Sivut


tiistai 18. syyskuuta 2012

Omituisten otusten kerho

Legot ovat kova sana. Ja legoukkelit. Ninjagot, poliisit sun muut. Minä katson silmät ymmyrkäisinä kuopusta joka kehittelee mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä. Välillä jään keittiön puolella kuuntelemaan sitä mäiskettä, pärinää ja pauketta, jota hänen huoneestaan kantautuu. Lapsi leikkii. Syventyy, on omissa oloissaan. Kyllä lapset voivatkin olla erilaisia.



Esikoinen ei leikkinyt juuri lainkaan. Hän on enemmän pohdiskelija, järjestelijä. (Meillä on esimerkiksi suvussamme huvin aiheena yksi sellainen kuva, jossa esikoinen ehkä pari-kolmevuotiaana järjestää joidenkin bileiden jälkeen tyhjiä olutpulloja siistiin riviin.) Rakensimme duploilla yhdessä, pelasimme ja teimme palapelejä mutta yksin hän ei leikkinyt. Niinpä katselen kuopusta kummissani: leikkivätkö lapset oikeasti? Ja ihan itsekseen, ilman, että tarvitsevat äitiä? Ehkä esikoinen oli vaan niin äidin tarpeessa, kun olimme kaksin ja minä välillä hyvin väsynyt? Tai sitten ovat vaan luonteeltaan niin erilaisia.

Esikoinen on kyllä erikoinen muutenkin: se on ollut jo vuosia suunnattoman kiinnostunut leipomisesta ja puutarhanhoidosta. Ja muistan, kun hän neljä vuotiaana käänsi palapelin väärinpäin ja teki sitä harmaa puoli ylöspäin. Kuvapuolessa ei enää ollut haastetta. Kuopus taas koittaa jatkuvasti tunkea palapelin reunaan sellaista palaa, josta töröttää ulokkeita ulospäin. Ei hahmota, ei sitten millään. Tai hahmottaa kuten tavanomainen lapsi. Minä olen vain tottunut tuohon erityiseen esikoiseen. Se on minun mallini tavallisesta lapsesta, ja joudun aina muistuttamaan itseäni, etten vertaisi muita esikoiseen. Tai häntä muihin. Verrata ei toki pitäisi muutenkaan.




Kuvituksena olevaa omituisten otusten kerhoa teemme välillä yhdessä ja välillä kuopus värkkää itsekseen.

Meillä asuu kyllä muutenkin oikea omituisten otusten kerho!

2 kommenttia:

  1. Sama täällä. :D Meillä Isompi oli niin käsittämättömän helppo, hyväntuulinen, reipas, mukautuva ja nopeasti oppiva, että Pienempi kasvaessaan on ollut miehelle suoranainen järkytys. Ei ymmärrä, että I. oli jotain spesiaalia ja P. täysin normaali.

    Mä sanonkin aina, että ensimmäiseksi lapseksi ei pitäisi suoda helppoa tapausta, ettei vanhemmat tuudittautuisi väärään turvallisuudentunteeseen. Tosin ehkä se on juuri luonnon tarkoitus, koska muuten maailmassa olisi vain yksilapsisia perheitä ja ne todelliset maailmaa eteenpäin vievä ja kyseenalaistavat tyypit jäisivät syntymättä. Meillä ainakin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä (katkerasti) samaa mieltä tuosta "ekaksi lapseksi ei pitäisi suoda helppoa tapausta", vaikka mieli tekisi protestoida.

      Olin yksin vaativan ja erityisen esikoisen kanssa ja kuopuksen syntyessä kuvioissa oli mies. Miten epäreilulta tuntui, kun oli kaksi aikuista jakamassa vastuuta ja lapsi oli - noh, lehmänhermoinen superhelppo tapaus. Grrr.

      Mutta ihmiselle ei anneta enempää kun se jaksaa kantaa. Tuollakin oli jokin tarkoitus. Mikä, se on vieläkin mulle vähän epäselvää ;-)

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana