josta sitten yhdistettiin siivoojille - kerroin, että näyttää siltä että on roska mutta ei todellakaan ole ;-) Saatiin onneksi takaisin!

      Poista
  2. Ei ollut minulla uniliinaa, mutta imin peukaloa.....En viitsi sitä blogiini kuvata, kun kaikilla on samanlainen. Siskollani oli sellainen täkki, joka oli ennen äitiyspakkauksessa (ennen makuupussia), jonka hän nyhjäsi ihan pieniksi rievuiksi ja niitä täkkejä haalittiin sitten kaikilta tutuilta, kun mikään muu ei kelvannut. Omalla esikoisellani oli tutin lisäksi tyynyliina, jota hän aina alkoi nyhjäämään kunnes se oli myös pieninä riepuina aina mukana. Kaksosilla oli vain tutit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin nuo aina hiutuu ihan olemattomiin. Me löydettiin esikoisen uniliinavirityskin, ja se se vasta hiutunut olikin - vaikkei edes ollut alkuperäinen!

      Tutti oli meillä kans molemmille tärkeä ja kuopus varsinkin söi sitä liiankin pitkään!

      Poista
  3. On meillä lapsilla unilelut, toisella on husky (Sissi-koira) ja toisella kissa (Musta-Pallero), siellä ne pyörii sängyssä vieläkin :) ei ne sentään enää ota niitä mukaan, kun lähtevät yökylään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin näkyy pyörivän Pikku Nälkä esikoisenkin sängyssä, mutta sekään ei enää reissaa yökylässä ;-)

      Poista
    2. Se on jännä, kun meilläkin niitä pehmoleluja oli aivan hirveät määrät (tytöt ei juuri nukeista piitannu) niin mikä teki juuri noista ne unikäyttöön sopivimmat? Musta-Palleron kanssa samaan aikaan taloon tuli toiselle tytölle samanlainen, mutta valkoinen kissa, eikä siitä ikinä tullut unilelua. M-P nuhjaantui tietysti sitten ja piti pestäkin välillä, ja kun joskus näytin sitä valkoista kissaa tytölle sanoen, että M-P'kin oli ennen tällainen, niin se ei uskonut :)

      Poista
    3. Mäkään en koskaan oo ymmärtänyt sitä logiikkaa, että mistä se suosikki tulee. Kuopuksella ne on kans vaihdelleet, ettei oo ollu yhtä Kaikkein Rakkainta - mennään vähän fiiliksen mukaan. Mutta Pikku Nälkä (numero kolme, kaksi on mennyt hukkaan ja hirveä metsästäminen uudessa...) on kyllä ikisuosikki ja kun sitä ei enää saa mistään, ei se enää reissaa vaan pysyttelee kotona. Kaiken varalta ;-)

      Poista
  4. Meillä ei ollut ikinä riepuja tai unileluja. Eikä sellaista osannut kaivata, kun ei ollut ikinä ollut. Ei ollut mulla eikä mun veljellä. Sitten joskus kouluun mentyäni huomasin kavereilla näitä unileluja, muistan vieläkin, kun yhden kaverin unilelu oli nimeltään Sohvi. Koitin sitten itsekin virittää jostain pehmolelusta itelleni unilelun kotona, koska mun mielestä sellainen olis ollu söpö, mutta ei siitä mitään tullut, kun ei mulla ollut "oikeaa sidettä" siihen unileluun. Yritys hyvä, muttei toiminut :D Sitten hiukan myöhemmin seurasin melkein järkyttyneenä, kun kaveri ei kyennyt nukkumaan sitten vielä 12-vuotiaanakaan meidän mökillä ilman Sohviaan ja sitten tuli jo seuraavaksi äitiäkin ikävä. Siinä sain sitten puoli yötä psyykata itkevää kaveria (joka oli päiväsaikaan se meistä 100 kertaa rohkeampi) ja lopulta itku loppui ja se nukahti.

    Mutta joo, riepu tai unilelu on varmaan pienenä lapsena ihana, kunhan siitä pystyy sitten jossain kohtaa päästää irti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihania muistoja toisen unikaverista ;-) omaa ei varmaan sillai tekemällä voikaan tehdä ts pitää olla tunneside niin kun säkin kirjoitit. Mä en tiedä mistä se meillä kotona on lähtenyt, ehkä vaan oon saanut ne pehmolelut ja sitten joistain on tullut rakkaimpia. Sama poikien kanssa unilelujen kohdalla, mutta uniliinat on kyllä ihan mun tekosia!

      Poista
  5. Mulla oli Inkeri-koira, jonka kanssa nukuin siihen asti kunnes muutin yksiin miehen kanssa :D Inkeri on tallessa, mutta kyljessä on reikä. Sain sen 6-vuotiaana joulupukilta, ei tainnut Pukki arvata kuinka kovasti Inkeristä pidin :)

    Pojilla ei ole ollut riepuja, mutta esikoisella oli eräs tietty traktori aina nyrkissä ja keskimmäisellä oli musta koira, joka melkein hävisi Kuala Lumpuriin.. Pienimmällä on ollut pikkukoira eli sellainen mäkkärilelu, joka juuri mahtuu nyrkkiin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Inkeri <3 Mulla oli Iivari-panda aikuiseksi asti mutta nyt sitä ei enää ole. Ne voisi melkein naittaa, Inkerin ja Iivarin!

      Noi katoamiset on kamalia, meillä on meneillään Pikku Nälkä numero kolme enkä enää anna sitä mukaan mihinkään kun niitä ei hevillä uusia löydy.

      Poista
  6. minulla on vieläkin .. elikkä erittäin pehmeä kuivauspyyhe pitä olla posken alla jos menen nukkumaan .. en tietä miksi mut rakastan sitä - ei minä sitä riepuna pitää vaan mieheni kerran sanoi että se on unilelu ...ja nauraa kun pistan sen rätin poskeni alle .. ehheeh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uniliina siis ;-)

      Unohdin kokonaa kertoa, että minulla on edelleen se hylje omana unikaverina: hylje tissien välissä... : http://marjaananmaja.blogspot.fi/2013/03/hylje-tissien-valissa.html

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana