Sivut

perjantai 24. lokakuuta 2014

Toisenlaista kemiaa

Yksi bloggarisuosikkini Salamatkustaja pohdiskeli tässä vasta "aivokemiaa" parinvalinnassa. Vaikka on aina vaikea kyseenalaistamatta niellä tämäntyyppisiä tutkimuksia, sain kuitenkin paljon pohdiskelunaihetta. Tottakai olen eron jälkeen miettinyt, minkätyypinen kumppani minulle olisi ihanteellinen. Olen sitä mieltä, että kaikki lähtee - tietysti - itsetuntemuksesta. Siitä, että tietää ja tuntee itsensä, tietää mitä elämältään haluaa ja mitä ei. Itsekunnioituksesta myös. "Minä olen niin arvokas, että ansaitsen hyvää." Niinpä tätä kautta olin (vielä) epätieteellisemmin tullut aika lailla samaan tulokseen kuin tuo artikkeli. Tarvitsen sellaisen kumppanin, jonka arvot  ja perusluonne ovat lähellä omiani. Minä olen ihan ilmiselvä "serotoniinityyppi", rauhallinen, arkeen tyytyväinen koti-ihminen. Testosteroni-estrogeeniakselilla ilman muuta hoivaava ja intuitiivinen estrotyyppi. Omalla logiikallani olin tullut siihen tulokseen, että tarvitsen toisen samanmoisen jaksaakseni yhteiselämää.

Kuopuksen isä oli taas (tuon artikkelin stereotypioita viljelläkseni) dopamiini ja minä ahdistuin siitä suunnattomasti. En tietenkään ajatellut sitä noilla sanoilla, mutta itsekseni mietin, että "tämä ei ole minunnäköistäni elämää" ja "täytyy vain osata  tehdä kompomisseja" (minä vaan olin siinä paljon parempi kuin toinen osapuoli) ja sitten se viimeine klisee: vastakohdat täydentävät tosiaan. Ehkä, joissain suhteissa, mutta liika on liikaa - ainakin minulle. Tiedän, että olimme molemmat toisillemme aivan vääränlaiset kumppanit. Nyt, kun olen paremmin selvillä siitä mitä haluan, on varmasti todennäköisempää, etten enää haksahda niin sanottuihin vääriin miehiin. Sen verran uskon, että osaan pitää järjen päässä vaikka tunne veisikin.



Jotkut ovat kauniita vielä kompostikunnossakin!


Aiheeseen löyhästi liittyen: katsokaapa nämä kuvat KLIK. Miten erilaisia mielikuvia mainokset saavatkaan aikaan sen mukaan, onko pärisevän vekottimen vieressä poseeraamassa vähäpukeinen nainen vai mies. Ihan mahtavan hauskoja kuvia!

***

Olimme toipilaan kanssa lukemassa Harry Potteria, kun totesin, että isi tulee kohta hakemaan, ja minun pitää ruveta valmistautumaan töihin. "Miten sinne valmistaudutaan?" No, laitetaan hiukset ja naama, pakataan eväät ja vaihdetaan vaatteet (olin vaaleanpunainen possupuku jumpsuit päällä). "Mitähän kirjastolla sanottais, jos sä menisit noin töihin?" En edes halua kuvitella...

14 kommenttia:

  1. Mua aina huvittaa, kun puhutaan, että partneri pitää "valita" hyvin... ihanku ne asettuis riviin kuin jotku mistersuomet, että valitse meistä yksi. Se edellyttää sitä, että valitsijana on vain yksi rotunainen, jonka koko tuo misteririvi tahtois puolisokseen. Enpä oo ikinä ollu moisessa tilanteessa, ajautunu vain sinne ja tänne.

    Aika paljolti kyllä allekirjoitan sen, että vaikka ihminen on muka luomakunnan kruunu eikä kaikki sitä laske edes eläimeksi, se tekee usein ratkaisuja viettien ja vaistojen tai ties minkä hormoonien perusteella. Jos ihminen olis jotenkin eläintä parempi, ei sukupuolitauditkaan leviäis niin paljon. Mutta eläin mikä eläin, vietit jyrää järjen. Noin niinkuin yleisesti ihmiskuntaa ajatellen, toki on valioyksilöitä joukossa :)

    Mie muistan lapsuudestani sen, kun äiti laittautui töihin. Sain joskus irrotella paplarit siltä. Kun olin ihan pieni - joskus 70-luvun alkuvuosina - se käytti peruukkia töissä. Sillon se oli ihan maan tapa. Meikit naamaan, hajuvettä ja menoksi. Asiakaspalvelussa on tärkeää olla asiallisen näköinen... monta kertaa ehdin olla tyytyväinen, kun mun ei tarvinnu olla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eipä noita munkaan oven takana ihan jonoksi asti ole ollut. Tai koskaan riviksi asti edessäkään ;-) mutta ihan hauska näitä on pohtia. Ja nimenomaan siksi, että ihminen on eläin ja vietit vie. Tuossa artikkelissa johon Salamatkustaja viittaa ( http://www.livescience.com/40254-brain-chemicals-guide-attraction.html ) se aivokemia on suuressa roolissa kun mietitään minkälaiseen kumppaniin viehättyy...

      Mun äiti oli kans kirjastossa töissä enkä muista että se olisi varsin pynttäytynyt. On sellasia ihania tuoksumuistoja (oil of olay ja sitruunan tuoksuinen käsivoide) ja myöhemmiltä ajoilta sellainen punainen kausi: kirkas huulipuna ja punaiset hauskat korvikset.

      Poista
  2. Voisit saada ihan mukavia kommentteja kun menisit haalarissa töihin! Sehän toisi tunnelmaa, että kirjastossa voit olla kuin kotonasi.
    Ei tuo parinvalinta niin helppoa ole. Minäkin olen usein miettinyt, että olenko valinnut oikein, mutta kun yhdessä on välillä hyväkin olla niin ehkä se valinta ei ole aivan per***lleen mennyt. Mutta ehdottomasti parhaiten meidän suhteeseen sopii tämä etäsuhde. Mies viikot töissä toisella paikkakunnalla....ei sitä viikonloppuisin sitten raaski riidellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iik, mä en ikinä kehtaisi liikkua se päällä ihmisten ilmoilla. Joskus vedän takin päälle ja käyn laittamassa auton lämpiämään tai postilaatikolla mutta silloinkin hävettää. Ja on noloa kun on pahaa aavistamatta kotona se päällä ja ovikello soi...

      Ei, parinvalinta ei ole helppoa, nimimerkillä jokusen kerran epäonnistunut. Nyt musta tuntuu, että tiedän sen verran hyvin mitä elämältäni haluan, että valitsen täst edes paremmin. Koska yksinkin on hyvä olla, niin ei kannata napata huonoa riesoikseen ;-)

      Poista
  3. Joskus sen "oikean" voi löytää ihan vahingossakin. Oon varmaan siitä kertonutkin, miten tuon omani löysin. Yhteinen kaveri ajoi siihen aikaan motocrossia ja osuttiin kerran katsomaan yhtä aikaa hänen harjoituksiaan. Pojat seisoi meidän tyttöjen vieressä (oltiin siis oikeasti vielä silloin tyttöjä ja poikia :) ) ja tämän meille tytöille uuden pojan piti esittää kovista. Minä, maalta kaupunkiin muutama vuosi sitten muuttanut, mutta sydämeltäni edelleen maalaistyttö, totesin vain että "tota jätkää mä en kyllä halua nähdä enää ikinä".
    Nyt me ollaan oltu naimisissa 27,5 vuotta, meidän poika täyttää talvella 27, ja eilen just puhuttiin, että vihkikaavasta voisi poistaa sen "myötämäessä" - kyllähän se on helppoa, mutta kyllä se "vastamäessä" on ollut vähän vaikeampaa :D, mutta siitäkin selvittiin :D :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tarina, kiitos, että kerroit sen! Mä todella nostan hattua pitkille suhteille, ja samalla vähän surullisena totean, että itse en ole sellaiseen kyennyt. Mutta jos aloittaisi tässä kohtapuoliin ja eläisi vanhaksi niin ehtisihän sitä vieläkin ;-)

      Poista
  4. Voisihan siinä ihmiset supista kylillä, että "on se Marjaana muuten mukava ihminen, vaikkei se pukeutua osaakaan". Tai jos esimiehenä määräisit kaikille virkailijoille possupuvun työasuksi. Kolme pientä possua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi pieni possu ja kaksi ...kröhöm... vähän isompaa emak... tuota suloista ja hurmaavaa rouvaporsasta?

      Poista
  5. Hurmaavia possuja siellä ilman vaaleanpunaista haalariakin.

    Katsoin, onko mulla tallessa yhtään niistä punaisista, hassuista korviksista. Ei ollut. Harmi.
    Huulipunan heitin menemään jo puoli vuosisataa sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä muistan ainakin ne hanat ja sit sellaiset isot muoviset napit!

      Mukavaa viikonloppua, me vetelehditään kotosalla kun kuopus on vielä toipilas. Tulkaa kahville la tai su jos ei oo liikaa puuhaa!

      Poista
  6. Tuskinpa siellä kovin paljon sanottaisiin :D Joku voisi ehkä nostella vähän kulmiaan, mutta muuten ei varmaan tulisi kommentteja ellei ehkä positiivisia :)

    Minäkin maalaan silmät päähän ja lähden ex-työpaikan 30v-juhliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etkä teidä millä ja monelta palaat ;-)
      Olen vähän kade!

      Ja totta, ehkä kukaan ei kehtaisi kommentoida mitentään, kohottelisivat vain kulmiaan!

      Poista
  7. Vastaukset
    1. Kiitos! Paitsi että jotenkin jouduimme aamulla lastentarvikekirpparille (myymään, kivaa oli) ja sitten muistin, että huomenna on luonto ry:n puutalkoot. Miten tässä näin kävi?

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana