Elokuuta eletään

Elokuu on lempikuukauteni. Paitsi että olen syntynyt silloin, rakastan loppukesän tummaa vehreyttä, jo hieman pimeneviä iltoja ja lupausta siitä, että pian voi taas polttaa kynttilöitä. Tai lyhtyjä terassilla, lempeässä lämmössä. Valkoviinikausi vaihtuu punaviinikaudeksi. Tosin eilen oli vielä selkeä valkoviini-ilma ja -ilta. Olimme ensin kuopuksen tarhakaverin ja hänen äitinsä kanssa uimassa ja istahdimme sitten vielä kaikkien vanhempien voimin parille lasilliselle terassillemme. Lapset viihtyivät sisällä. Rattoisa päivä ja ilta.

Kuopus on edelleen kovasti iholla. Ihanaa, kun se punkeaa pienen peppunsa syliin ja halaa. Me varmasti otamme opiksi tästä ensimmäisestä kesästä eron jälkeen. Mietimme näiden kokemusten valossa tapaamisrytmiä ja sitä, mikä on lapselle parasta. Kuopus siis on ikävöinyt minua melkolailla pidemmillä lomareissuilla isänsä kanssa, mutta reipas tuo poika joka tapauksessa on. Liekö ikävä jättänyt isommat jälket isäänsä; hän kun miettiin, pitäisikö syksyllä ottaa uudet aseet käyttöön ja ruveta soittelemaan erossa ollessa. Minä olen jotenkin vastahakoinen.

Normaalirytmissähän kuopus on joka toinen viikko torstaista perjantaihin isällään ja joka toinen viikonloppu sitten taas torstaista sunnuntaihin. Näitä viikon mittaisia eroja tulee vain lomilla - jos siis näin päätämme - tuon kolme päivää pitäisi kyllä onnistua pirauttelemattakin. Intuitioni sanoo näin. Isänsä intuitio on vissiin toista mieltä, mutta jäämme seuraamaan tilannetta.

Hyvin kuitenkin asioiden sumplimiset sujuvat (hoidamme lähes kaiken sähköpostilla, silloin tulee harkittua sanojaan tarkoin, eikä kumpikaan ota nokkiinsa äänensävyistä ja varomattomista sanavalinnoista). Nyt viimeksi päätimme, että eskariin tutustuminen voisikin olla sellainen isä-poika -juttu. Siksikin, että minä kyllä täällä arjessa saan ja kuulen kaiken tarvittavan informaation. Näin tulee kuopuksen isällekin selkeämpi käsitys siitä mitä tuleman pitää. Mutta lomaillaan nyt vielä pari viikkoa ennen sitä eskaria!