Sivut


torstai 30. kesäkuuta 2016

Leijona laineilla

Olen aiemminkin kertonut, että meille tuntuu aina sattuvan ja tapahtuvan ulkomaanmatkoillamme. Siksipä olen viime aikoina tyytynyt vain valmismatkoihin ja niihinkin siten, että olen todellakin jättänyt kaikki seikkailut sikseen. Tällä kertaa mukana kuitenkin oli teini, joka olisi tosiaan tylsistynyt kuoliaaksi, jollemme olisi välillä tehneet jotain muutakin kuin makoilleet uima-altaalla, merellä ja tepastelleet lähikatuja. Niinpä lähdimme minijunakiertoajelulle, jonka aikana vierailimme muun muassa oliiviöljy"tehtaassa" ja paikallisessa Grand Canyonissa. 




Tuo retki oli ihan piece of cake, mutta kun teini rupesi haaveilemaan kolmen ja puolen tunnin snorklausretkestä, nikottelin hieman. Vihaan merellä oloa ja pelkäänkin. Olen pesunkestävä leijona ja maakrapu. Mutta äidit kun ovat sellaisia, niin uhrauduin ja lähdin puolikkaan Postafenin rohkaisemana matkaan. 




Katamaraani lähti Haniasta, jossa vietimme mukavan aamupäivän poikien kanssa vilinää vilkuillen ja frappeja siemaillen. Tarkoitus oli lipua läheisen saaren kupeeseen uimaan ja snorklaamaan, sitten vaihtaa paikkaa ja tutustua mereen vajonneeseen toisen maailmansodan aikaiseen lentokoneeseen tai pikemminkin hylkyyn. Kolmannen pysähdyksen oli sitten taas määrä olla lillumista kristallinkirkkaassa vedessä ja kalojen ihailua rantavedessä. No, tosin kävi.






Päivästä sukeutui sen verran tuulinen, että pääsimme juuri ja juuri kuikuilemaan hylkyä. Me kuopuksen kanssa katsoimme parhaaksi laittaa pelastusliivit päälle ja sittenkin pysytellä paatin läheisyydessä. Esikoinen puolestaan lähti matkaan muiden mukana kameran kanssa ja sai kuin saikin mukavia kuvia uponneesta koneesta. Oli kuulemma upea elämys. 






Mutta siihen ne elämykset sitten loppuivatkin. Kun lähestyimme toista pysähdyspaikkaa kapteeni totesi, että tuuli oli yltynyt sellaisiin lukemiin, ettei voisi turvallisesti päästää meitä veneestä. Lähdimme kohti seuraavaa paikkaa, mutta pian jo tuli viranomaiskäsky kääntyä ja palata pikimmiten takaisin satamaan.






Siinä vaiheessa kun oppaamme kaiveli pontooneja avomerellä (ilmeisesti ihan vaan valmistautuakseen satamaan tuloon) ja sattui koskemaan myös pelastuslauttaan, syöksyin minä alakertaan hakemaan kolmet liivit. Vaihdoin aurinkolasit silmälaseihin, pujotin lompakon vesitiiviiseen pussiin ja sujautin pelastusliivin ja uikkareiden alle tissien väliin turvaan. Sitten vaan katselin rantaa ja koitin olla näyttämättä pelkoani kuopukselle ja ajattelematta mitään. 

Päästyämme aallonmurtajan sisään ja satamaan huokaisin syvään, mutta vasta kun alus oli tiukasti rantaan köytettynä uskalsin riisua pelastusliivit. Pyysin oppaaltamme rakitujausta ja hän kyllä kokeneena merenkävijänä näki pelkoni ja helpotukseni, ja tujaus oli vähän enemmänkin kuin laki sallii. Vedin sen kahdella huikalla kitusiini ja sitten olin valmis asumaan maihin. Huh mikä kokemus - ei se raki vaan koko reissu. Tuli taas muistettua, miksi minun pitäisi kiltisti pysytellä kuivalla maalla!

14 kommenttia:

  1. Noh. Minusta taas ei saa luolaihmistä tekemälläkään :D Eikä Pojasta. Mä inhoan kaikkia putkia, luolia, tunneleita tms. En mene vapaaehtoisesti mihinkään sellaiseen. Maanteiden tunnelit on poikkeus, mutta kaikki muu on....Hrhrhrh.
    Mutta vesillä taas. Tosin: vesillä AINA liivit päällä. Johtuu tosta melontaharrastuksesta. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi täällä Suomessa esim. moottoriveneessä tai missään muussakaan ei tarvitse olla liivejä päällä, vaan riittää että ne on mukana. Mitä ne siellä istuimen alla auttaa enää siinä vaiheessa kun se kippo on nurin?? Kysyn vaan.
    Ja lopetan lempiaiheestani paasaamisen tähän - voisin paasata tästä vaikka kuinka kauan ;)

    Luola- yms. hommien kanssa samaan liittyy sukeltaminen. Ei tiettyä määrää enempää vettä mun päälleni. Siksipä ihailen tuota kuvaa - todella upea kuva! Ja harmittelen Esikoisen puolesta, ettei päässyt tuon enempää snorklailemaan. Olisiko Kuopuskin päässyt ihailemaan kaloja? Olisi varmaan ollut vähän erilaisia kuin meidän ahvenet ja särjet?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuopus on kova sukeltamaan, joten normioloissa olis sekin päässyt kaloja katteleen, mutta nyt tosiaan vähän vähänlaisesti. Kuikuiltiin me pikkusen siinä köydessä roikkuessa mutta liekö yhtään kalaa niin lähellä paattia. Toisaalta sitten taas ihan omassa rannassa nähtiin kyllä ja esikoinen jopa mustekalan. Viimeksi oli merisiilejäkin, mutta nyt muistaakseni yhtään ei raportoitu.

      Mäkin oon vannoutunut pelastusliivi-ihminen. Kun meillä oli soutuvene, oli aina pojilla liivit ja mulla kans. Ainoa, joka ei liivejä (omasta mielestään) tarvinut, oli kuopuksen isä. Eikä nyt vasta hukkunut isoisä kun sillä ei ollut liivejä, lastenlapsilla taas oli ja ne pelastu? Mieti mikä trauma siitä lapsille jää!

      Poista
    2. Niinpä. Muistan aina kun oltiin jossain Uudenkaupungin tms. satamassa toista kymmentä vuotta sitten juurikin Suomi Meloon aikana, varmaan mun eka reissu, ja katselin kuinka siinä isolla porukalla oltiin lähdössä moottoriveneilemään: kellään muulla ei ollut liivejä paitsi pienellä vauvalla! No hyvä, että edes hänellä, mutta mitä se siellä aavalla merellä auttaa, jos kaikki muut ovat jo hukkuneet??

      Sama on pyöräilykypärän käytössä: lapsella lasten istuimessa on kypärä, mutta äiti ajaa ilman kypärää?!?!? Tästä n. 20 vuotta sitten pidin luennon töissä työkaverille/ystävälle. Mietti sitä loppupäivän, meni työpäivän jälkeen ja osti itselleen kypärän eikä ole sen jälkeen ajanut fillarilla ilman kypärää :D Tytär on nyt 22-23 v ja asuu omillaan...

      Poista
    3. Mä oon huono pyöräilykypäräasioissa, mutta ajan toki varsin vähän. Silti pitäisi terästäytyä ja aina laittaa se päähän jon nousee pyörän selkään.

      Mutta veden päälle en hetkeen halua ;-)

      Niin ja hei ne luolat, hrrrr. Mä voin tollai katella niin kuin tuotakin Kreikassa mutta en ikinä uskaltais sisään. Puhumattakaan johonkin luolaan sukeltamisesta, iiik!!!

      Poista
  2. Tuulella ja sen liikuttamalla vedellä on niin hirvittävä voima, kun oikein huonosti sattuu, että on ihan tervettä vähän pelätä. Mieki mieluusti meren rannalla oleilen, mutta en koe tarvetta veden päälle lähteä - korkeintaan laiturilla. Pelottava kokemus teillä! Vai pelkäskö pojat ollenkaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mä oon tosi huono tuollaisessa, mutta mietin, että aina kuitenkin meen/joudun tilanteisiin. Oon ollut valaanbongausretkellä ja saarihyppelyllä ja ja ja... Niin, ja suunnitellaan ihan tosissaan ystävän kanssa uutta saarihyppelyä jossain vaiheessa kun esikoinen muuttaa kotoa pois. Mut ne laivat on sen verran isoja, että pystyn varmaan ne taas sietämään.

      Pojat ei pelänny, kuopus jopa nukkui - eikä se tarvinut postafenia ollenkaan. Mikä peltivatsa! Esikoinen taas vähän mulle hymyili mutta suhtautui oikein hyvin. Onnistuin peittämään oman pelkoni kuopukseltakin niin ettei tarttunut. Hrrr... kauheeta oli.

      Poista
  3. Osaan kuvitella sun fiilikset. Itsellä kun nuo paniikin ja kauhun tunteet tulee korkealla liikkeessä (esim huvipuistolaitteet) Yli kymmenen vuotta on jo aikaa, kun päätin olla tosirohkea ja näyttää lapsille...menin mukaan Linnanmäen puuvuoristorataan. Ikinä, ikinä ei ole kolmeminuuttinen tuntunut niin pitkältä. Silkkaa kauhua ja paniikkia, niin että itku tuli. Olin ihan varma, että oli mun viimeiset minuutit kyseessä. Ja toiset ei ymmärtäneet ollenkaan...
    Hienoa, että sait feikattua kuopukselle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo se ei kyllä nähnyt eikä arvannut ollenkaan, onneks!

      Mä oon ollut hirmu hyvä huvipuistolaitteissa, mutta sitten mun esikoinen syntyi, se kaikki loppui kun seinään. Itsesuojeluvaisto ;-)

      Poista
    2. Mulla huvipuistolaitteissa pahimpia oli kaikki ees-taas -laitteet, Särkänniemen Viking-laiva on pahin, oon kerran antanut ylen kaverin kengille... Lintsin vuoristorata oli paras. Nyt en ole tän epiin sairastumisen jälkeen uskaltanut käydä kokeilemassa mitä ne tekis. Ei ehkä hyvää, sienimetsässä on mulle tarpeeks huvipuistoa :D

      Ja jo ennen tätä, silloin kun vielä pystyin melomaan, oli ihan kiva melontareissu, kun oli muutenkin tarkoitus vaihtaa yhdellä laiturilla yksiköstä kaksikkoon ja menin siinä tumpeloimaan ja satuttamaan vasemman olkapääni niin, että se jonka kanssa mun oli tarkoitus meloa sitä kaksikkoa, joutuikin melomaan sitä yksin: mä en pystynyt pitämään melaa kädessä lainkaan edes tasapainottamassa sitä kajakkia! Oli aika hurjaa välillä kun piti ylittää iso selkä isolla kaksikolla ja vain toinen voi tehdä yhtään mitään - itse vain istut ja kiroat hiljaa itseksesi niin rumasti kuin osaat ;) Täysin painokelvotonta tekstiä....

      Poista
    3. Mä oon sellasissa huono jotka vemputtaa ylösalas ympäri joka suuntaan. Lintsillä oli ennen joku Breakdance tai vastaava, joka sai melkein aina yrjöt kurkkuun ;-)

      Tuo melontakokemus kuulostaa turhauttavalta!

      Poista
  4. Nyt vasta huomasin, että tuossa luolavuorisaarikuvassa näkyy D: -naama!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se on se naama jota aina pääsaarelta ihaillaan, nyt vaan päästiin vähän lähemmäs (hrrrrr....)

      Poista
    2. Minusta tolla naamalla on nimikin...en vaan muista nyt just, mikä se on :-D

      Poista
    3. Saattaa hyvinkin olla. Mun rakas näkymäni <3

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana