Sivut

maanantai 17. elokuuta 2015

Kuva-arvoitus

Mukava viikonloppu takana, mutta nyt vähän ristiriitaiset fiilikset. Ensin sitä kivaa: paljon aurinkoa, lukemista, oleilua. Löysin uuden dekkaristin, jota minulle on lukuisia kertoja suositeltu mutten jotenkin ole saanut tartuttua aiemmin vaikka on ollut sarjan ensimmäinen kirja lainassakin pari kertaa. No, nyt tartuin ja jäin koukkuun kertaheitolla. Piti hakea kaksi muutakin jo odottamaan ja varata neljäs. Kyseessä on John Verdonin Numeropeli. On ihana tunne, kun on iso pino hyvää luettavaa odottamassa. Ja niin nenä kiinni kirjassa, ettei meinaa malttaa tehdä mitään muuta. Joskus kadehdin asiakkaita, kun he löytävät jonkun sarjan vasta sitten, kun se on jo valmis tai pitkällä, ja he saavat ahmia kaikki osat kerralla. Nyt minulla onnellisella on sama tilanne tämän herran kanssa.



Osaako joku arvata mitä tässä pari viikkoa sitten napatussa
otoksessa tapahtuu?


On tässä viikonlopussa kummiakin elementtejä: ystävä oli reissussa koko viikonlopun eikä nähty kunnolla kertaakaan. Myöskään puhelin ei piipannut. Perin outo olo.

En nauttinut viikonlopun aikana yhtäkään lasillista viiniä tai edes saunaolutta. Tietoinen valinta. Kesäloman jälkeinen puhdistuskuuri.

Ja kurjia uutisia myös: kuopukselle iski lauantai-iltana joku outo heikotus ja huono olo. Eilen sitten nousi kuume, joten olemme tänään rauhassa kotosalla. Vähän on apea olo, koska oivalsin, että kuopuksen isän muutto kauemmas tarkoittaa tietysti sitä, että minkäänlaista apua hänestä ei kuopuksen sairastaessa ole. En myöskään voi laittaa poikaa kipeänä matkaan eikä isänsä voi hakea kuten tähän saakka. Jotenkin minusta tuntuu entistä enemmän yksinhuoltajalta tällä hetkellä. Plääh!

18 kommenttia:

  1. Onneksi pystyit kuitenkin nyt olemaan kotona sairaan kanssa. Itse mietin jo viime viikolla, kun pienin oli yksin puoleenpäivään, että pitäisikö jäädä kotiin. Onneksi kuitenkin isoveljet tulivat aikaisin koulusta silloin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mulla yleensä työt joustaa - ja työkaverit. Vaihdellaan vuoroja ja sillei. Mutta joskus se yksin vastuussa oleminen on aika raskas ajatus. Ja meidän pienimmät on niin pieniä ;-)

      Poista
  2. Hmm...autossa tuossa ollaan, joku auton verhopiiloleikki?
    Kurjaa tuo sairastaminen. Uudellalailla sun täytyy sumplia, mutta sä onnistut siinä loistavasti, usko pois!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyl mä onnistun, on tukijoukot ja joustaa työ sekä työkaverit!

      Kuopus pyysi auton avaimia kun meni edeltä ja lukitsi sitten ittensä sisään... siitä velmu ilme ;-)

      Poista
  3. Pakko ihan inasen ihmetellä: ne on sun lapset. Naaraan rooli on huolehtia. Ja huolehtia.
    -a

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jooei ole pelkästään naaraan, kyllä koiraallakin on osansa. Taas totean kuten itsekin olet sanonut: et ole yksinhuoltaja joten et vaan tiedä/ymmärrä jakamattoman arjen taakkoja.

      Poista
    2. Se että mulla mies on, ei tarkoita että se olisi puuttunut, tarttunut lapsia koskeviin asioihin. Toisinsanoen me emme jaa arjen taakkojamme: hän tuo leivän, minä hoidan tämän muun eli kaiken ;-) On ihan karmeeta ikävöidä jo 2 vuotta sitte omilleen muuttanutta, onneksi on tuo 15 vuotias vielä :-)
      Sori jos loukkasin, olen liian suurisuu..
      -a
      Pöllölle: en jaksa alkaa..

      Poista
    3. Tästä on ennenkin olut puhe, joten aina ei vaan jaksa. Sitten täytyy taas huomauttaa, että siltikinse on erilaista kuin yksinhuoltajalla, vaikka työnjako olis mikä. Siinä on se toinen ihminen, vaikkakin vaan tuomass leivän pöytään. Ja jos sä vaikka joudut sairaalaan, ei tarvitse tehdä erityisjärjestelyjä sen suhteen kuka tulee kotiin valvomaan lapsia.

      Mutta se on totta, että tuosta lapsen ikävöimisestä mä taas en tiedä mitään, kun molemmat on vielä kotona.

      Poista
  4. Nyt täytyy tyhmänä kysyä kaksi kysymystä -a:lta:

    1) missä lukee, että naaraan rooli on huolehtia (lapsista? miehistä? vanhemmistaan? mistä helvestistä?

    2) entä kun uroksen valitsema naaras kuolee? kuka sitten huolehtii? onko uroksella jono naaraita oven takana, joista sitten vaan valitaan seuraava, huolehtimaan?

    Kyllä on naaraalla oikeus omaan aikaan, on se uros siinä samassa huushollissa tai ei. Jos toinen puuttuu, on toisella ystävät ja muut läheiset sitä varten, että he auttavat. Se ei ole keneltäkään, ei edes sinulta -a, pois, jos joku joskus jakaa murheensa toisen kanssa ja ottaa omaa aikaa.

    Minullakin, vaikka elän AM:n kanssa kahden, oli eilen aamulla omaa aikaa, kun hän oli ystävänsä kanssa ampumaradalla. Käytin oman aikani tiskaamiseen ja taloyhtiön pihakeinussa istumiseen ja sukan neulomiseen. Niin, ja soitin äidille. Tuntui hyvältä. Jos AM olisi ollut kotona, olisin luultavasti vain tiskannut ;)

    Kokeilepa joskus sinäkin, niin tiedät miten hyvältä se tuntuu. Vaikka vain puoli tuntia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pöllö sä oot ihana. Ymmärrät just miltä musta tuntuu. Se, että kaipaan omaa aikaa (kaipasin sitä jo ollessani parisuhteessa ja kun kuopuksen isä vielä oli auttamassa) ei tee minusta huonoa naarasta. Se on inhimillistä, sellaista elämä on ja naaraan osa on välillä haluta olla yksin. Ei se ole miesten yksinoikeus (siellä man caveissaan)

      Poista
    2. Kiitos :) Itse en tajunnut vaatia sitä omaa aikaa silloin, kun Lapsi oli ihan pieni, mutta AM sitä kyllä otti. Nimenomaan OTTI. Kysymättä ja pyytämättä. Ja siitä ne meidän suurimmat riidat on aikanaan käyty. Sitten kun kumpikin kasvoi aikuisiksi ja minäkin opin ottamaan (pyytämään, vaatimaan) sitä omaa aikaa, jos ei muuta niin edes sen sen verran, että kun Lapsi oli illalla nukkumassa, niin AM jäi kotiin vahtimaan sitä unta ja me mentiin naapurin naisten kanssa niinkin kauas kuin pihalle hiekkalaatikon reunalle paasaamaan, ILMAN lapsia. Kuvitelkaa, äidit hiekkalaatikolla ilman lapsia :D
      "Mutta siitä se ajatus sitten lähti" - hullua muuten, miten me oikeasti juuri eilen puhuttiin tästä aiheesta: kumpikin meillä tekee kotitöitä omalla ajallaan: tiskaa ja pesee pyykkiä :) :) - kun voisi vaan maata sormi nenässä sohvalla.

      PS. Olisi muuten pitänyt oikolukea tuo ensimmäinen kirjoitus, mutta olin niin tuohtunut, etten ehtinyt, nyt vasta huomaan siinä olevan kirjoitusvirheitä.

      Mutta kai tuo ajatus, naaraan tulee huolehtia, tulee jostain niistä maista, missä naiset tosiaan tekevät KAIKEN työn ja miehet istuvat kylän keskustassa ringissä, syljeskelevät ringin keskustaan ja pelaavat jotain paikallista hiekkaan piirrettävää peliä.
      (ja kotiin tullessaan varoilta pieksevät vaimon ja lapset - noh, tämä oli ehkä liioittelua, mutta tuo edellinen ei, ainakaan television dokumenttien perusteella!)

      Poista
    3. Mulla on ihan eri malli suhteesta ja uroon ja naaraan vastuista. Kun ruvettiin suunnittelemaan kuopusta, mulla oli jo esikoinen eikä mitään pakonmaista tarvetta saada toista lasta,Kuopuksen isä taas, ni, sanotaan, että mulla oli aika hyvät neuvotteluasemat ;-)

      Ja nimenomaan sovittiin, että puoliksi hoidetaan ja niin suurimmaksi osaksi tehtiinkin. Se, että parisuhdetta ei osattu eikä keritty hoitaa, oli sitten toinen juttu...

      Mut joo, musta nykypäivän uroot saa kyllä mieluusti ottaa oman vastuunsa, ja vaikkei ottaisikaan, niin naaraat saa kyllä kaivata sitä omaa aikaa ja lapsivapaata.

      Oikoluvusta viis!

      Poista
    4. Juurikin niin - jos meille olisi tullut (tehty) toinen lapsi, olisin osannut vaatia sitä omaa aikaa toisella tavalla. Oltiin niin kakaroita, kun päätettiin ruveta yrittämään lasta ja kun sitten tärppäsi ja päätettiin mennä naimisiin, niin oli niin ruusuiset kuvitelmat siitä, mitä avioliitto ja perhe-elämä on. Maalla oli elämä ollut toisenlaista: niin omat kuin isovanhemmat joiden avioelämää olin katsellut, olivat lähes aina yhdessä.
      Täällä kaupungissa olikin sitten paljon "houkutuksia" ja ne vanhat kaverit, jotka veivät sen toisen aikaa - vaimo oli helppo jättää lapsen kanssa kotiin :)


      Tällä tiedolla ja ymmärryksellä sanon ja neuvon nuoria ja muitakin äitejä, ja vaimoja, että kaikille kuuluu se oma aika, ei vaimot ole mitään palvelijoita ja perheen huolehtijoita. En nyt muista mitä vihkikaavassa sanatarkasti sanotaan, mutta kyllä se vastuu ja perheestä huolehtiminen kuuluu molemmille, ei vain vaimolle.

      Ihan yhtä lailla kuin kolme vuotta sitten, kun meillä oli tiukka paikka ja olin sairaalassa, kukaan ei tiennyt kuinka mun käy. AM oli jo siinä kunnossa ettei enää jaksanut huolehtia itsestään, astui kuvaan Lapsi joka huolehti isästään, vaikka oli huolissaan äidistäänkin. Kolme kuukautta sairaalasta pääsyn jälkeen mies huolehti minusta ja on vieläkin huolissaan kun olen poissa kotoan <3

      Meni jo vähän ehkä ohi aiheen, mutta yritän vain sanoa, että missään, ei missään, sanota, että huolehtiminen on pelkästään naaraiden asia ja vastuulla. Ei me eletä enää millään kivikaudella, eikä se, että on tehnyt lapsia tarkoita sitä, että vain naaras on vastuussa niistä eikä se saa ikinä väsyä.

      Poista
    5. Nyt osui mullakin arkaan paikkaan. Viittasin tuossa edellä, että avioliitto kaatui muihin juttuihin ja yksi niistä oli juuri se, että en saanut tukea kun sairastuin. Sun täytyy, Pöllö, olla kiitollinen ja onnellinen, että sulla on tuollainen mies rinnallasi! Rutista sitä, jooko, ja kerro multa (ja hinteläkuopukselta) terkut!!!

      Poista
    6. Hei, en tarkoittanut pahoittaa mieltäsi, anteeksi.

      Ei meilläkään avioliitto varmaan olisi kestänyt, jos sairastuminen olisi tapahtunut silloin, kun oltiin nuoria ja typeriä - nyt ollaan oltu yhdessä jo 30 vuotta ja koettu yhdessä paljon. Ja rehellisesti sanottuna, jos en minä olisi lopulta hakenut ulkopuolista apua, en tiedä mitä olisi tapahtunut. Mutta kyllä, olen kiitollinen siitä mitä mulla on - ilman sitä en olisi tässä.

      Ja kiitos - Hintelä on piristänyt meitä monta kertaa - ihana murunen. Niin kuin sinäkin!

      Poista
    7. Ei ei ei, Pöllö, et sä pahoittanut mun mieltä. Oon tän asian kanssa sinut, mutta onhan se kurja asia ajatella. Toisaalta osaanpa olla nyt tyytyväinen elämääni ja tiedän myös sen, että en tyydy vähempään kuin siihen, että saan tukea ja apua kumppaniltani.

      Sä oot ihana <3

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana