Minulla on ollut viime aikoina kummallisia kokemuksia. Useampiakin.
Muutama viikko sitten oli mielenkiintoinen seminaari töihin liittyen. Oli aivan mahtavaa innostua, saada ideoita, visioida, haltioituakin. Se kummallinen kokemus liittyi siihen aina niin kiusalliseen hetkeen, kun koitetaan esityksen jälkeen saada keskustelua aikaiseksi, kysytään josko olisi jotain kysyttävää... Ei ole, tai hyvin harvoin on. Minulla ei ikinä, koska inhoan isoissa ryhmissä puhumista, ventovieraiden kanssa vieläkin enemmän. Jännitän usein jo esittelykierrosta kun pitää kertoa kuka on ja mistä tulee,..
Tuolla yllätin itseni ja aivan spontaanisti pyysin mikrofonia (se on se kaikkein hirvein kauhistus, jos jossain paikassa ei oma ääni riitä ja pitää käyttää mikkiä) ja otin lyhyen puheenvuoron Jälkikäteen mietin hämmentyneenä, että mitä tapahtui? Ja minua ei edes jännittänyt! Outoa!
Mutta ei puhuta siitä, mitä iltapäivällä sitten tapahtui, kun romahdin, onneksi jo tuolta lähdettyäni. Tuli sellainen olo, että kaikkinainen innostuminen on aivan turhaa, töissä on tällä hetkellä niin tiukkaa ja hankalaa, että ei oikeasti riitä paukut mihinkään ylimääräiseen. Itkeä vollotin isossa kaupassa, peruin päivällisen esikoisen kanssa ja tulin kotiin turvaan mököttämään.
 |
| Kuva on veljeni ottama |
Toinen kummallisuus liittyi pikaiseen Helsingin reissuuni. Veljeni siis oli ostanut meille liput Don Huonojen keikalle Tavastialle, ja sinne tuli myös hänen tuttujaan. Olen yleensä tuollaisissa tilanteissa jäykkä, vaivaantunut. Minua ei kiinnosta uudet satunnaiset tuttavuudet. Varsinkaan itseäni huomattavasti nuoremmat, trendikkäät, uraatekevät... Liekö kyse itsetunto-ongelmasta vai mistä. Joka tapauksessa nyt huomasin, että minulla oli helppo ja hyvä olla tämän pariskunnan seurassa, heti alusta asti. Oli mielenkiintoista jutustella, mennä vähän syvemmällekin. Huomasin viihtyväni, tuli jopa tunne, että he pitävät minusta, ovat kiinnostuneita mielipiteistäni. Outoa!
(Toki sitten kotimatkalla jo mietin, josko olivat vain kohteliaita 😀)
***
Se, mitä en tuollaisissa konserteissa tajua, on jatkuva puhelimen räplääminen, kuvaaminen, somettaminen. Eikö siinä mene (suuri) osa kokemuksesta ja elämyksestä sivusuun?
Menee. Konserteissa nykyään ei tahdo sen puhelinviidakon läpi nähdä esiintyjääkään.
VastaaPoistaNo sitä mä mietin kans. Kummallista!
Poistamenee. Kun menee konserttiin, kuunnellaan henkeä pidättäen ihan kaikki. (vähän paheksun jopa mukana laulamista, mutta olkoon, joskus voi innostua)
VastaaPoistaOot ollut rohkea!
Tiedätkö, luulen että jotkut ihmiset ovat semmoisia pariskuntina, että niiden välisessä suhteessa on niin hyvä olla. Sellaisia ihmisiä ei kovin paljoa ole, mutta kun sellaiseen pariin törmää ja pääsee olemaan siinä niiden ihmisten välisessä hyvässä ilmapiirissä, niin voi pojat! (vai pitääkö tasa-arvon nimissä sanoa voi henkilöt!)
Minä yleensä jännitän vieraiden ihmisten kanssa ja olen varautunut ja ties mitä kaikkea outoa ja angstista ja ihan pahinta on joutua tilanteeseen jossa olet toisten nurkissa vailla poispääsymahdollisuutta (muuta kuin vessa).
Oltiin kylässä yhden tuollaisen pariskunnan luona, olisin halunnut jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi asumaan.
Se varmaan liittyy jotenkin siihen, että ne ihmiset ovat kotona itsessään, sinuja itsensä kanssa ja niillä ei ole tarvetta mitenkään korottaa itseään ohi muiden. Ja sitten ne ovat kotona vielä parisuhteessaankin.
Silloin on hyvä olla.
Ihana analyysi Marika, ja luulen, että olet oikeassa. Ja sitten vaan on henkilökemiajuttu, joidenkin kanssa vaan synkkaa.
PoistaJotenkin sun kirjoituksista saa sellaisen kuvan, että te lehtorin kanssa olette kuvaamasi kaltainen pariskunta. Ja lapset kans...
Jos ikinä sattuisin tulemaan kylään, voisi olla, että ette saisi mua ulos ovesta ;-)
Täällä toinen introvertti, kirjoittamisen takana lymyävä kotihiiri ;) Töissä on eri kun on lapsien kanssa, meillä maailmat kohtaavat ja lasten kanssa on helppo olla (eivät arvostele, vaan pitävät sinusta juuri sellaisena kuin olet).Joskus sitä vain joutuu esim. koulutuksiin ja muihin juttuihin joissa koittaa olla näkymätön mutta sitten kun tulee se tilanne että pitää puhua... klups! Ihanaa että sulla oli positiivinen kokemus <3 Kännyelämästä olen sitä mieltä että toisilla se vie työajan, vapaa-ajan, kaveriajan, ihmissuhdeajan...ihan kaiken ja mitä loppupelissä jää käteen? Känny ja internet, onpas sitten kivaa. Virtuaalisesti voimahalausta Marjaana ja toivon todella että kaipaamasi uusi polku löytyisi <3
VastaaPoistaKohtalotoveri ♥ sä siis tajuat ja tiedät miten vaikeaa se on. Sulle nostan hattua lasten kanssa olemisesta, koska mä en jaksa lapsia - omiani just ja just... ;-)
PoistaKatotaan mitä elämä tuo tullessaan. Sinne mukavaa loppuviikkoa!
Tuo, miten toisten kanssa on hyvä olla ja jutut kohtaa, on niin Hienoa! Ei sitä tuu ajatelleeksikaan, mutta välillä kun se tapahtuu, muistaa taas, että Wau!!
VastaaPoistaHurjasti voimia työjuttuihin, niin voimia vievää...
Se on kyllä niitä elämän pieniä isoja tähtihetkiä. Lopun aikaa voikin sitten istuskella sohvannurkassa ja rapsutella kissoja ;-)
PoistaMä otan vaan kuvia luurilla keikoilla :)
VastaaPoistaNo se nyt jotenkuten menee, mutta se somettaminen ... ;-)
PoistaPyysit mikrofonin? Siis ilman sitä pusertavaa tunnetta, kun ääni juuttuu kurkkuun ja sydän kipittää rinnasta läpi? (kumartaa uutta idoliaan).
VastaaPoistaTiedän NIIN hyvin tuon fiiliksen, mikä sulle tuli, että kaikkinainen innostuminen on turhaa. Ei se ole, mut se fiilis kyllä on. :(
En kyllä ymmärrä minäkään sitä kännykällä sohimista. Mutta en montaa muutakaan asiaa, joten liekö tuokaan ihme. :D
Pyysin mikrofonin ja jälkeenpäin vasta tajusin, että wow, ei muljunut mahassa eikä ääni juuttunut kurkkuun. Mutta puheenvuoro oli kyllä tosi lyhyt ;-)
PoistaMä koitan jaksaa innostua vaikka se on vaikeeta, koska mitä tästä muuten tulee tästä elosta?
ja kännykät... juu, ei tajua aina. Mutta mä olenkin paitsi introvertti niin myös mummo tässä suhteessa. Ehkä Suomen nuorin?