Sivut

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Sapelien kalinaa

Minä en voi juuri lainkaan lukea netin keskusteluja. Joskus olisi mukava tietää vaikkapa jostain kolumnista, että herättääkö se ihmisissä samanlaisia tunteita kuin minussa, vaiko tyystin toisenlaisia. Keskustelukulttuuri jopa Hesarin nettipalstalla on vaan jotenkin niin, äh, ankea, etten meinaa kestää. Enkä kestäkään. Iltapulujen "uutisten" kommentit jätän aina lukematta. Jos joskus vahingossa lukaisen pari ensimmäistä, tulen poikkeuksetta pahalle päälle. Minä en ymmärrä puskista huutelijoita, enkä varsinkaan arvosta. Mutta kovasti paljon (enemmän) ihmetyttää vielä nämä facebook-kommentoijat - omalla nimellä ja naamalla? Onhan se "suoraselkäisempää" kuin anonyymisti mutta muuta hyvää en siitä löydä. Kauhea kieltä, kielioppivirheitä, huonoja tapoja, toisten suoranaista parjaamista. Miten se helppo neuvo "muotoile mielipiteesi niin, että voisit sanoa sen naamakkainkin" on niin vaikea sisäistää?





Mutta löytyy niitä ärsytyksen aiheita ihan elävästä elämästäkin. Liekö ukkosta ilmassa, painostava keli vai mikä, mutta on helppo keksiä vaikka kuinka monta ärsyttävää asiaa. Äidit, äidit ja äidit. Eräässä blogissa jo keskustelimmekin niistä äideistä, jotka keskeyttävät juttelun sillä siunaaman sekunnilla kun Iita-Maaria haluaa sanoa jotain. Toinen aikuinen jää pöllönä ihmettelemään ja lapsi ei opi odottamaan vuoroaan, kunnioittamaan keskustelua ja liittymään siihen silloin kun se on mahdollista - kun puhuja on sanonut sanottavansa. Vaikka se vähän hassua onkin, meille näyttää rantautuneen koulusta viittaus. Kuopus nostaa kätensä merkiksi, että hänellä on asiaa, jos oikein intoudumme ystävän kanssa höpöttämään.

Vielä pahempaa on puhua Iita-Maarian äidin kanssa puhelimessa. En ymmärrä yhtään sitä, kun aikuinen puhuu yhtä aikaa lapselleen ja minulle. Kyllä, kyllä esikoiselle ja kuopuksellekin, pienempänä aina tuli Todella Tärkeää Asiaa minulle heti kun aloitin puhelun. Yksinhuoltajaäitiaikoinani kävimme paljon vertaistukipuheluja ja yhteen aikaan minulla oli pitkiä pitkiä "terapiasessioita" erään äitiystäväni kanssa. Aina emme pystyneet ajoittamaan puheluja, jotka todella saattoivat kestää, lasten uniaikaan. Siinä oppi kyllä luovimaan. Tärkein sääntö minusta on, että sanoo "Ootapa Marjaana vähän, mä hoidan tän  tässä välissä", ettei luurin toisessa päästä jää epäselväksi kummalle puhutaan. Olen kerran ollut lentää pyrstölleni kun toinen ystävä kysyi "Onko sulla kakkahätä" enkä älynnyt, että hän olikin ruvennut puhumaan lapselleen minun sijastani.

Ja arvatkaapa mikä on myös ärsyttävää? Jotkut ainoiden lasten äidit. "Kun ei meidän Niilo-Nestori vielä tiedä millon se haluaa lähteä mökille." Niin, eihän siinä mitään, mutta kun N-N on pyytänyt esikoista mukaan ja minä koitan säätää yhtä aikaa meidän perheen yhteistä lomaretkeä. Kysyin aikataulua äidiltä. Ei kuulemma tiedä, "kun se oli vasta toisella mökillä ja haluaa nähdä kavereitaan täällä ja ahdistuu jos siltä kyselee. Mutta saattaa se sitten tapahtua nopeastikin, kun on sillä päällä." Niin, että me sitten täällä odottelisimme suunnitelmiemme kanssa ja pakkaisimme pienellä varoitusajalla esikoisen mökkikamat kasaan? Jooei. Teemme oman reissumme silloin kun alunperin aioin ja katsotaan osuvatko nämä aktiviteetit päällekkäin vai peräkkäin. Olen varautunut esikoisen pettymykseen, jos ei mukaan ehdikään. Kyllä, minä pystyn kestämään sen. 

10 kommenttia:

  1. Tota... itse olen ollut niitä lapsia, jotka on saanu nyhtää äitiä hihasta ja hokea ja hokea "äiti äiti äiti", eikä mitään huomiota ole saanut, jos se on puhunut jonkun aikuisen kans. Tai sellainen muistikuva mulle ainakin on jäänyt. Itse olen siinä tilanteessa sanonut lapselle "odota hetki, puhun ensin xxx:lle tämän asian" ja sitten paneutunut lapsen asiaan. Silti, vaikka lapset on oppineet tarvittaessa odottamaan puheenvuoroaan (meilläkin muuten kuopus viittaa toisinaan) niin silti kuopuksella on tyylinä keskeyttää toisten keskustelu joskus hyvinkin mitättömillä asioillaan. Luulen, että se on vain ajattelemattomuutta - vai olisiko kuitenkin huomionkipeyttä?

    Koirilla on muuten samantapaisia vinkeitä kuin lapsillakin; niillä tulee asiaa (esim. ulosmenohätä) jos emäntä asettuu tietsikalle, syömään tai puhelimeen. Huomasin edesmenneessä (tai pitäisikö sanoa edespannussa) Valtsussa selkeästi sen, että se alkoi käyttäytyä huonosti, kun huomasi mun olevan puhelimessa ja tiesi, etten pääse sitä komenteleen silloin.

    Ja keskustelut... mie joskus luen, mutta totta on, että siitä tyhjänpäiväisestä rääpimisestä tulee pahalle päälle. Ihan kuin aukoisivat päätään ihan päänaukomisen ilosta, ilman mitään järkevää sanottavaa, ja jotkut vain moittiakseen muita kommentoijia. Niin monet lausahdukset on semmosia latteuksia, jotka olis saanu jäädä kirjoittamatta. Ja facebook-kommentoijissakin on paljon aliaksia, Jaska Jokusia ja semmosia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se on just sitä, päänaukoimisen iloa - sellaista, mitä ei naamakkain tosiaankaan tulisi tehtyä? Saisi jäädä tekemättä noinkin, mun mielestä.

      Tuo sun konstisi "hihassa roikkuvalle" lapselle kuulostaa itse asiassa ihan samalta kun mun: joskus pitää selostaa mitä on tekemässä ja kauanko siihen menee (esim. puhelu). Toisinaan taas riittää, yleensä kun keskustellaan samassa paikassa jonkun aikuisen kanssa, kun sanoo "Nyt on sun vuoro" ja lapsi voi sitten toimittaa asiansa ja aikuiset jatkaa. Mutta siitä mä koitan kouluttaa noita irti että hyökkäävän satunnaisesti kesken keskustelun omine asioineen välittämättä yhtään, että aikuisilla on juttu kesken. Niitä keskustelun perussääntöjä.

      Koirat on ovelia - ja lapset kans. Kyllähän esikoinen ainakin oppi käyttämään hyväkseen mun pitkiä terapiapuheluja. Saattoi tehdä jotain kiellettyä hipihiljaa myhäillen ;-)

      Poista
  2. Mä en ymmärrä ollenkaan kans suurinta osaa niitä kommentoijia. Mun mielestä se ei ole mitään aikuisten käytöstä, ihan kuin lapsia. Todella ala-arvoista ja lapsellista ja törkeää ja mitähän vielä. Semmoseen keskusteluun ei todellakaan viitsi edes osallistua.

    Enkä mä lämpene noille äideillekään, jotka kysyy lapselta, että lähdetäänkö nyt mökille vai ei. Tai jotka kysyy puhelimessa onko kakkahätä. Heh :) Lapsi pitää ottaa toki huomioon ja sitä ei saa ignoorata, mutta ei se lapsi voi silti maailmaa pyörittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei kakkahätää voi ignoorata, eikä lasta ;-) mutta ei sen todellakaan tarvitse olla myöskään maailmannapa - sen lapsen.

      Nää kaksi aihetta voisi varmaan yhdistää: jos saa jonkinlaisen kotikasvatuksen. voi olla edellytykset kommentoida ja keskustella korrektisti, eikös?

      Poista
  3. Argh. Minulla ois paljonkin sanottavaa äideistä jotka antavat mukuloidensa pyörittää maailmaa mutta pidänpä turpani kiinni kun ei ole noita mukuloitakaan (niin enhän minä voi mistään mitään tietääkään - sä teidät mitä mä tarkoitan)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaan Marran kanssa sovittu, että lapsettomatkin voi olla näistä asioista mieltä ;-)

      Poista
  4. Jep, tällainen samanlainen puhelin-lapsi-minä-kuvio on tuttu. Ja niin on ärsyttävää kun olla ja voi!!
    Entäpä tilanne, jossa isä menee poikansa kanssa toisen pojan kotiovelle, selvittääkseen poikien yhteisen kolttosen (josta tämän toisen pojan isä ei tiedä) Isä avaa oven ja toinen isä selittää asian. Haluaa, että keskustelevat keskenään, isät ja pojat. Isä käy kutsumassa poikaa useaan otteeseen huoneen oven takana. Lopulta tulee ja ilmoittaa "ettei meidän Matti nyt halua tulla huoneestaan". Asiaa ei sitten selvitetty.
    Siis WTF??? Ihan oikeastiko tämä isä ei vaadi lastaan selvittämään kolttostaan?? Tai vaan yksinkertaisesti HAE sitä lasta huoneestaan vastaamaan kolttosesta? Tuleva kodin pikkuhitler...ellei ole jo. Voi äiti, sanon mä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just! Just tuota mä tarkoitin - meidän vanhempien pitää vaan välillä olla niitä vittumaisia tyyppejä ja vaatia jotain (aikataulujen noudattamista, kolttosten selvittämistä...) jälkikasvulta. Mut onhan se tietysti ikävää olla ne natsimutsi. Not.

      Mä en voi kuvitellakaan, että meillä hypittäis lapsen pillin mukaan, ja se ei silti tarkoita sitä ettenkö kuuntelisi niitä ja ottaisi huomioon ja keskustelis niiden kanssa. Mutta viimeinen sana on aina mulla. Aina. "Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat!"

      Poista
    2. Juuri niin :-) Olin pitkät pätkät kirjoittanut - sitten kone tilttasi - joten nyt vain totean sun olevan todella oikeassa :-)
      -a

      Poista
    3. No voi pahus - tekniikka on ihmeellistä! Mutta tulihan tuossa oleellisin ;-)

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana