Sivut

tiistai 26. helmikuuta 2013

Anttila nyt ampaisee...

Ei voi mitään, päivän sanasta tulee mieleen tuo otsikon ihana laulu. Kyllä se kirmaa sen lisäksi, että se ampaisee, uskokaa pois! Sain Konnadonnalta haasteen, johon tartun taas innokkaasti, vaikkakin viiveellä. Minun tapani käsitellä Neon Tarina päivässä -juttuja saattaa vaikuttaa satunnaiselta, mutta uskokaa tai älkää, kaikki on - kröhöm -  loppuun asti harkittua. Niin tämäkin. Viisi omituista tapaa. Hmm, minäkin koen olevani ssuht koht norrmaali, mutta katsotaanpa:

1. Olen värineurootikko. Ja tosi tarkka pukeutumisestani, mietin korut, kengät, kaikki sointumaan yhteen. (Se, että tukka on mitenkuten ja helmatkin saattavat repsottaa, on sitten ihan toinen juttu...) Kotona tosin hiihtelen missä sattuu retkuissa. Tai sitten possupuvussani. Mutta villasukat pitää olla sävy sävyyn. Kotonakin.

2. Haluaisin olla kuin Ally McBeal. En yhtä neuroottinen, mutta yhtä spontaani, tavallaan estoton, hyvä suustani ja mahtava tanssiinheittäytyjä. Mutta en ole, olen hillitty ja arkakin joissain tilanteissa. No, ehkä pieni ripaus Allyä riittäisi minulle...

3. En osaa kävellä sisällä kengät jalassa. En edes sisäkengät. Töissä kuljen jarrupaloilla varustetuilla sisätossuilla - niitä on aika montaa väriä, sävy sävyyn kaikkien vaatteideni kanssa - ja säikyttelen kollegoitani, kun pääsen selän taakse äänettömästi.

4. Minulle tulee (muistaakseni) oikein hyvän seksin jälkeen pakottava halu juosta ulos ja huutaa koko maailmalle, että "Minä olen saanut". En ole VIELÄ tehnyt sitä, mutta ehkä jonain päivänä.







5. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisempänä voin tunnustaa teille, että olen liian outo jopa psykoterapeutille. Ihan tosi. Kun esikoisen vauva-aikana väsähdin huonosti nukkuvan lapsen kanssa, sain Ensikodilta apua. Asustelimmekin siellä jonkin aikaa ja laitoimme unirytmiä kuntoon. Samalla sain levätä ja opetella äitiyttä muutenkin. Vielä pitkään takaisin kotiin muutettuamme kävimme päiväryhmissä ja tapaamisissa ja ne kokemukset ovat muokanneet minusta tällaisen äidin kun nyt olen.

Mutta se psykoterapeutti. Sain tuota kautta mahdollisuuden penkoa omaa lapsuuttani ja kokeilla terapiaa. Tarkoitus oli käydä kolme tunnustelukäyntiä, joiden aikana huomaisimme syntyykö meille terapiasuhdetta vai ei. Ei syntynyt. Minä olin jo ensimmäisen käynnin puolivälissä varma, että terapeutti on hullu, en minä, joten se jäi sitten siihen. Paitsi että hän oli Mr Freudin ylin ystävä ja varma siitä että kaikki johtuu äidistä, hän ei pystynyt käsittelemään tekemiäni ratkaisuja ja ei ollut kaukana ettei päivitellyt niitä suureen ääneen.

Tokihan se on epätavallista tehdä lapsi tieten tahtoen yksin ja vielä homomiehen kanssa, mutta ei se ainutlaatuista saati laitonta ole. (Muumimukitarina täällä.) Terapeutti kysyi minulta muun muassa, että kuinka sinä aiot kertoa lapselle, että hänen isänsä on homo? No, eipä tuo kovin vaikeaa ole ollut - ja esikoinen on taustansa vuoksi kyllä varmasti ikäistään suvaitsevaisempi mitä minkäänlaisiin vähemmistöihin tulee.

Liian hullu terapiaan... Hihii!


Kuulkaas, te inspiroitte minua, ja se näkyy paitsi härskinä ideoiden varastamisena myös leveänä hymynä naamallani.

Kiki
Roz
Neo
- S -
Peppone

Ottakaa tai jättäkää!


***

Kirmata. Katsokaa nyt tuota kuvaa: tyttö selvästi kirmaa!

18 kommenttia:

  1. Repesin 4. kohdalla! :D :D

    Voi mitä kaikkea me ja maailma menetämme, kun ihmiset ovat niin 'estoisia'. "Kaikki estot pois", siinä mun vaalilause, jos joskus politiikkaan pyrin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se tulee jostain kaukaisesta muistosta, kun entinen kollegani kertoi nähneensä leffan, jossa pikkupoika huusi - jos oikein enää muistan - yläkerran ikkunasta "Nälkäääääääää". (Joku taideleffa mutta en milllään saa nimeä mieleen enkä googlaamallakaan heti löytänyt.)

      Jotenkin siitä jäi vaan vahva muistijälki mullekin vaikken edes nähnyt koko leffaa. Ja palava halu jakaa tuntojaan ikkunasta huutamalla!

      Äänestäisin sua heti, jollen olisi väärässä vaalipiirissä ;-)

      Poista
  2. Aivan ihana! Kiitos haasteesta.
    Sinun "omituisuuksistasi" tartun ykköseen: värit. Siis minulla taas ei ole minkäänlaista värisilmää eikä sisustusintoa. Ihmettelen, miten ketään voi kiinnostaa joku tietty väri kodinsisustuksessa =).
    Ja kolmosessa sama: minä en voi sietää sisäkenkiä. Töissä käytän villasukkia ja kelsitöppösiä. Yhtä aikaa. Kroksit on sitten siltä varalta, kun poistun eteiseen, jossa voi olla märkää jonkun toisen ulkokengistä.
    Pitää mennä lukemaan muumimukitarina, mutta tuollainen ratkaisuhan kuulostaa aivan ihanteelliselta!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se OLI ihanteellinen ratkaisu, ja geenitkin sai ihan valita useammasta ehdokkaasta. Ei kovin moni saa tällaista luksuskohtelua, vai mitä? Hyvät geenit tulikin...

      Joo, mikään ei ole niin hirveää kun sisäKENGÄT (olin vahingossa lukuisista kommenteista tohkeissani kirjoittanut, että mikään ei ole niin hirveää kuin sisätossut. Ei, ei ei, tossut on ihanat, kengät kamalat. Ugh!)

      Väriasiassa lyön vielä vettä myllyyn: kerran olen käynyt kesken päivän kotona vaihtamassa sukat, kun se olivat erisävyistä punaista kuin paita enkä voinut elää asian kanssa enää yhtään pidempään ;-)

      Poista
  3. Hee, takuuvarmaa Marjaanaa taas :) En uskalla edes ajatella, minkälaista olisi, jos olisit vähän estottomampi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, Konnadonna, mä OLEN kauhean estoinen, mutta en ehkä sun seurassa?!?

      Sait mut nauramaan ja hinkumaan - vaikka olen jo ihan todella paranemaan päin, ei mua saa vielä naurattaa, koska silloin tulee yskä joka ei ihan heti lopukaan ,-)

      Poista
  4. Mahtavaa, kiitos :) Mää olinkin jo pelännyt, että olenko valmiiksi niin omituinen, ettei kukaan uskalla kysyä minkälaisia on mainitsemisen arvoiset omituisuudet :D Laitan postausta tulemaan, kun saan pohdittua, että mitä kehtaan julkaista :D Toiset nuppiammattilaiset on oikeasti sellaisia, että vastaanotolla herää epäilys, että kumpi meistä olikaan hullu? Lopuksi mulla heräsi vastustamaton tarve vaan yksinkertaisesti todeta, että voi Marjaana, sää olet kyllä ihana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olet - ja kiitos kohteliaisuudesta!

      Tuo oli kyllä sen verran karmaiseva kokemus, etten moiseen enää uudelleen ryhtynyt, nuppiammattilaisen kanssa siis.

      Jään odottelemaan sun paljastuksia, täytyy ottaa vähän avaavaa lääkettä ennen lukemista, mun yskäni ei meinaa hellittää ollenkaan, jos sen laukaisee nauraminen (kuulostan ihan synnyttävältä lehmältä silloin.)

      Poista
  5. Oohh, omituisuuksia! Vaan onko minulla sellaisia? Jos ne ovatkin vain ominaisuuksia?. ;D

    Kiitos! Tämä haaste poistaa hetkeksi "tyhjän paperin" -syndroomani. Eli otan kopin. Oikeasti on töissä taas semmoinen härdelli, että blogiin asti ei oikein ole riittänyt ajatuksentynkää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti härdelli helpottaa sellaiseksi normaaliksi että työmaalla olisi kivaakin ,-)

      Jään odottamaan omituisia ominaisuuksiasi!

      Poista
  6. Ihanaa luettavaa! nauratti sekin kohta, että pääset pelättelemään työkavereitasi hiivinnälläsi. Ihanaa, kertakaikkisen ihanaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ne mua oikeasti pelkää, kunhan isottelen.. No, säikkyvät ehkä välillä vähän ;-D

      Poista
  7. Nappaan odottelemaan aikaa, jolloin en pysty enää vastustamaan tarvetta kirjoittaa. Jotain omaa käänteistä psykologiaa. Että jos kiellän itseltäni kirjoittamisen, niin jossain kohtaa polte käy liian suureksi vastustaa. :D

    Onneks muuten nykyään on se biisi "I just had sex", jota voi huudattaa niin, että naapuritkin varmasti kuulee. Siis jos ois vielä joskus hyvää seksiä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts, mun on ehkä pakko kaivaa se Youtubesta jos en pian pääse itse ikkunasta huutelemaan. Kiitti vinkistä, ja käytä käänteistä psykologiaa ihan niin pitkään kuin tarvitsee ;-)

      Poista
  8. Kiitos rakkaani, sait mut taas tekemään jotain mitä ei ehkä olisi pitänyt tehdä sillä joku voi luulla että olen hullu ;D

    Terapeutista hyvin samaa mieltä kanssasi koska heillä on aina valmiit mallivastaukset joka kysymykseen ja terapia jatkuu niin kauan kun jokaiseen on vastattu "oikein" eli heidän haluamallaan tavalla. Itselläni on ollut kunnia tavata kerran psykiatri siten, että istuimme oikein kaksi ja puoli tuntia naamatusten ja vaihdoimme ajatuksia aka vuodatin hänelle tuntojani. Session päätteeksi tämä heppeli istuu viisitoista minuuttia (katsoin kellosta) aivan hiljaa - luulin hänen jo nukahtaneen - ja sanoo että olen moniongelmainen jonka ongelmiin ei suoralta kädeltä löydy vastausta! En voinut mitään mutta hymyillen nousin ylös ja sanoin hänelle että älä välitä, niin minäkin rakastan sinua. Sen jälkeen hän ei enää halunnut minua pakeilleen, tosin ei kukaan muukaan. Siksipä pakoilen lääkintöhallituksen pakkopaitaa tälläisenä moniongelmaisena. * Käskee päässään kuuluvia ääniä vaikenemaan* ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sorry jos paljastuit ;-D

      Ja kiitos, että vastasit silläkin uhalla!

      Minä olen jotenkin (väärin)ymmärtänyt tuon psykiatrien ammatin sillä tavalla, että he eivät varsinaisesti tuomitsisi asiakkaan tekemiä ratkaisuja vaan ehkäpä saisivat asiakkaan miettimään ja etsimään vastauksia itse.Tässä kohtaa en nyt tarkoita sinua tai minua, vaan ylipäätään. Tuo esimerkkisi antaa kyllä osviittaa samasta mitä minä päättelin: osa näistä tyypeistä on itse hulluja ja ala on varmasti valittu juuri siksi. Omien ongelmien terapoimiseksi. Saatan olla väärässäkin. (Mutta yleensä en ole, kuten tiedät ;-)

      Poista
  9. Vastaukset
    1. Sun vaimo on kouluttanut sut tosi hyvin!

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana