Vaikka asiantuntevat tahot ovat valistaneet, ettei kovin pikkuruiseen asuntoon kannata muuttaa, jos mielii säilyttää rippeetkin mielenterveydestä, haaveilen aina siivouspäivänä pienemmästä asunnosta. Sen suhauttaisi puhtaaksi suit sait sukkelaan ja sitten voisi istahtaa siiderille. Ja kyllä minä muutenkin sitä välillä ajattelen. Jos mielin itselleni eläkepäiviksi velatonta asuntoa, ei sen suuren suuri tarvitsisi olla - eikä se voisikaan, jos aikoisin todella ehtiä maksaa sen velattomaksi näissä - hmmm, osapuilleen 20 vuodessa.
Kohti unelmia... |
Minulla on taas yksi kiikarissa, mutta se vapautuu vasta 31.3.13 (eikös kuulosta ihan hyvältä enteeltä ;-) Se olisi kävelymatkan päässä kaikista palveluista joten pääsisin autosta eroon. Tuo autonrotjakehan pitäisi katsastaa huhtikuussa eikä se tule menemään läpi enää kertaakaan. Edelleen kuulostaa ihan täydelliseltä ajoitukselta.
Huonoja puoliakin on, mutta oppisikohan niiden kanssa elämään, jos tässä pikku hiljaa koittaisi psyykata itseään? Piha on olematon eikä omaa rauhaa siinä kyllä juurikaan olisi, mutta kaikkea ei vissiin voi saada - keskeistä sijaintia ja suojaista pihaa? Niin, ja enhän minä todellakaan vielä tiedä pystyisinkö siellä hengittämään. Nämä kyllä ovat uusimmat paikkakunnallemme rakennetut rivitalot ja niissä on huoneistokohtainen ilmanvaihto, jotka molemmat ovat tietysti positiivisia asioita. Mutten silti tiedä ennen kun käyn haistelemassa.
Mutta arvaatte varmaan, että tämä on minun kärsimättömälle luonteelleni melkomoinen ponnistus. Etten esimerkiksi kovin sisusta asuntoa, jonka pohjaa en edes vielä varmaksi tiedä...
Joten ei se kuopus kyllä ainoa omituinen meidän perheessä ole. Vai tunnetteko monta ihmistä, joka päättää viikon työgarderobinsa jo sunnuntaina varpaankynsiä lakatessa. Ja nimen omaan varpaankynsien värisävyn mukaan.
Omituisten otusten kerho!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Marjaana