Sivut

tiistai 23. syyskuuta 2014

Jos sanani syön...

Blogistaniassa kiertää haaste sanojen syömisestä ja periaatteista luistamisesta. Minä bongasin sen Susannan blogista. Tulipa aivan vahingossa otettua osaa tähän, koska vaikka näennäisen avoin blogissa olenkin, minä en yleensä mene näin henkilökohtaisiin asioihin. Enkä parjaa kuopuksen isää (sitä itsekästä paskaa). Nyt päätin kuitenkin tehdä poikkeuksen ja valottaa vähän tarkemmin tämänhetkistä alhoa. Tai niitä molempia. Olemme siis säätäneet kuopuksen isän kanssa joulun aikaa. Hän on lähdössä reissuun, mikä on minusta täysin ok. Se, mikä ei ole ok, on, että hän haluaisi reissun kestävän kolme viikkoa ja isälle ja pojalle tulisi näin todella pitkä tauko tapaamisiin. Vaikka olen ilmaissut tämän lukuisia kertoja sekä suullisesti että kirjallisesti, kuopuksen isä aikoo silti, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, tehdä niin sanotusti oman hiihdon. Arvannette mitä se tässä tapauksessa tarkoittaa. V*ttu!



Väri- ja vitamiiniterapiaa: kehäkukan lehtiä (niitä en syö
vaikka voisikin) ja "tyrnitujaus"


Eikä tässä vielä kaikki. Tilanne kärjistyi sunnuntaina, kun juttelimme esikoisen kanssa saunassa itsetunnosta. Siitä, miten helppo se on murskata vääränlaisilla kommenteilla, vähättelyllä jne. Päätin samassa yhteydessä ottaa puheeksi myös erään asian, joka minua meidän arjessamme ja kolmenkeskisessä dynamiikassamme vaivaa. Esikoinen on toisinaan aika negatiivinen kuopusta kohtaan. Ikäero on suuri ja ymmärrän, ettei heillä ole juurikaan yhteistä, mutta olen koittanut tolkuttaa esikoiselle, että jos ei ole positiivista sanottavaa, on sitten vaikka hiljaa. Nyt tähdensin, että se negatiivisuus, vaikkei sitä ehkä tule ajatelleeksi, saattaa vaikuttaa pikkuveljen itsetuntoon. Enpä arvannut millaisen Pandoran lippaan tulin avanneeksi.

Kävimme läpi traumat jotka kuopuksen isä jätti esikoiseen (olemalla huomaamattaan puolueellinen biologisen lapsen eduksi). Keskustelimme miten se vaikutti teinin itsetuntoon, miltä minun roolini tuntui, olinko riittävästi häntä varten. Minulla oli nimittäin aikamoinen tasapainottelu tuossa kaikkien välissä ja samalla yritin olla todella tasapuolinen molemmille lapsille ja tarpeen tullen asettua äänekkäästi esikoisen puolelle vaikka kasvatusoppaat sanoisivat mitä lasten edessä riitelemisestä ja siitä, että vanhemmat ovat eri mieltä kasvatuskysymyksistä. Leijona mikä leijona. Esikoinen itki kainalossani ja kysyi, johtuiko ero siitä. Voi ristus. Kävimme sitten läpi vielä senkin asian. Ja vaikka sanotaan, että toista vanhempaa ei saa lapsen kuullen arvostella, tein senkin - eikä kuopuksen isä teknisesti ottaen edes ole esikoisen vanhempi, mutta silti - ja kerroin siistityn version eromme todellisista syistä.

Rikoin sitten osapuilleen kaikkia mahdollisia "sääntöjä" mutta mielestäni se oli tässä kohtaa perusteltua. Asia jäi hautumaan, ja esikoinen teki hienon analyysin, miksi nuo muistot purkautuvat negatiivisuutena kuopusta kohtaan. Totesin, että oivallus ja ymmärrys mahdollistavat muutoksen.

Ja sitten rikoin vielä tätäkin: olin tosiaan tämän blogin kirjoittamisen aloittaessani päättänyt, etten vuodata blogiin liian henkilökohtaisia asioita. Mutta uskon, että te olette luottamukseni arvoisia.

***


Valoa ei olisi, ellei olisi pimeää, johon sen voi laittaa. - Arlo Guthrie -

12 kommenttia:

  1. Kiitos luottamuksesta!
    Minusta nuo "säännöt" on tehty varjelemaan lasta, mutta eiköhän sinun esikoinen ole jo niin kypsä, että se pystyy käsittelemään ja ajattelemaan asioita lähempänä aikuisen kuin lapsen tapaa. Hyvin teit, hyvä kun asiat tuli ilmi ja korjatuksi. Ja poika on kyllä viisas tapaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on fiksu ja siksipä uskalsin poiketa "säännöstä". Minä jos kuka tunnen hänet kyllä ja kykynsä käsitellä asiaa. Tuntui myös, että on pakko kertoa jotain konkreettista sen sijaan, että vain sanon, ettei eron syynä ollut nuo kiistat. Ettei VAAN ajattele mielessään olevansa "syyllinen". Voi huokaus...

      Poista
  2. Ehkä oli oikea aika puhdistaa pölyjä? Meillähän viime talvena ihmettelimme, miksi nuorimmainen sanoo koko ajan olevansa tyhmä ja selkisi, että esikoinen häntä oli niin kutsunut.. hohhoijaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siltä musta tuntui - ja juuri tuollaiset pienet ja "vaittomat" lausahdukset saattavat jäädä kaivelemaan vaikka miten pitkäksi aikaa!

      Poista
  3. Jos sanani syön, mörökölli minut vieköön? ;) Joskus on hyvä (ja pakko) puhua, meillä se tapahtui erottuani exästä. Exä mollasi jatkuvasti Belgaa oudosti eli väheksyi kaikkea tämän yrityksiä ja saavutuksia, joskus jo etukäteen. Onneksi se ei lapseen tuolloin vaikuttanut ja nyt on vaan todettu, että siinähän kompensoi omia turhautumiaan ja lähinnä naurettu asialle. Silloin niistä oli vain pakko puhua, vai mitäs pidätte siitä, että isänsä sanoo:"Et sä siellä tule koskaan pärjäämään!!!" jne. *puistattaa vieläkin* Btw, eipä ole exä myöskään kertaakaan kannustanut lastaan edes opiskelujen aikana millään tavalla! Ei sanallisesti, ei rahallisesti, ei edes tapaamalla vaikka kahvilla tai lounaalla... Ei ole tullut ikävä kummallekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavaa, jos Belgaan ei jälkiä jäänyt - kuulostaa siltä, että olisi hyvinkin voinut. Ihan kamalaa! Samaa sanoin esikoiselle: meillä on parempi näin, paljon parempi. Kun vielä saisi eksän ymmärtämään joitain asioita.

      Poista
  4. Mä olen sitä mieltä, että teini-ikäiselle on paras olla rehellinen. Siitäkin huolimatta, että ne "säännöt" kieltävät. Niin monta kertaa on nähty ja koettu, että "hyssyttely" , asioiden piilottelu, kertomatta jättäminen ja "suojeleminen" ei auta, vaan rehellisyys se maan perii. Ja teinin kasvattaa.
    Hali.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos halista, se tulee tarpeeseen. Ja vakuuttelut kans. Mustakin teinille voi jo olla aika rehellinen. Tässä tapauksessa vielä, kun kyse ei ole hänen oikeasta isästään, kuopukselle en ikimaailmassa sanoisi samoja asioita.

      Poista
  5. Musta on tosi hienoa, että kävitte tuon keskustelun. Negatiiviset kommentit voi todellakin vaikuttaa pitkään ja itse niitä aikoinaan ihan tarpeeksi saaneena tiedän nyt, että sen lisäksi, että piti kursia oma itsetunto vuosien työllä kasaan ja opetella pitämään itseään hyvänä tyyppinä, tuli tämän jälkeen vielä se ongelma, että vähättelin helposti muita, jopa omia rakkaita ystäviäni. Onneksi yhdellä niistä oli munaa sanoa se mulle ja miltä se tuntuu ja millaisen kuvan itsestäni annan, niin kuin yrittäisin jotenkin päteä ja niin kuin dissaisin muita ja muiden asioita. Se oli järkyttävää tajuta, koska se ei ollut koskaan tarkoitukseni, mutta se oli jo kotoa käytökseeni jäänyt asia. Vasta kun se todella pomppasi silmille, tajusin alkaa yrittää pyrkiä pois siitä, etten halveksisi muita tietyissä jutuissa. Niin, pointtina siis, negatiivinen kommentointi sekä huonontaa itsetuntoa, että jää helposti myös kohteen käyttäytymismalliksi myöhemmin.

    Ja samoin oon sitä mieltä, että lukioikäiselle voi jo ihan erilailla kertoa asioita, kuten eron syitä, kuin pienelle lapselle. Mun mielestä on paljon parempi kertoa raadollisetkin syyt, kuin jättää lapsi luulemaan olevansa mahdollisesti syyllinen tai muuten jotain ihan väärää. Monesti se on vain totuus, joka oikeasti vapauttaa, vaikka me ihmiset aina ajatellaan suojelevamme toista, kun ei kerrota totuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä, Marra, komppaan sun viisaita ajatuksia. Totesinkin tuolla jo, että mä jos kuka tunnen teinini, ja tiedän mitä sille voi ja kannattaa kertoa. Ja jos sen mielen vieressäkään käy, että ero on jotenkin sen syy, ei riitä, että sanon että ei ole. Pitää kuulla perusteet ja oikeita syitä, että uskoo. Tää on mun vakaa ajatukseni. Lisäksi tosiaan on kyse ei-biologisesta isästä, joten sekään ei tuo painolastia "et mun toisen puolen geenit on sitä ja sitä".

      Toi negatiivisuusasia saattaa mennä just noin kun sä kuvailet. Ja mä luulen, että miellä se tavallaan menee kans: esikoinen ei kokenut olevansa hyväksytty sellaisena kun se oli, joten se ei myöskään hevillä pysty hyväksymään kuopusta sellaisena kun se on - semminkin kun alitajunta sanoo, että toi sai sillon olla oma itsensä ja tuli hyväksytyksi ja mä en. Toivon, että tää keskustelu paitsi katkaisee pikku hiljaa sen negatiivisuuden kierteen, että tekee hyvää esikoiselle itselleen.

      Ja mä, mä olen ylpeä, että se puhuu mulle!

      Poista
    2. Siitä sietää olla tosi ylpeä, että teini-ikäinen lapsi puhuu vanhemmalleen. Ite en ikinä puhunut ja nyt olen katsellut suurella kunnioituksella mun työkaveria, jonka kaksi teinityttöä kertovat äidilleen asioitaan edelleen, vaikka ovat yläasteella ja lukiossa. Silloin musta äidin on ollut pakko onnistua luomaan hyvä ja luottamuksellinen suhde lapseen, jos teini kerran puhuu. Koska itse en olis ikinä voinut puhua vastaavia asioita äidilleni, enkä puhu edelleenkään aikuisena, koska luottamus on mennyt niin monta kertaa. Ite toivon, että jos mulla on joskus lapsia, että voisin olla sen arvoinen äiti, että mulle uskaltais avata sydäntään. Varmasti helpommin sanottu kuin tehty.

      Poista
    3. Se on ihan mahdollista, ja mä loon ihan varma, että sulla on niin paljon tervettä järkeä kasvatusasioissa sitten joskus tulevaisuudessa, että se on jopa todennäköistä.

      Mä luulen, että meillä on äidin ja pojan suhteeksi keskimääräistä läheisempi ja avoimempi, ehkä juuri siksi, että elimme pitkään ihan kaksin. Ja senkin jälkeen olen koittanut olla esikoiselle reilu ja tasapuolinen mutta tiukka äiti. Näköjään siitä saa sitten kiitoksen tällä tavalla!

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana