Sivut


tiistai 26. toukokuuta 2015

Millaista on olla altistunut - viimeinen osa

Minulle tuli mieleen vielä yksi osa "Millaista on olla altistunut" -postaussarjaani, kun Puskissa kertoi äänensä menneen kyläilyn yhteydessä. No niinpä, ne oireet!

Homeoireita on monenlaisia. Juuri tuo äänen käheytyminen, limaisuus ja ylähengitysteiden ongelmat ovat minullakin yleisiä. Moni altistunut saa astman loppuelämänsä riesaksi. Toiset reagoivat ihollaan ja limakalvoilla, kolmas vaikkapa suolistolla. Osa oireista on neurologisia (aivosumusta jo puhuinkin aiemmassa postauksessa) ja niitä aiheuttavat homeiden aineenvaihduntatuotteet, joista osa on toksisia. 

Yksi lista moninaisista oireista löytyy vaikkapa täältä. Noista suuri osa on minullekin tuttuja. Näistä oireista olen kärsinyt 59:stä. 



Poseeraaminen kiinnosti
enemmän kuin tuomani koivun oksa


Kerron muutaman esimerkin.

Jos olen vaikkapa kauppajonossa sellaisen ihmisen perässä, joka tulee hometalosta, haistan sen heti. Lisäksi nenäni rupeaa kutiamaan, on hankala hengittää ja usein tulee myös se "aivosumu", epätodellinen olo, näkö sumenee ja kuulee vähän miten sattuu. Keskittyminen herpaantuu totaalisesti, sanat, ihan normaalitkin, katoavat mielestä ja on aivan toistaitoinen. Näin käy myös töissä, kun tiskille tulee sellainen asiakas. Aika mukavaa...

Jos olen pidempään paikassa josta saan pahoja oireita, nenä menee tukkoon, kutisee, yskittää, tuntuu painon tunnetta keuhkoissa ja se ääni, se tosiaan lähtee minulla ihan ensimmäisenä. Alkaa sellainen ikävä rykiminen. Jos olen tarpeeksi pitkään, saattaa nousta lämpö ja ääreisverenkierto heikkenee. Sitten makoilenkin illan lämpöpeiton alla ja saunon, kun mikään muu ei saa oloa helpottumaan.

Jos yövyn paikassa, jossa kaikki ei ole kunnossa, saan aamulla rykiä itseäni limasta kuntoon hyvän tovin. Niistää myös, ja se, mitä nenäliinasta löytyy, on jotain, mistä että halua kuulla. Usein myös tulee flunssainen olo ja ihan oikeakin flunssa sitten iskee. 

Fyysiset oireet ovat jotenkin siedettävissäkin, mutta ne selittämättömät, neurologiset, ovat kaikkein ikävimpiä. Minulla lyhenee pinna, alkaa sellainen yleinen kutina, kroppa ikäänkuin huutaa, että on päästävä pian pois. Unohtelut ja se, että pää ei toimi kuin ennen, on ollut minulle ehkä kaikkein vaikeinta kestää. Kuten sanoin, olen aina ollut skarppi, osaan hahmottaa kokonaisuuksia, pidellä lukuisia lankoja käsissäni ja organisoida asioita. On hankalaa hyväksyä, ettei se kaikki ole enää ennallaan.

***

Tästä syystä minä luen aina tämän tyyliset "Purkaisitko tämän talon" -artikkelit vähän toisesta vinkkelistä. Mikäli talossa ei voi olla ilman, että se on terveydelle haitallista, on hyvin vaikea nähdä mitään syytä sitä säilyttää. Tokihan kulttuuri- ja rakennushistorialliset arvot ovat tärkeitä, mutta onko mitään mieltä nauttia näistä vain julkisivua suojelemalla ja ihailemalla - jos siis muuten talo on siinä kunnossa, että se sairastuttaa?

10 kommenttia:

  1. Tuon linkkaamasi jutun lopussa oli monta rakennusta ja sai vastata kyllä tai ei purkamiselle. Siellä oli mulle tuttu Rovaniemen Valistustalo. Sen uumenissa olen erinäisenkin tunnin ja päivän elämästäni viettänyt, mutta koska se ei ole silmien edessä, voi sen aivan hyvin mun puolesta purkaa. Onhan sieltä kaupungista purettu melkein kaikki muukin vanha.

    Tietysti asuintalossa vuosikymmeniä asuneet ihmiset kieltäisi talojensa - kotiensa! - purkamisen, onhan se selvä. Mutta mikä arvo on sillä tunnearvolla? Pitääkö kaikki semmonen säästää, mikä on jollekulle tärkeä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ymmärrän (tavallaan) sen, että kukaan ei halua omaa kotiaan purettavan. Mutta jos asuinalue on elinkaarensa päässä ja korjauskustannukset kalliimmat kuin uuden rakentaminen - ja korjaamallakaan ei välttämättä saada terveellistä ja turvallista, joten vaikea on tää yhtälö!

      Heh, mä en huomannut Rovaniemen Valistustaloa (ihana nimi!!!)

      Poista
  2. Tuli aamusella puhetta taas näistä mun oireista ja tutkimuksista meidän teatteri-ilmaisun open kanssa sillä seurauksella, että lähetin hänelle sen täältä löytämäni Sisäilmayhdistyksen linkin. Näistä tiedetään vieläkin liian vähän ja ehkä Suomen ilmaston vuoksikaan ei osata hakeutua 'vain tukkoisuuden' vuoksi lääkäriin.

    Itse tunnistan myös tuon 'pumpulipää'-olon, tänä talvena on tullut tutuksi. Saatan myös unohtaa asian kesken lauseen, mutta olen ajatellut sen johtuvan väsymyksestä, koska niin on käynyt aiemminkin ennen oireita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noita kannattaa pitää esillä aina kun jaksaa ja viitsii, olet oikeassa, että asiasta tiedetään vieläkin liian vähän. Ja välillä ei välitetä vaikka tiedetäänkin...

      Väsymys toki aiheuttaa pumpulipäätä mutta altistuminen myös väsymystä... joten tää on loputon suo. Ei näitä voi näyttää todeksi ihan helposti, ikävä kyllä.

      Poista
  3. Luin kyllä nuo edellisetkin putkeen, mutten kommentoinut, en osannut. Oireet kuulostaa tosi ikäviltä ja varsinkin nuo tavallaan "selittämättömät" on varmasti inhottavia. Lukiessani mietin, että mahtaa olla vaikeaa hyväksyä asia, mutta sitten kirjoititkin sen itse. Tosi kurjaa!! Ja monta asiaa, joita tästä asiasta kärsivä ei osaa edes ajatella tai ottaa huomioon. (Ihan samoin, kuin esim ibs-stä kärsiviä ei oteta tosissaan, tai se naurattaa, ettei töissä voi syödä, koska jos syö, ei pysty kotiinlähtiessä kävelemään bussille ilman että shitti on housussa. Naurattaa, joo, mutta on päivittäistä totista totta toisille ihmisille. Jne jne)
    Mä kuvittelen, että jos mulla olisi tuo sun tauti, mä kapinoisin ihan hulluna sitä vastaan ja lopulta tekisin kai vaan hallaa omalle päälleni, koska apua ei sinänsä ole? Eilen illalla mietin sua, kun niveliä särki. Koitin ajatella, että mä sentään pystyn käymään rauhassa kaupassa ja kaikissa muissakin paikoissa...
    Miten sä ratkaiset asian töissä, kun aivosumu tulee? Jos edessä on asiakas? Onnistutko olemaan niin, ettei asiakas huomaa, heitätkö huumoriksi vai mitä tapahtuu? MIten siitä tilanteesta pääsee ohi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi paljon on päivittäisiä juttuja, joita musta ei varmasti näe edes läheisimmät. Vaan toiselle altistuneelle voi kertoa - kotona esikoinen on tällainen, koska tietää mistä puhun.

      Tai siis voihan sitä sanoa että "tuli aivosumu"jne mutta se sisältö ei aukene. Vähän niin kun tossa sun esimerkissä. Ihmiset saattaa naureskella vähätellä mut jos itellä olis p*skat housussa niin ei varmasti naurattais enää.

      Mä handlaan päivittäiset tilanteet niin ettei asiakkaat huomaa. Takahuoneessa saatan huokasta ja koittaa haukata happea jos on joku sellainen ajattelua vaativa homma meneillään ja järki ei kulje. Sen kanssa vaan oppii elämään.

      Samoin kuin muidenkin oireiden.

      Ja tää nyt on pakko ottaa tällasena kun tää on. Vältellä paikkoja että pysyis suht kondiksessa ja elellä sen mukaan mitä jaksaa tehdä. Mut onneks mä oon pohjimmiltani oikeesti kotihiiri, ei oo niin vaikeeta hyväksyä sitä mille ei voi mitään.

      Lääkettä kun ei oo...

      Helmi, oot ihana <3

      Poista
  4. Täällä myös yksi kemikaali-tuoksu-homeherkistynyt. :/. Juuri kun löysin elämälleni suunnan, tuli tämä. Homealtistunut olin jo aikaisemmin, mutta tämä kovasti elämää rajoittava kemikaaliherkkyys voimistui viime talvena. Voimia ja jaksuja meille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin kurkkimassa sun blogeja ;-)
      Olen pahoillani puolestasi, vaikka itse olen pahasti homealtistunut, tiedän miten invalidisoivaa ja elämää rajoittavaa tuoksu- ja kemikaaliyliherkkyys voi olla.

      Ihana kun löysit blogini! Tervetuloa toistekin!

      Ja todellakin,voimia meille

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana