Sivut


maanantai 4. helmikuuta 2013

Jotain sinistä

Minä en millään muista mitä sinistä minulla omissa häissäni oli. Ihan varmasti oli jotain, koska minä nyt vaan olen tällainen höpsö. Jotain lainattua oli - anopin korvakorut jotka meinasin unohtaa palauttaa. Jotain vanhaa oli äitiltäni saama Kalevalakoru ja uutta hääpukuni, jonka teetin kuopuksen isän antamasta kankaasta häneltä salaa ja yllätyksenä. Minä kun sain sekä hamekankaan että myöntävän vastauksen puolen vuoden välein. Uskokaa tai älkää, mutta hääpukuni - joka ei ollut sininen  - maksoi alusmekkoineen kokonaista 35 euroa. Täällä maalla ei osata laskuttaa.


Sininen hetki


Häistä pääsee aika kätevästi parisuhteeseen, eikö vaan? Eilisen sana (pariskunta) sai minut taas miettimään näitä ihmissuhdeasioita. Tulin siihen tulokseen, että en taida olla parisuhdeihminen. Tai siis olisin, ehkä, jos optimaalinen sellainen löytyisi, mutta kun en usko että se on mahdollista. Minusta tuntuu, että kriteerini ovat niin korkealla. Ja jollei edes tärkeimmät täyty, yskiskelen mieluummin yksikseni. Jos saisi hammaskeijulta ja joulupukilta toivoa, toivoisin mukavaa, älykästä ja  empaattista miestä, jonka kanssa treffailtaisiin tuolloin tällöin. Seksi sujuisi ja läheisyyttä riittäisi, mutta asuisimme omillamme. Sitten, kun lapset muuttavat kotoa, voisi tarkastaa tilanteen ja miettiä, josko mahtuisi saman katon alle.

Olisi vapautta ja olisi ihminen. Toisaalta taas kaipaan symbioottista suhdetta. Yhdessä nyhjäämistä, arkea. Katsokaa nyt, minä en edes tiedä mitä haluan! Nyt hommat sujuu yksinään, ei tarvitse taistella lastenkasvatuksesta, mistään, kenenkään kanssa. Voi tehdä oman päänsä mukaan ja olla vastuussa vain omista virheistään asioistaan. En edes kaipaa ketään juuri nyt. Kuuluukohan tämä toipumisprosessiin vai olenko vaan niin häilyvä? La donna e mobile. (Ruukasin laulaa tuota kovaa ja korkealta kylppärissä, mutta sitten pojat äityivät liian kovaääniseen vastarintaan. Luovutin. Tästä laulusta tulee myös mieleen yksi parisuhde, jota kadehdin: Guido Brunettin ja hänen vaimonsa Paolan. Mutta he ovatkin romaanihenkilöitä. )

***

Jotain sinistä. Kuka muistaa sellaista kirjaa kuin Ainakin miljoona sinistä kissaa? Asiasta kissaan: tiesittekö, että kissa peittoaa sijoittamisessa alan ammattilaiset. Wow, minun täytyy varmaan konsultoida kattia sen sijaan, että luotan vähine pennosineni pankkini riskittömimpään rahastoon. Olisihan se siistiä kehua, että "sijoitusneuvojani on nelijalkainen ja karvainen, ja - niin - se teki minulle juuri 2000€ voitot!" Miau.

12 kommenttia:

  1. Hieno kuva ja herkällä tuulella, sulla näyttää viikko alkavan mielenkiintoisissa merkeissä. Ties vaikka se enteilisi jotain, josko tämä onse viikko jolloin kaikki muuttuu..
    Mistä sitä tietää sillä koskaan ei saa olla liiaksi pessimistinen tai taantuu sohvalle eikä pääse siitä enää koskaan ylös.

    Eli mieletöntä maanantaita sulle! (Ei mitään hemmetin teennäistä pirteyttä vaan mystistä mielettömyyttä, kyllä sa tajuat... ;D )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, teennäinen pirteys ei oikein iske muhun (kyllä koira koiran tuntee)! Se näkee joka elää.

      Sinne kans, kaikkea kivaa ja vähän vähemmän 72-vuotiaita/kiloisia mummoja...

      Poista
  2. Vau, minä lasken itseni erittäin epäparisuhdeihmiseksi, vaikka parisuhteessa elänkin. Mutta jos saisin valita, niin haluaisin elää yksin! Kaipaan niin kovasti yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, mutta samalla tiedän, ettei se nyt ole mikään syy erota parisuhteesta. Kun ei ole mitään syytä. Kaipaan sitäkin aikaa, että lapset muuttavat jo pois. Silloin tosin vielä mies jää, mutta voin edes leikkiä joskus, että asuisin yksin. Kun olisi oikein hiljaista ja voisin tehdä kaikkea mitä tahdon. Ja olla tekemättä. Ei tarvitsisi puhua kenellekään, kysyä milloin kannattaisi laittaa ruoka, lähteäkö johonkin vai kuka ottaa toisen auton ja milloin napsautetaan sauna päälle jne... Voi sitä yksinoloa haluan niin!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että sitä kaipaa, mistä on pula!

      Minulla on ihan hirveä oman ajan ja tilan tarve, kun lapset vaativat arjessa omansa. Silloin kun olimme vielä yhdessä kuopuksen isän kanssa oli kyllä joskus illalla pitelemistä ettei kirkumaan rupea, kun oli saanut lapset pois jaloista ja sitten mies halusi ties mitä ;-)

      (Ja nyt se ties mitä voisi ehkä vähän jo kelvatakin...)

      Poista
  3. Aamen.

    Ei kuule tulis ihan oikeasta (mikä se on) parisuhteesta mitään. Vähintään omat asunnot pitää olla. Tahtoisin itsekin poimia vaan ne parhaat palat, mutta tahtoisin silti ne palat. Symbioosia en kaipaa yhtään, sen verran kauan sellaisessa eläneenä voin rehellisesti sanoa, että en pysty. Maailman ihanin ja kiva ei tietenkään nyhjäisi koko ajan kyljessä ja odottaisi työpaikan ulkopuolella kun pääsen töistä, niin sen kanssa ehkä uskaltaisin lopulta kokeilla viettää saman katon alla pidempiä jaksoja kokeeksi.

    Kääk, mulla ei ollut mitään sinistä, mitään lainattua eikä mitään vanhaakaan. Mutta ilmeisesti ne ei sittenkään takaa mitään, joten lakkaan syyttämästä itseäni. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei, ei ne takaa... (Tai jos mä unohdin sen sinisen?) Sen ainakin unohdin, että naimisiin en enää mene.

      Mulla ei ole kokemusta symbioottisesta suhteesta, joten ehkä sitten vanhuksena voisi sitäkin kokeilla. Kun ei pääse toista karkuun kun koivet ei toimi ;-)

      Poista
    2. Siinä tapauksessa suosittelen, että todellakin valitset sellaisen ihanan ja kivan, jonka kanssa symbioosissa eläminen ei ole rangaistus vaan iloa ja onnea. Huomaa, että iloon ja onneen kuuluu hyvässä symbioosissa sekin, kun heilutat kaulinta raivokkaasti ilmassa ja huudat kuin hinaaja. ;)

      Poista
    3. Tuota kaulin ja hinaaja -osuutta en olekaan kokeillut. Onko sulla kokemusta siitä? Mulla on vähän ongelmia (negatiivisten) tunteiden ilmaisun kanssa, joten kaipaan harjoitusta. Ehkä sen tarpeeksi ihanan ja kivan kanssa voisi sitäkin sitten opetella.

      Poista
    4. Ei, itse en ole vielä tarpeeksi mummo siihenkään. Eikä edes ole sitä, jolle heilutella ja huutaa. Palasin hetkeksi lapsuusmuistoihin. Isäni äiti oli kova heiluttelemaan kaulinta, voiveistä tai mikä nyt sattui kiukun hetkellä osumaan käteen ja huutamaan. Luulen, että se on jotain mikä on geeneissä piilevänä ja tulee esiin sitten vanhoilla päivillä.

      Negatiiviset tunteet pitää kyllä ehdottomasti opetella ilmaisemaan. Ainakaan niitä ei pidä säilöä sisälleen, vaikka meidän mummo menikin ehkä hiukan pitkälle niiden ilmaisussa. pappa kesti sen kuitenkin kuin mies ainakin, karkasi latoon piilopullolleen ottamaan rohkaisevaa. Ihanan ja kivan kanssa negatiivisten tunteiden ilmaisua on turvallista harjoitella. :)

      Poista
    5. Ok, hyvä, tähän tähdätään!

      Varo vaan, se piilevä geeni saattaa todellakin aktivoitua. Mulla on piilevänä se piilopullogeeni, joten täytyy varoa, etten ensin käy piilopullolla ja sitten ota astaloa käteen.

      (Sä oot ihan sikanopee kirjoittamaan ja vielä oikein. *nostaa kuvitteellista hattuaan*)

      Poista
    6. (Kiitos! Parissa työpaikassa mulle on maksettu palkkaa nopeuden ja virheettömyyden perusteella, joten se on kannattanut opetella. Mitä enemmän merkkejä, sitä enemmän leivänpäällisiä)

      Toivon todella, että piilopullogeeni ei aktivoidu yhdessä astaloherkkyyden kanssa. Ei susta kyllä mitään Turmiolan Tommia millään saisi.

      Poista
    7. Ei sitä koskaan tiedä... Siksi on parasta pysytellä loitolla ärsyttävistä ihmisistä ;-)

      "Mä oon ihan rrauhallinen jos mua ei ärrsytetä" - on joku legendaarinen hokema meidän tuttavapiirissä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana