Äitiys, perhe, parisuhde...

Project Mama -blogissa pohdiskeltiin parissakin kirjoituksessa vauvakuumetta, äitiyttä ja isyyttä ja vähän työnjakoakin. Ajatuksena oli mm. se, että joskus vauvakuumeen sokaisema äiti ei huomaa, että mies ei olekaan ihan yhtä täysillä mukana hankkeessa ja saattaa sitten pettyä, kun vauva-arki alkaa ja mies jatkaa elämäänsä lähes entiseen malliin. Tosiasiahan on, että yleensä se on äiti, jonka elämä mullistuu muutoksessa enemmän. Tuolla keskustelussa puhutaan myös "epäkypsästä vanhemmuudesta" jossa ei aidosti osata heittää omia tarpeita ja haluja syrjään lapsen, perheen ja parisuhteen tarpeiden vuoksi. Väitän ihan pokkana, että tämäkin on yleisempää isillä kuin äideillä.

Tuli haikea olo. Minulla ei koskaan tule olemaan sellaista kokemusta perheestä, että "nämä ovat nyt meidän lapset, tämä on meidän perhe. Me kyllä selviämme, yhdessä, tuli mitä tuli". Taisin torpata omat mahdollisuuteni normaaliin ydinperheeseen jo siinä vaiheessa, kun päätin tehdä esikoisen yksin. Se on aina ollut vain minun lapseni, silloinkin, kun olimme suhteessa kuopuksen isän kanssa. Hetken elimme jonkinlaista näennäistä ydinperheidylliä, mutta se ei vain näytä olevan minun kakunpalani. Minä en jotenkin osaa. Nyt minulla on minun lapset, eikä siinä ole mitään vikaa. Olen ratkaisuni tehnyt - ja nimenomaan sen vaarallisen vauvakuumeen viemänä - enkä kadu. En sinne päinkään.

Minä olen tyytyväinen ja niin näyttää tämä pupukin olevan...

Miesten vauvakuumeesta ei ole koskaan keskusteltu niin paljon kuin naisten, liekö tutkittukaan muuta kuin homoisien vauvakuumetta. Meillä suurempaa tarvetta lisääntyä yhdessä poti kuopuksen isä. Luonnollisesti, minullahan oli jo yksi lapsi, sekin olisi silloin voinut ihan riittää. Niinpä neuvotteluasemani olivat todella hyvät ja onnistuimmekin oikeasti jakamaan vauva-arjen ja lastenhoidon todella tasan. Siitä nostan edelleen hattua kuopuksen isälle. En tunne ketään muita, joilta se olisi samassa määrin onnistunut. Se missä emme onnistuneet, oli parisuhteen ylläpitäminen siinä ohessa, perheytyminen, omista tarpeista tinkiminen yhteisen hyvän eteen. Niinpä erosimme. 

Tämä syyspuoli vuodesta on minulle aina vähän hankalampaa aikaa. Kroppa muistaa. Toissa vuonna tähän aikaan olimme jo eronneet, ja pohdin/pohdimme asiaa aktiivisesti koko edeltävän syksyn. Viime vuonna purin hampaita yhteen ja leukani jumiin, tämä syksy on ollut helpompi. Aika auttaa, ja asiat pitää vaan käydä läpi tasan niin monta kertaa kun siltä tuntuu. Sitten voi jatkaa puhtaalta pöydältä eteenpäin. Niin minä aina teen. Ja minä aina tulen siihen tulokseen, että minulla ei enää ollut muuta vaihtoehtoa. En voinut elää elämää joka ei ollut minun näköistä. En edes lasten vuoksi. Ja varsinkin, kun näin, että esikoinenkin siitä kärsi. Nyt, jälkiviisaana on hyvä sanoa, että olemme tästä hetkittäisestä haikeudestani huolimatta tasapainoisempia ja onnellisempia kaikki kolme. Minä ja minun lapseni!