Pitkä perjantai

Huh huh, etten sanoisi! Piti antaa eilisen postauksen mennä ajastuksella ja sulatella vähän. Perjantain oli määrä olla pitkällisen vatsaflunssan jälkeen Minun Omaa Aikaani ja olin valmistautunut rentoutumaan hammaslääkäriä lukuuunottamatta koko aamupäivän. No, toisin kävi. Kuopuksen isä soitti minulle jo vähän seitsemän jälkeen ja kertoi, että ovat lähdössä ajelemaan kohti terveysasemaamme. Kuopuksella on ollut silloin tällöin kipuja jalassa, milloin polvessa, milloin nilkassa ja toisinaan lonkassa. Kun nämä ovat hypänneet paikasta ja jalasta toiseen ja hävinneet silittämällä ja empatialla, emme ole kiinnittäneet niihin hirveästi huomiota. Nyt kuitenkin kivut olivat äityneet niin pahoiksi, että kuopuksen isä päätti toimia. Ja hyvä niin.

Todella moninaisten vaiheiden ja tutkimusten jälkeen kuopuksella todettiin artriitti, niveltulehdus. Tämä versio, mikä hänellä on, on hyvin todennäköisesti perinnöllistä laatua, koskapa isänsä on kärsinyt siitä saman ikäisenä, samoin hänen serkkunsa ja isän veljen tytär myös. Heillä on ollut varsin raju versio taudista ja minäkin heti varauduin pahimpaan. Pakkasin yöpymiskamat kassiin kun lähdimme sairaalaan tutkimuksiin. Menimme sinne porukalla, ja täytyy sanoa, että vaikken enää arvosta kuopuksen isää ihmisenä yhtä korkealle kuin joskus aiemmin, isänä hän saa minulta hyvät pisteet. Tämä tapaus taas muistutti siitä. Osaan myös arvostaa, että voimme hoitaa tällaiset tilanteet aikuismaisesti ja hyvin ilman ongelmia ja kiusallisia tilanteita. Saimme myös luontevasti päivitettyä kuulumisia - sellaisia, jotka jollain lailla liittyvät lapsiin, muita kuulumisia en ole ollut halukas vaihtamaan. Oikein kuulostelin välillä itseäni, eikä ex-puoliso herättänyt sen enempää positiivisia kuin negatiivisiakaan tunteita.

Yleensähän minä olen yksin vastuussa kaikesta ja se tuntuu toisinaan raskaalta. Nyt oli mukavaa, kun huoli ja vastuu oli yhteinen ja kuopuksen isä, joka ei ole kauhean hyvä laittamaan toisten tarpeita omiensa edelle, perui päivän työt sairaalakeikan vuoksi. Maksoi myös lääkkeet, kun jouduimme ostamaan niitä molempiin koteihin ja oli tunnustettava, etten pysty kustantamaan kuin meidän lääkkeen. Annoin kyllä positiivista palautetta koko päivästä ja kerroin, että arvostan yhteistyötämme.

Miten en ole sitä aikaisemmin huomannut:
ihan selvästi jotain vikaa jaloissa...

Itku tuli vasta marketin parkkipaikalla kuuden tunnin tutkimusten, säätämisten ja jännittämisen jälkeen. Empatia sen laukaisi: ystävä haki meidät sairaalasta ja syötti minulle croissantin korvaamaan väliin jäänyttä lounasta. Pitkä päivä alkoi jo painaa, todellakin. Olimme siis käyneet omalla terveysasemalla ja saaneet lähetteen lastenlääkärille. Sairaalassa otettiin verikokeet, röntgenkuvat ja ultrattiin jalka. Lisäksi konsultoitiin reumalääkäriä. (Joissain tapauksissahan niveltulehdus voi kehittyä reumasairaudeksi.) Diagnoosi oli helppo ja selkeä, koska outoa kyllä, artriitti aktivoituu usein juuri jonkun edeltävän infektion kuten vaikka vatsataudin jälkeen. Nyt otamme rauhallisesti ja kuopusta lääkitään Pronaxenilla kaksi viikkoa aamuin illoin ja kontrolloidaan yhden lääkkeettömän viikon jälkeen. Toivotaan, että tämä ei ole ärhäkintä laatua. Kuopuksen isä nimittäin oli aikanaan kaksi viikkoa sairaalassa tiputuksessa ja serkkutyttö sai nukutuk sessa korti sonia suoraan lonk kaan. Peukut pystyyn!