Sivut

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Ihan normipäivä

Oli pakko napata Kikiltä ja monessa muussakin paikassa pyörinyt Minun päiväni -haaste. Ja ensimmäisenähän tietysti tuli mieleen Kummelin Normipäivä, mutta ei minun tavallinen päiväni nyt ihan sellainen ole (tai en ainakaan tunnusta). On hyvä myös välillä pysähtyä miettimään mihin se aika oikein kuluu.

6.30. Kello soi. Joskus on pakko torkuttaa kerran tai pari. Ei aina. Varsinkaan, kun minulla on aamuvatsa. Säästän teidät tarkemmilta yksityiskohdilta, mutta sanottakoon sen verran, että silloinkin, kun vedessämme ei ole öljyä, on syytä päästä aika vikkelään hotelli helpotuksen puolelle. Siksikin, että molemmat pojat ovat perineet paitsi silmänsä myös tämän taipumuksen minulta. Vessanovella on pian ruuhkaa.

Keitän itselleni kahvit - pakollinen, jotta saan silmäni kunnolla auki - ja laitan pojille vähän hedelmää ja juomaa tarjolle. Kuopus syö varsinaisen aamupalan tarhassa, esikoisen vatsa herää lounasaikaan ihan niin kuin minunkin. Aamiainen, päivän tärkein ateria - joopa joo! Herätän kuopuksen viimeistään 7.00 jollei ole jo itsekseen noussut, esikoinen herää itse omaan kelloonsa ja kömpii vielä sohvalle pötkölleen. 7.15 pyydän hänet pöytään.




7.30 Rupeamme valmistautumaan lähtöön ja jotenkin kaikki (pukeminen, hampaidenpesu, autoon ahtautuminen, esikoisen kyydistä jättäminen, kuopuksen tarhaan raijaaminen, hyvästely ja pussailu) aina vaan kestää niin, että vaikka matka kylille on vaan pari kilometriä, olen töissä harvoin ennen 8.15, jolloin juon toisen kupin kahvia kollegan kanssa. Hyvä tapa orientoitua päivän töihin, käydä kuulumiset läpi ja vaan hengähtää.

Työaikani on seitsemän tuntia ja rapiat joten kotiin lähden siinä puoli neljän kieppeillä. Hoidan kauppa-asiat, haen kuopuksen ja esikoinenkin hyppää kyytiimme jollei jää jollekin kaverilleen. Kotona olemme neljän maissa.

Siinäpä se iltapäivä kuluu puuhastellessa, kuulumisia vaihtaen, ruokaa laittaen. Yleensä syömme viiden hujakoilla ja jo seitsemältä aloittelemme kuopuksen kanssa iltapalaa. Pehkuihin hän painuu kello 20.00 jolloin katson oman aikani alkavaksi. Viimeistään tässä vaiheessa hyökkään Blogistaniaan, mutta usein kone tulee avattua jo aiemminkin jos kuopus katsoo lastenohjelmat. 

20.30 katsomme esikoisen kanssa usein uutiset, jos en jämähdä koneelle ja voitan ikuisen väittelymme siitä onko kaukosäätimen herruus sillä, joka ensin istahti sohvalle (esikoisella, joka katsoo ihan uskomatonta p*skaa tyyliin Huutokaupan metsästäjät) vai minulla koska maksoin sekä sohvan, kaukosäätimen että tv:n. Tarkemmin ajatellen sohvan ja television maksoi kuopuksen isä ja kaukosäätimen äitini, mutta ei kerrota sitä esikoiselle. Yhdeksältä, kun kuopus on jo nukahtanut, saunomme esikoisen kanssa jos on peseytymisen tarvetta. Kuopus pääsee saunaan viikonloppuisin. Minua ei saa ilman vakavaa pahoinpitelyn uhkaa suihkuun ilman saunaa eikä varsinkaan aamulla. Hrrr! 

22.00 Esikoisen on siirryttävä sänkyyn. Siellä saa vielä hetken lukea jos tietää, ettei uni kuitenkaan heti tule. Minulla tätä ongelmaa ei kyllä ole. Monesti olen petissä lukemassa jo ennen esikoista ja oikein väsyneinä päivinä valotkin on jo sammutettuna. Siinäpä se, normipäivä. Ihmeen vähän arjessa ehtii!

Viikonloppu onkin sitten asia erikseen.





Mihin se aika siis kuluu? Työhön, kotitöihin, Blogistaniaan. Ehdin silti lukea, puuhastella poikien kanssa välillä jotain spesiaalimpaakin joten en koe, että jotain puuttuisi. Minulle riittää pieni tavallinen arki.

P.S. Korjattakoon nyt vielä yksi harhaluulo: blogiini oli eksytty haulla lestadiolaisäitien tyylikäs elämä. Joo ei, ei ole vakaumusta, tyylistä puhumattakaan. Kiero huumorintaju on jo paljon lähempänä totuutta.


***

Onni. Kyllä onni vaan on tavallisessa arjessa.

10 kommenttia:

  1. Teillä on vauhdikkaat aamut, kun tunnissa olette lähtövalmiit (minulla menee yleensä enemmän aikaa vaikkei ole lapsiakaan.) ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, paitsi kello on kyllä useimmiten ainakin varttia vaille kahdeksan kun lähdetään kotipihasta, mutta ihan suht rivakkaa toiminta on silti kahden lapsen kanssa. Nää on hyvin ohjelmoitu ja koulutettu ;-)

      Poista
    2. Mulle tulee noista teidän aamuista mieleen oman lapsuuteni aamut, joista en kyllä paljon muista :) - isä oli töiden puolesta osan viikosta toisella paikkakunnalla ja äiti vei mua polkupyörän pyöränistuimessa, potkukelkalla ja varmaan pulkallakin päivähoitoon/tarhaan/esikouluun. :) Olin hyvä aamuherääjä, mutta "minä itte"-ikäni maustoivat aamulähtöjä. ;)

      Poista
    3. Me tosiaan taidetaan kuljea eteenpäin veturin lailla - toimii kuin junan vessa nää aamurutiinit! Ihanaa huomata, että teidän kommenttien kautta itsekin oivaltaa jotain. Sujuvat aamut eivät todellakaan ole itsestäänselvyys lasten kanssa, joten täytyy muistaa olla tästäkin kiitollinen. Ja teille olen, kun näytitte sen mulle.

      Minä en muista lapsuuden aamuista, mutta niistä kyllä, kun olin vielä esikoisen kanssa kahden ja vedin pulkalla häntä päiväkotiin kolmen kilometrin päähän. Poika makasi vällyjen alla ja ihaili tähtitaivasta. Kesällä pääsi turvaistuimeen ja pyöräilimme. Tavallaan kaipaan tätä hyötyliikuntaa, luopuisin heti autosta jos voisin.

      Poista
  2. Nuo sun muksut ovat jo siinä iässä että homma menee niin sanotusti rutiinilla, jokainen tietää mitä pitää tehdä etc. Komppaan Sirpaa ja Kolloa siten, että tiedän vähän helvetin monta yksineläjää jolla aamun lähtö kestää kauemmin :O
    Itse en voi sietää viivyttelyä, esim. aamuisin kun herään niin olen alle kahteenkymmeneen minuuttiin koiran kanssa lenkillä. Sitä ennen koira on ruokittu, olen käynyt aaamupesulla ja juonut kupin kahvia ja vetänyt yhden nortin. On siitä armeijasta ja nykyisestä spartalaisesta elämäntyylistä jotain hyötyä. Tosin mulla ei tällä hetkellä ole kiire mihinkään aamuisin mutta en anna itselleni lupaa lipsua. Pimee mikä pimee mutta näin on asiat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen sen verran huono aamuihminen, että on pakko pysyä liikkeessä ja toiminnassa että pysyn hereillä. Rutiinit auttaa tässä, ei tarvi paljoa ajatella kun toimii vaan kuin kone.

      Ja minä kyllä väitän olevani siitä harvinainen naiseläjä ettei puunaamiseen ja puleeraamiseen aamulla mene kovin kummoisia aikoja. Tästä syystä väitinkin jossain vaiheessa, että miehiä saa aina odottaa ;-)

      Sä oot just sopivasti pimee!

      Poista
  3. Minusta tuntuu, että aamuisin menee vain enemmän ja enemmän aikaa... Mitäköhän sekin johtuu?? Eikä ole edes lapsia, joita syyttää, ja mies on niitä täysin epänormaaleja ihmisiä, joka arkiaamuisin suoriutuu 5-10 minuutissa sikeästä unesta autoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ollut ennen teidän kommenttejanne ajatellutkaan, että olisimme jotenkin ripeitä... Mutta joo, kun ikää tulee lisää, voisi kuvitella että peilin edessä menisi aiempaa enemmän aikaa siihen saa itsensä sen näköiseksi että kehtaa lähteä ihmisten ilmoille ;-)

      5-10 minuutissa en minäkään kyllä selviäsi...

      Poista
  4. Onni on tavallisessa arjessa. Mahtava lause :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on niin totta. Arjensietokyky ei ollut kuopuksen isän parhaita puolia ja nyt, kun saan vapaasti olla ja öllöttää, viettää niin löysää ja rutiinihakuista arkea kuin haluan, voi todella allekirjoittaa tuon.

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana