Meripihkaa ja melkein ikävää

Hui-jui mikä päivä eilen. Saimme päätettyä siitä, kuka avoinna olleeseen työsuhteeseen valitaan ja minulla oli kunnia tehdä se kohtalokas soittokierros hakijoille. Yksi iki-onnellinen ihminen ja kaksi pettynyttä. Aamulla koruja valitessa taisin hakea vähän turvaa. Tartuin vaistomaisesti meripihkakoruihin ja sitten vasta luin, mitä meripihkasta usein siteeraamassani Anne Hietasen Valonvoimaa, kivi- ja väriterapiaopas -kirjassa sanotaan.

"Meripihka, kaunis kullankeltainen tai ruskehtava, on kymmeniä miljoonia vuosia vanhaa mäntypuun pihkaa. Mäntypuu antaa ihmiselle fyysistä voimaa ja kestävyyttä. Meripihka vahvistaa itseluottamusta ja vetää itsesääliä ja -inhoa pois kehosta. Samalla se tuo tilalle iloa ja valoa. Kaulalle tai rinnalle asetettuna hoitaa meripihka kurkunseutua ja kirkastaa ääntä. Sillä on hoitava vaikutus myös astmaattiselle ja allergiselle ihmiselle. Vanha tuttu hoitokeino on meripihkahelmet kaulalla tai ranneke oikeassa kädessä silloin, kun lauletaan tai pidetään puheita." (Hietanen) No, minulla oli meripihkaa sekä kaulassa, ranteessa, sormessa että kovissa...

Olen nyt nauttinut todennäköisesti tähänastisen (lapsellisen) elämäni pisimmät vapaat. Kuopus on ollut isällään jo puolitoista viikkoa ja esikoinenkin oli kolme päivää samanaikaisesti reissussa. Toki kävin pari vuotta sitten ystävän kanssa Kreikassa viikon matkalla, mutta tämä taitaa päätyä sinne samoille viivoille kokonaisvapaata ajatellen. Tätä on myös tulossa lisää - olen tällännyt esikoisen kummireissun Helsinkiin sellaiseen viikonloppuun, jolloin kuopus on isällään torstaista sunnuntaihin JA minä olen lomalla koko sen ajan. Mitähän minä silloin keksin?

Katseeni osui toissa iltana kuopuksen kuvaan jääkaapin ovessa ja minä melkein tunsin ikävää. Olen häntä ajatellut ja tunnustellut, josko olisi ikävä, mutta kuten joskus todettu, minä en ole lapsia ikävöivää sorttia. Silti minusta on mahtavaa, että esikoinen tuli eilen kotiin ja kuopus saapuu tänään töitteni jälkeen. Vietämme viikon mittaisen loman yhdessä poikien kanssa, ja luulen, kun ovat nyt molemmat tahoillaan kulkeneet, että vötkistelemme sen sitten vaan ihan kotosalla. Passaa minulle vallan mainiosti.  
Ehkä minulla kuitenkin ihan pienen pieni ikäväkin lapsia ja perhe-elämää oli, kuka tietää!?