Jos metsään haluat mennä nyt...

...joo, niin yllätyin.

Minulla oli sellainen kaunis ajatus, että kun olemme hetken kaikki kolme kotona, teemme mukavan rennon kesäretken läheiselle laavulle. Esikoinen, ex-partiolainen saa tehdä tulet, paistamme tikkupullaa ja nautimme luonnonrauhasta. Samalla keräämme mustikoita kotona syötävää piirakkaa varten. Matkalla ajelen mennen tullen erään kiinnostavalta vaikuttavan herrashenkilön peltojen läpi karneolit kaulassa kiillellen. Ja jaskat siinä niin käynyt.

Tervetulotoivotus oli ponteva...

Esikoinen kysyi jo kotona "onko pakko". Matkalla yksi auto kiilasi kolmion takaa eteeni ja tööttäsin raivoissani ja suusta pääsi "perse". Kuopus kyseli puolet matkaa mitä se tarkoittaa ja miksi minä niin sanoin. Huuuuh... Perillä itikoita oli, noh, aika paljon, mutta ajattelin, että laavulla sitten karkotetaan ne savulla. Jep, savua tulikin ihan simona, puut olivat, yllätys yllätys tämän kesän säät huomioonottaen, vähän kosteita emmekä meinanneet saada nuotiota syttymään.

Partiolainen luovutti heti kunnian minulle, ja olin tietysti ottanut sellaisen tikkuaskin mukaan, jossa oli melko vähän tikkuja. Onneksi vieraskirjan luota löytyi vara-aski. Pitkällisen tuhertamisen jälkeen sain jonkinlaiset tulet aikaiseksi. Tikkupullataikina olikin sitten liian löysää ja paistaminen siis yhtä tuskaa - minun piti hoitaa se tikkua vimmatusti pyöritellen ja toivoen, että taikina vähän paistuisi ja paksuuntuisi eikä tipahtelisi nuotioon. Sormet olivat taikinassa vielä kotonakin. Makkaratikut jäivät jälkeemme odottamaan sadetta ja toivon mukaan puhdistumista.

...maisemat upeat...

Pojat saivat molemmat vähän puoliksi paistettua ja puoliksi raakaa pullaa, ja kun siinä savu silmissä äheltäessäni molemmat väänsivät ja kinastelivat ja valittivat, minulta meni viimein hermo. Kerroin - en mitenkään hiljaa - että on sellainen kurjaa ja kiittämätöntä käytöstä ja olen tosi tosi kiukkuinen. Kuopus menee aina hiljaiseksi kun sitä sättii, mutta esikoinen - se ruoja - kehtaa väittää vielä vastaan. Se on kun heittäisi öljyä kuumalle pannulle...

Kaiken kukkuraksi kuopus vielä kaatui paluumatkalla ja pelkäsin, että jalka vääntyi ja joudun kantomieheksi, mutta ei onneksi. Mustikoita löytyi vain kourallinen ja totesin, ettei minun kyllä tee mieli mitään piirakkaa tehdäkään. Kuopus vielä kertoi niitä syödessään, että ne olivat "epäkypsiä". Aha!

...ja tuliaiset makoisat, kuitenkin.

Palatessamme pongasimme onneksi kanttarelleja ja piristyin vähän. Kotona korkkasin siiderin ja päässä soi - kas kummaa - "eihän tätä kestä selvinpäin". Paistelin osan iltapalaksi voin ja kevätsipulin kanssa ja nautin leivän päällä parmesan-lastujen kera. Loput pääsevät kerman sekaan pastakastikkeeksi tänään illalla. Nam! Esikoinenkin innostui sitten vielä tekemään raparperipiirakkaa. Illan päälle huuhdoin savut ja harmit saunassa pois.

Kysäisin vielä, että "tiedättehän pojat, että vaikka aina en tykkääkään siitä mitä te teette, kuitenkin aina rakastan teitä"? Tietävät kuulemma. Hyvä niin.