Juhannusaattona vaihdoin kahden myyjän kanssa hyvän juhannuksen toivotukset. Työpaikan pihalla jutustelin pari sanaa yhden pariskunnan kanssa, joka mietti josko kuntosali olisi auki.
Tyynynaluskukkaset toivat vain entisiä heiloja uniin - uuh.
Juhannuspäivänä kävelin kylille, kioskille tarkistamaan pari kuponkia (ei voittoa) ja ostamaan kahvitkin. Silloin puhuin hiukan myyjän kanssa siitä miten juhannuksen olimme kumpainenkin viettäneet. Kaupasta ostin alkoholittoman oluen saunaan, tervehdykset ja heipat.
 |
| Kuvituskuva, kuopus ystävän mökillä |
Tänään menemme onneksi jo ihmisten ilmoille ja syömään äitini ja hänen miehensä kanssa. Sata sanaa saattaa mennä rikki.
Huomenna alkaa arki. On kiva mennä töihin!
Erakkous tekee joskus hyvää. Huomaa sitten, miten kiva onkaan höpöttää ihmisten kans. Vaikka ei se aina ole kivaa sekään.
VastaaPoistaMä selvisin aika hyvin, mitä nyt juhannusaaton aluksi oli kyllä tosi apeat fiiöikset. Muuten on ollut ihan ok vaikka välillä alakuloa.
PoistaJa tekee ihan hyvää olla hiljaa välillä ;-)
Nyt on varmaan taas vähän arka aihe, mutta kirjoitan omia ajatuksia tähän kuitenkin. En sano, että "ymmärrän miltä tuntuu" tai että "voin kuvitella miltä tuntuuu". Kun en voi. (Aiheesta on meillä puhuttu, ei noin voi sanoa, voi sanoa, että "voin YRITTÄÄ"). Anteeksi, poikkesin taas varsinaisesta aiheesta mitä ajattelin kirjoittaa.
VastaaPoistaMutta siis, voin yrittää kuvitella, millaista on olla yksin, viettää näitä perinteisiä perhe-/kaverijuhlia yksin, joko omasta tahdosta tai puolipakosta.
Mutta nyt kun itse on viimeiset viisi vuotta ollut lähes KOKO ajan jonkun kanssa, ihan kuin olisi joku pahka kiinni kyljessä, joku on koko ajan "vahtinut" = pitänyt huolta, että kaikki on hyvin, pärjään, ettei mitään satu, niin jo vajaan tunnin junamatka meiltä Isolle Kirkolle tuntuu taivaalliselta :)
Saan itse valita, istunko vain ihan hiljaa, kuuntelenko musiikkia vai heittäydynkö hurjaksi ja rupean juttusille ventovieraan ihmisen kanssa!
Nyt kun AM on taas löytänyt vanhan hyvän kaverinsa ja he käyvät huoltoasemalla kahvilla, saattavat istua siellä kolme-neljäkin tuntia, nautin siitä, kun saan olla kotona YKSIN. Ihan yksin.
Toki arvostan sitä, että minusta pidetään huolta - enhän edes uskalla käydä esim. lenkillä yksin ja kaupungilla käynti on jo suuri saavutus; pääni pyörii kuin oikealla pöllöllä etsien mahdollisia ehdokkaita, kuka voisi auttaa, JOS saan epikohtauksen.
Joskus ajattelen, että saisinpa olla viikonlopun yksin, niin kuin AM saa olla, kun itse lähden reissuun luotettavien ihmisten kanssa. Mutta tiedän kyllä, että jo muutaman tunnin jälkeen kaipaisin seuraa :) Puhelin olisi kuumana: "mitä sä teet, tuutko kahville", "et sattuis oleen kaupungilla, nähtäiskö"
Meissä naisissa ja miehissä lienee ero: kun kaksi viikkoa sitten perjantaina lähdin reissuun, AM kävi kaupassa, tuli kotiin ja poistui täältä seuraavan kerran viikon päästä, kun piti mennä uudelleen kauppaan - silloinkin vain sen takia kun Poika tyttöystävänsä kanssa oli tulossa yökylään. Mä olisin viikossa kasvanut pitkiin täihin!
Mä ajattelen ymmärtäväni sua ;-)
PoistaJa oikeasti mä nautin yksinolosta ja siitä, ettei tarvi huolehtia kenestäkään muusta, voi hoitaa oman ruokahuoltonsa ja olla vaan.
Sitten kun se yksinäisyys iski, olis ollu kiva ottaa auto alle ja ajella mutta piti säästää bensarahoja jne. Mutta oikeesti tää juhannus meni hyvin: aattona oli tosiaan pientä ahdistusta mutta muuten iha hyvin oon selvinny.
Tänään jo syödään porukassa ja ystäväkin tulee kotiin.
Se on jännä miten ihminen kaipaa niitä asioita joihin ei oo mahdollisuus - ja sitten kuitenkin ehkä vähän vieroksuu kun tilaisuus tulee!!!